Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

torstai 30. tammikuuta 2014

Kun pappi juo virkansa

Kun pappi tuomitaan oikeudessa, saa media kissan päivät. On se mukavaa päästä rääpimään.

Ihmisiä ne papitkin ovat, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kaikissa meissä on myös pimeä puoli. Jotkut pystyvät paremmin pitämään sen kurissa, toisilla se puskee pintaan.

Papin ammatissa on suuria odotuksia elämän esikuvallisuudesta ja nuhteettomuudesta. Tiettyyn rajaan asti ne ymmärrän. Mutta raja siis on olemassa. Kohtuuttomia ei tule vaatia keneltäkään. Toinen mahdoton ääripää on, että syvällä rypemällä ei uskottavuutta ja luottamusta kasvateta.

Olen seurannut muutaman virkaveljen tai –siskon kamppailua alkoholin kanssa. On nousuja ja laskuja, toiveita paremmasta ja uusia lankeemuksia. Usein tie on pitkällä tähtäimellä alaspäin ja katastrofiin vievä.

Takana ei ole piittaamattomuus tai tarkoituksellinen itsensä rappeuttaminen. Monen kohdalla on aitoa pyrkimystä irti. Hakeudutaan kuntoutuksiin, tukeudutaan ystäviin, yritetään oikeasti. Kunnes se iso A on taas miestä tai naista väkevämpi.

Ennen romahdusta tai kipeää julkisuuteen joutumista takana voi olla vuosien kamppailu. On yritetty Varpua (varhainen puuttuminen), on tarjottu yhteisön tukea, on ohjattu hoitoon. Oltukin hoidoissa ja jonkin aikaa kuivilla. On iloittu pienistäkin omaehtoisista askelista parempaan. Joskus on keppiäkin tullut, esim. varoitusta.

Kun sitten iso haloo syntyy, yleinen mielipide käy merkillisesti etsimään syyllisiä. Tehtiinkö kaikki mahdollinen? Tuettiinko tarpeeksi?

Nuo ovat vaikeita kysymyksiä vastattavaksi, kun ystävät, työyhteisö ja esimiesporras ovat oikeastaan sidottuja vaitioloon. Ei niistä asioista voi maailmalle huudella.

Syyllistävä keskustelu valitettavasti lyö lyötyjä, juuri niitä, jotka ovat ehkä vuosia yrittäneet auttaa. Enkä osaa pitää ison haloon kohdettakaan ensisijaisesti syyllisenä. Totta kai on omaa vastuuta, mutta myös uhrin osaa. Alkoholismia voi kuvata myös sairautena, josta joko paranee tai sitten ei.

Älköön tätä juttua tulkittako niin väärin, että papistosta tehtäisiin juoppo ammattikunta. Uskoisin että raittiita tai elämänsä muuten hallitsevia on keskimääräistä enemmän

torstai 23. tammikuuta 2014

Tyhmä aloite


Vapaa-ajattelijat ovat puuhanneet kansalaisaloitteen, jolla pyritään ev.lut. kirkon ja ortosoksikirkon erityisaseman romuttamiseen. Valtion ei tule rahoittaa kirkollista toimintaa, vaan kirkon jäsenet maksakoot lystinsä.

Joku voi pitää ajatusta hyvänä. Minä en.

Onko joku kuullut aloitteesta, että kaikki yhdistykset ja kansalaisjärjestöt jääkööt ilman valtion tukia? Jäsenet hoitakoot rahoituksen itse?

Ei tuollaista kukaan esitä, mutta kirkkoa on niin mukava aina potkaista. Ainakin vaparien mielestä.

En ymmärrä Eroa kirkosta -aktivismia enkä tätä aloitetta. Mitä kicksejä saa siitä, että tekee  jonkin hyvää tarkoittavan ja monelle todella tärkeän yhteisön toiminnalle tietoisesti haittaa?

tiistai 7. tammikuuta 2014

Tarinoita tarvitaan


Olen erästä taustoitusta varten penkonut Olavinlinnan asioita. Sieltä nousee muutama mukava tarina, joista tunnetuimpia ovat musta pässi ja muuriin muurattu neito.

Yhteistä on, että tarinat ovat letkeästi eteneviä ja tunteisiin vetoavia, niissä on romantiikkaa tai sodan kalsketta, ehkä vähän uskontoakin tai ainakin viittaus yliluonnollisen mahdollisuuteen.

Yhteistä on myös vaikeus ellei mahdottomuus ajoittaa tapahtumia tarkasti tai verifioida historiallisesti. Luontevammin ne selittää viihdetarinoiksi, joita kunnon linnalla pitää ollakin siinä missä kummituksia ja salakäytäviä.

Linnassa oli jonkinlaisena symbolieläimenä musta pässi aina 1700-lvulle. Viimeinen mätkähti vahingossa muurilta ja hukkui.

Ensimmäisen pässin kerrotaan pelastaneen linnan, kun vainolainen sinne hiipi. Pässi olisi vieraat huomannut ja mäkättänyt muurin harjalla päätään viskoen ja sorkkiaan kopistaen.

Musta, sarvipää, sorkat, pahat äänet – selvä piru. Niin olisi vainolainen ajatellut ja juossut kauhuissaan tiehensä.

Muurattu neito taas tunnetaan laulustakin ”Balladi Olavinlinnasta”. Joku katala kavaltaja avasi portin viholliselle ja linna pelastui töin tuskin. Alettiin etsiä syyllistä ja lopulta päädyttiin neitoseen, joka ei kieltänyt. Rangaistukseksi hänet muurattiin elävänä linnan seinämään.

Neito olisi ollut viaton, mutta pitänyt suunsa kiinni, koska hän tiesi rakastettunsa oikeaksi syylliseksi. Muurissa riutuvan neidon kyynelet olisivat kastelleet pihlajansiementä, ja niin komea puu alkoi seinästä kasvaa.

Pihlaja sinänsä on totta. Se romahti alas vasta 1950-luvulla. Musta pässi on päässyt patsaaksi Tallisaareen. Jekkuperinteeseen kuuluu maalata sen sanonko mitkä punaisiksi. Yhtä järkevää kuin olkipukin ilkivaltainen  poltto Falunissa.