Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

maanantai 8. toukokuuta 2017

Jäljet pelottavat

Kotimaa24 uutisoi aloitteesta, että kirkko laajentaa avioliittokäsitystään. Aloite lähetettiin valiokuntaan.


"Aloitteessa esitetään, että kirkolliskokous ryhtyisi valmistelemaan tarvittavia muutoksia kirkon avioliittokäsityksen laajentamiseksi myös samaa sukupuolta olevia pareja koskevaksi. Samalla siinä ehdotetaan, että perinteisellä tavalla avioliittoon suhtautuville turvataan mahdollisuus olla ja toimia kirkossa tasavertaisesti. Aloitteessa pidetään tärkeänä, ettei erilaisista avioliittokäsityksistä tule kirkkoa jakavia tekijöitä."


Tämä kuulostaa niin kauniilta ja maailmoja syleilevältä...
Paitsi että vestigia terrent, jäljet pelottavat.


Hurjassa nuoruudessani vuonna 1986 olin hyväksymässä naispappeuspäätöstä, johon lykättiin lähes samansisältöinen ponsi kuin tuo avioliittokäsityksen "perinteisellä tavalla avioliittoon suhtautuville turvataan mahdollisuus olla ja toimia kirkossa tasavertaisesti. "


Naispappeuden osalta kun ponnesta tuli hirmuinen riidan lähde. Osa luki sen, että vastustajien usko ja oppi on ylivertainen. Toisin päin taas lopulta riidat ratkaistiin sillä, että vastustajia ei enää vihitty papiksi.


Joka tapauksessa hyvää tarkoittava omantunnonklausuuli ja tasa-arvon korostus johti karmeisiin tulkintoihin ja pitkiin riitoihin.
Toivottavasti ei tässä asiassa.

 Vaikka onkin niin, että historiasta opimme sen, ettei historiasta opita juuri mitään.
Miten oikeasti toteutuisi tuo kirkon yhtenäisyyden turvaaminen? Keskinäinen kunnioitus?
Voi kun sen näkisin!

torstai 4. toukokuuta 2017

Määritelmiä siitä, mitä ei voi määritellä

Mitä usko on?
Se on tietoa, suostumusta ja hyväksymistä Jumalan edessä.
Se on tie, jota kuljetaan.
Sillä tiellä kuljetaan yhdessä.
Sillä tiellä keskeistä ei ole minä, Minä, MINÄ, vaan Jumala ja lähimmäinen.

Mitä usko ei ole?
Tunteen läikähtelyä.
Systeemin rakentelua.
Omahyväistä itsekkyyttä.
Tuomiohenkeä.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Lentäen he ovat jo perillä - henkensä kaupalla

                                                     

Näinä aikoina on ei-vapaaehtoisia ihmisiä lennätetty takaisin Irakiin ja Afganistaniin. Heidät voidaaan "palauttaa" (siis väkisin karkottaa), koska Irak ja Afganistan ovat "turvallisia" maita.

 Miksi ihmeessä niihin sitten on matkustusrajoituksia ja suomalaisille suositellaan, ettei mentäisi ollenkaan?


Syntyy lisää materiaalia esim. Paavo Kettusen häpeätutkimuksiin. Minua ainakin hävettävät nuo "paluulennot".

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Muistathan tärkeän numeron?

Nyt näyttää sosiaalinen media pursuavan omakuvia, joissa loistaa myös ehdokasnumero.
Mikäs siinä, halpaa mainontaa.
Mitähän numeroita minä pitäisin esillä?
666 - ei sentään.
Mutta näitä pienempiä:
1 - ykkösasia on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
2- Raamatussa on 2 pääosaa, Vanha ja Uusi testamentti. Molempia kannattaa lukea tolkun kanssa ja kokonaislinjaa etsien.
3 - Pyhä kolminaisuus on ehkä hankala selittää mutta helppo uskoa. Yhdellä Jumalalla on kuin kolmet kasvot. Kohtaamme hänet Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.
4 - Kanonisia evankeliumeja on neljä. Samaa juurta Matteus, Markus, Luukas, hyvin erilainen Johannes.
5 - Tyhmiä neitsyitä oli Jeesuksen vertauksessa 5. Mutta saman verran oli viisaitakin.
6 - Kuusi päivää tee työtä ja pyhitä se seitsemäs. Ikivanha työsuojelullinen ohje. Mutta idea on pyhittää lepopäivä eikä levätä pyhäpäivä.
7 - Pääsiäistä edellyttää 7-viikkoinen paastonaika. Hyvää kannattaa odottaa. Syytä myös valmistautua.
8 - Monella alalla on kahdeksan tunnin työpäivä. Kiky-sopimus lisäsi siihen 6 minuuttia. Tee työsi iloiten! Tai ison kirjan ohjeen mukaisesti kuin Herralle eikä ihmisille. Se isolla kirjoitettu Herra on  kolmiyhteinen Jumala itse.
9 - Jeesus paransi kerralla kymmenen pitalista. Heistä vain yksi palasi kiittämään. Mitähän minä itse olisin tehnyt?
10 - Kymmeneen käskyyn on paha lisätä mitään. Korkeintaan "Mitä se on" -jutut Lutherin katekismuksesta.

 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kirkollinen vihkiminen on syytä säilyttää


Olen onnistunut joitakin suututtamaan sanomalla, että kristinuskon olennaisin sisältöä ei ole homojen tuomitseminen tai tasa-arvoisen avioliiton vastustaminen.

Mikä sitten olisi olennaisempaa?

Jospa vaikka Kristuksen ristinkuolema ja sen merkitys, ylösnousemus, armo? Tietyt eettiset ja toiminnalliset periaatteet kuten heikommista huolehtiminen ja yleisemmin epäitsekäs hyvän tekeminen? Sana ja sakramentit?

Noista vain on vaikeampi saada riitaa syntymään.

Joillekin sopii, että kirkossa ja kirkosta kiistellään ja saadaan asiat näyttämään siltä kuin oltaisiin koko ajan toisin ajattelevien kraivelissa kiinni.

Tuossa on jossakin määrin onnistuttu. Eri tavoin ajattelevat on saatu etääntymään toisistaan. Kuuntelu ja rehti vuoropuhelu on unohtunut. Pidän kehitystä surullisena.

Ajoittain kiivas keskustelu on johtanut sivujuonteisiin, joissa näkyvät vaaran merkit.

Kuten aina, jyrkät mielipiteet suuntaan tai toiseen saavat mieliä kuohuksiin ja kuuluu tuttu huuto: - Nyt erotaan kirkosta!

Kirkon sisällä on alettu panostaa kristillisen avioliittokäsityksen tutkintaan, ja sen eräänä osana selvitetään mahdollisuutta, että kirkko luopuisi vihkioikeudestaan.

Tuo oikeudesta luopuminen voisi johtaa siihen, että vihkimisen – sinänsä maallisen asian – esirukousluonne ja muistutus Jumalan edessä olemisesta feidautuisi menneisyyteen.

Laajempana ongelmana olisi, että kirkko pelattaisiin yhä enemmän vilttiketjuun tai elämän reuna-alueille. Julkisoikeudellinen asema pirstoutuisi taas yhdeltä nurkalta.

Eräs mahdollisuus olisi tehdä vihkimisestä (tai siunaamisesta, jos kirkossa ei edelleenkään vihittäisi samaa sukupuolta olevia) omantunnon kysymys. Pappi voisi siis perustelemastaan syystä kieltäytyä vihkimästä. Se kuulostaa hurskaalta ja sovittelevalta kannalta, mutta voisi sekin johtaa vaikeuksiin. Kuka vihkii, jos pienen seurakunnan ainoa pappi sanoo ei?

Eräistä aiemmista kipukohdista kuten eronneiden vihkimisestä ja suhtautumisesta naisen oikeuteen toimia pappina on omantunnonvapauden tarjoaminen johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Vuosien vieriessä ei ole päästy suurempaan yksimielisyyteen, vaan enemmänkin onnistuttu kärjistämään keskustelua ja jakamaan mielipiteitä.

Jotenkin selkeämpää ja ennalta arvattavampaa kirkon toiminta olisi, jos ratkaisu olisi periaatteellisella ja myös lainsäädännön tasolla kyllä tai ei, eivätkä seurakuntalaiset joutuisi eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mitä heidän pappinsa asiasta ajattelee.
(Tämä on julkaistu 7.2.2017 Savon Sanomissa "Ajassa" alakertana.)

torstai 2. helmikuuta 2017

Olisiko jo sovinnon aika?


 


Näinä aikoina juhlitaan jo etupainotteisesti 100-vuotiasta Suomen valtiota. Etupainotteisesti siinä mielessä, että oikeastaan juhlapäivä on vasta 6.12.2017.

Toinen hyvin ajankohtainen aihe on vuoden 1918 tapahtumat.

Ajattelen erityisesti alkupuolta tuosta vuodesta. Tammikuun lopulla 99 vuotta sitten alkoi sota, jolla on monta nimitystä. Kaikkia niitä voidaan jossakin määrin perustella.

-          Vapaussota

-          Sisällissota

-          Kansalaissota

-          Luokkasota

-          Punakapina

-          Eräitä muitakin nimityksiä on. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.

Näinä aikoina on myös muistettu sodan alkamispäivää. Siinäkin on keskustelun varaa. Lasketaanko se siitä, kun suojeluskunnat alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista? Kun legendaarinen punainen lyhty loisti Helsingissä työväentalon tornissa? Kun oli ensimmäisiä yhteenottoja? Tammisunnuntaina?

Tässä ei ole tarkoitus ärsyttää tai loukata ketään, vaan todeta, että asioilla on monenlaisia nimityksiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän osuvia. Kuka sitten minkäkin niistä omakseen kokee.

Vuoden 1918 haavat ovat arpeutuneet, mutta ne ovat yhä olemassa. Talvisota ja sen aikaan sijoittuva ns. tammikuun kihlaus olivat merkittäviä yhdistäviä tekijöitä. Lisää tarvittaisiin yhä. Toki merkittäviä askeleita on otettu, mm. siirretty teloitettujen ruumiita siunattuun maahan ja järjestetty muiston ja sovinnon hetkiä.

Lienenkö idealisti, kun toivon itsenäisyyden juhlavuoden olevan suuren sovinnonteon vuosi? Voisiko antaa kaikkien levätä rauhassa? On asioita, joita on vaikea unohtaa, eikä kaikkea pidäkään. Mutta on myös asioita, joissa voi opetella anteeksi antamisen ja puolitiehen vastaan tulemisen vaikeita taitoja. Ei polteta siltoja, vaan rakennetaan niitä.

Yhtenäinen kansa on aina vahvempi kuin ristiriitojen repimä.


(Julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa 29.1.2017)