Israel: Rakastamisen vaikeutta

Olen monesti miettinyt suhdettani Israeliin. Maassa on kiva käydä, maisemat upeat, moni raamatunkohta palautuu etsimättä mieleen.

Samalla kiusaannun, kun tiedän palestiinalaisten olot. Monilla israelilaisilla on sukutaustassaan hirveyksiä kärsittyinä. Nyt annetaan itse isän kädestä. Tai isketään ennakoivasti ensin.

Olisi Rauhanruhtinaalla töitä synnyinmaassaan.

Väkisin tulee myös mieleen ihmettely siitä, miksi monen suomalaisen Israel-rakkaus kohdistuu vain juutalaisiin, joille Kristus kelpaa huonosti. Samalla jätetään huomiotta, että alueen kristityistä huomattava osa on palestiinalaisia tai muita arabeja. Heitä tosin on muuttanut maasta pilvin pimein.

On ”raamatullista” rakastaa Israelia. Kritiikittömyys tai sinisilmäisyys taas eivät sitä ole. Nykyinen Israelin valtio voi olla hyvinkin eri juttu kuin ihannoitu ”Jumalan silmäterä”.

Enkä ole löytänyt Raamatustani tietoa siitä, että juutalaisilla olisi jokin erilainen pelastuksen tie kuin muilla kansoilla. Heidänkin tulisi uskoa Herraan Jeesukseen. Lain teoilla kun ei vanhurskautta saavuteta, tai sitten pitää Paavalin kirjeet hylätä.

Myös kristityt voivat omia itselleen Israelin nimen. Roomalaiskirjeen luvut 9-11 piirtävät kuvaa uudesta Israelista, jossa ratkaisevaa ei ole veren perintö, vaan usko.

No niin. Tällaisia kun pohtii, saa pian vastaansa ryöpyn syytöksiä ja suoranaista herjaustakin. Siitäkin on kokemusta.

Viehättäisi ajatus siitä, että jossakin eri tavoin ajattelevat Israelin ystävät voisivat pohtia yhdessä erilaisia näkökohtia, kuunnella ja oppia toisiltaan. Siis ilman pakotettua yksimielisyyttä.

Isoja muutoksia kirkon lainsäädännössä

 

Kesällä kaikki on toisin…

 Pienelle huomiolle on jäänyt kirkon virkamiesoikeudellinen lainsäädäntöuudistus, joka tulee voimaan 1.6.2013.

Asia makasi vuosia valohoidossa valtion puolella.

Lehdistö on repäissyt pientä riemua siitä, että papin voi nyt irtisanoa. Ehkä se joissakin yksittäistapauksissa voi olla tarpeellinen asia, mutta paljon muutakin olisi voinut huomata.

Vaikkapa sen, että melkein kaikki kanttoreita koskevat asiat on nyt uskottu seurakuntiin. Virantäytöt todennäköisesti nopeutuvat, mutta esim. kelpoisuuden tutkimisessa riittänee päänvaivaa.

Kirkon virkasuhteisen työntekijän tulee vastedes olla konfirmoitu. Pelkkä jäsenyys ei siis riitä. Sama vaatimus koskee työsuhteisia, joiden tehtävät liittyvät jumalanpalveluselämään, diakoniaan, kasvatukseen, opetukseen tai sielunhoitoon.

Kurinpitomenettely poistuu. Tästä moni henkäisee helpotuksesta. Järjestelmä on ollut raskas ja työllistävä. Menettelyn alaiset ovat kokeneet pitkät tutkinta- ja odotusajat rangaistuksena jo ennen kuin asiassa on tehty päätöstä. Vastedes mahdolliset hölmöilyt tutkitaan yleisen lain mukaan.

Uutta on myös kielto kilpailevasta toiminnasta. Pappi ei esim. saa vapaa-ajallaan alkaa antaa maksullista sielunhoitopalvelua. Monet konsultit ja terapeutit joutunevat miettimään, mitä kenenkin laskuun voi tehdä.

Muutama seurakunta on vielä velvoittanut asumaan virka-asunnossa. Nyt tuokin rasite poistuu.

Nämä ja monet muut muutokset tuovat kirkon ja seurakuntien käytännöt lähemmäksi ns. tavallista elämää. Säätyajattelun aika on ohi.

 

 

Yhdessä jakamista

Tiedätkö sinä, mikä on härkin tai jukolauta?

Jos tiedät, olet todennäköisesti ikäluokkaa 50 +.

Jos taas et tunnistanut noita, mutta pystyt helposti kuvailemaan iPadin ja iPodin eron, olet keskimäärin nuorempaa joukkoa kuin ensin mainittu ryhmä.

Kielemme ja kulttuurimme muuttuvat koko ajan. Leivän saa kaupan hyllystä ja hevospelistä on tultu mootttoroituun aikaan.

Nuorison perinteisiin oikeuksiin on aina kuulunut ärsyttävästi asettaa entinen ja olemassa oleva kyseenalaiseksi. Ei ne kalkkikset mitään tiedä.

Heidän vanhempansa ja isovanhempansa taas saattavat olla omat kuohuntavuotensa autuaasti unohtaneet ja ihmetellä paitsi tapojen puutetta myös sitä, miten untuvikko luulee kaiken tietävänsä ja hallitsevansa, vaikka oman huoneen siivous tai veroilmoituksen tarkistaminen voivat olla ylivoimaisia tehtäviä.

Se kieli ja elämänmalli, mikä opittiin vuosikymmeniä sitten ja toimi silloin hyvin, on nyt auttamatta vanhentumassa. Paikalleen pysähtyvä jää väistämättä jälkeen ja liikkeellä pysyvänkin on ajoittain lisättävä vauhtia.

Jos 50 + ihminen ei jotakin nykyajan uutuutta tunne, se ei tee hänestä tyhmempää. Hän voi hallita paljon sellaista, mitä nuoremmat eivät hallitse.

Elämänkokemus voi muuttua elämisen taidoksi. Se ei ole helppo prosessi kenellekään, ja vielä vaikeampaa sitä on jakaa toisille.

Mukava kokemus voisi olla kahden tai useamman sukupolven yhteinen ilta, jossa selvitettäisiin sekä hamaa muinaisuutta (miten 1960-luvun mustavalkoisessa TV:ssä vaihdettiin kanavaa ja montako kanavaa oli?) että uusinta uutta (miten voin asioida sähköisesti siellä, täällä ja tuolla?).

Kun yhteinen kieli puuttuu

Olen törmännyt moneen ihmiseen, jolle synnin ja armon akseli on aivan vieras. Ei ole kosketuspintaa, ei tunnisteta.

Sen sijaan voidaan ajatella onnistumisen ja epäonnistumisen termein. Nyt ei mennyt putkeen. Tuli  jotain häikkää. Oli aika päheetä ja kävi munkki.

Onnistumisen tai epäonnistumisen takana nähdään erilaisia asioita kuin perinteisessä uskonnollisessa kielessä. Oli tai ei ollut tuuria. Pitäisi hioa tekniikkaa, niin kaikki skulaa. Tuli häiriötekijöitä.

Tällainen vuosikymmenen sisällä eläköityvä pappi jää joskus ymmälle, kun yhteistä kieltä ei aina löydy. Miten selittää armon, jos minkäänlaista synnintuntoa ei ole? Tai Jumalan rakkauden, jos ainoat mielikuvat rakkaudesta liittyvät rakasteluun?

Jos liityn keskustelukumppanin kieleen, huomaan olevani osin vieraalla maaperällä. En myöskään tunne saavani asiaani perille. Jompikumpi tai molemmat jäävät miettimään, mitä toinen oikeasti tarkoitti.

Ratkaisu tuskin on siinä, että uskonnollista kieltä alettaisiin erityisesti opettaa.

Parempi ratkaisu olisi ymmärtää elämää ja muuttuvaa maailmaa, nähdä siinä Jumalan läsnäolo ja pystyä sanoittamaan se. Termit voivat vaihtua, ydin pysyy.

Hautajaisten jälkeen

Marja-Siskon blogi

Ihmisen moninaisuuden puolesta uskoa unohtamatta.

#

Hautajaisten jälkeen

Kirjoitti Marja-Sisko Aalto 07.04.2013

Meitä on ollut kahdeksan sisarusta. Nyt enää kuusi.

Jokaisen läheisen lähtö sattuu. Enkä tarkoita vain oman elämän rajallisuuden tajua, vaan ihan oikeaa kaipausta, surua, menetyksen tunnetta.

Katselin hautakummun kukkamerta ja kuuntelin kauniita muisteluita. Mietin taas kerran, muistanko antaa rakkailleni kukkia heidän eläessään, sanoa edes osan noista kauniista sanoista, jakaa edes jonkin prosentin tuosta muistotilaisuuden  lämmöstä?

Osan, kyllä.

Kaiken jaetun hyvän hengen jälkeen on vielä vähän tyhjä olo. Surulla on aikansa. Samoin ilolla siitä, keitä on ollut ja ketkä yhä lähellä ovat.

Karjalaiseen tapaan meillä oli paljon silmän tuiketta, halauksia ja nauruakin hautajaisissa. Ihmisen tunne-elämän asteikko on laaja, ja hyvä kun se saa olla auki ajallaan.

Tasa-arvoinen avioliittolaki

 Mitä tässä esitän, ei ole julistusta. Kyselen. Vielä hahmotan ajatuksiani. Viisaammat voinevat täsmentää.

Kahden samaa sukupuolta olevan avioliitto-oikeudesta eli tasa-arvoisesta avioliittolaista on syntynyt tuima keskustelu, joka valitettavasti on menossa tuttuun uomaan: osapuolten kannat jyrkkenevät ja aidon keskustelun sijasta huudellaan kaukaa hävyttömyyksiä toisin ajattelevista.

Suomen ev.lut. kirkon kanta, jota arkkipiispan TV-esiintyminen ja siinä esitetyn peruminen ei valitettavasti selkiyttänyt, lienee perinteisen avioliittonäkemyksen tukeminen. Siis miehen ja naisen liitto. Perustelut ovat historialliset, kulttuuriset ja teologiset, viime mainittu kai lähinnä raamattukysymys.

Näitä miettiessäni minua alkoi äkkiä kylmätä.

Tarkistin historiaa, ja totta se oli. Juuri noilla samoilla perusteilla kirkoissa on ankarasti vastustettu mm. orjuuden lopettamista, naisten äänioikeutta ja kansakouluja. Jälkikäteen arvioiden toimittiin väärin.

Jostakin syystä kirkon kannanotoissa on vuosisadasta toiseen eräänlaisena käytevoimana vanhaan tukeutuminen ja muutosten vastustaminen. Tietenkään kaikki vanha ei ole pahaa eikä kaikki uusi hyvää, mutta melkeinpä kysymyksessä kuin kysymyksessä uskonnolliset piirit eivät suinkaan ole kehityksen etulinjassa, vaan jarrua polkemassa.

Joissakin asioissa se jarrun polkeminen voi olla hyvä asia. Joissakin ei. Jälkipolvet arvostelevat, miten oikeassa tai väärässä nyt ollaan.

Minusta Raamattu ohjaa esim. kyselemään oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, tasavertaisuuden, sananvapauden, keskinäisen kunnioituksen, kyselyn  ja kaiken koettelemisen suuntaan , siis avoimuuteen ja rohkeuteen tulevaisuutta päin.

Silloinen arkkipiispa John Vikström sovelsi kirkolliskokouksessa naispappeuskysymykseen Paavalin tuttua lausetta siitä, ettei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista – vaan kaikki olemme yhtä Kristuksessa (Gal. 3:28). Sopisiko sama lause tasa-arvoisen avioliittolain pohdintaan?

”Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään. Saan armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen.” (Anna-Mari Kaskisen virsi 513:4).

Takarivin Taavi

Veikko Lavilla on ihana pieni laulu takarivin Taavista, jota kukaan ei huomaa ja joka lopulta päätyy sankarihautaankin takariviin.

Olen miettinyt kristillisyyden takarivin Taaveja ja jotenkin alkanut tuntea syvää myötätuntoa ellen peräti kohtalonyhteyttä.

Kun uskonasiat alkavat kiinnostaa, on luonnollista rukoilla usein, lukea Raamattua, tavata muita kristittyjä ja käydä kirkossa. Tulee ahmittua.

Kun sitten tila alkaa vakiintua, on aika luonnollista, että osallistumisen ja varsinkin suorittamisen frekvenssi laskee.

On toki niitä, joiden mielestä ainoa tapa tulla uskoon on kokea raju kääntymys ja että sen jälkeen on tutkisteltava Herran lakia päivät ja yöt, osallistuttava joka ainoaan hengelliseen tilaisuuteen ja sen seitsemään vapaaehtoistoimintaan – vaikka se johtaisi oman työn ja perheen laiminlyöntiin.

Minua viehättää paljon enemmän maltillisuus ja tolkku. Eipä liioitella eikä juosta, kun kävellenkin pääsee perille. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, meitä kannetaan.

Joka paikkaan osallistujalla on monenlaista vaaraa edessään. Vauhti voi sokaista. Ei ehdi ajatella, kun ollaan koko ajan menossa. Siinä voi lipsahtaa jonkin äärisuunnan saaliiksi. Tuohon työn ja perheen kärsimiseen jo viittaisinkin. Pitäisi olla myös muuta elämää kuin hengelliset harrastukset. Kieli vyön alla niihin kiirehtivällä usko voi vääristyä pakonomaiseksi. Jumalan lahjan sijaan tuleekin ihmisen suoritus.

Takarivin Taavilla on vähän dramaattista kerrottavaa. Mutta hänellä voi olla Iso Ystävä. Siltä hiljaiselta ja huomaamattomalta voi oppia kaikenlaista.