Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

maanantai 22. elokuuta 2016

Tahallinen väärintulkinta

Sattuipa silmiin internetin keskustelupalsta Luterilaisuus (Suomi24). Kävi kuin nuorelle ylioppilaalle Vänrikki Stoolin alussa: - Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks´.
Suoraan sanoen en tunnistanut palstan kuvaamaa luterilaisuutta. Muutama tökkäävistä havainnoista:

- Haukutaan nimeltä tai nimimerkiltä mainiten muita kirjoittajia. Alatyyliset solvaukset eivät ole sitä mitä kristilliseltä palstalta odottaisi. Pahan osan ovat saaneet myös arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola, joita lyödään olan takaa.

- Kun keskustellaan luterilaisuudesta, toivoisi käsiteltävän sen olemusta, ei niinkään muiden suuntausten erinomaisuutta tai puheenvuoron käyttäjän omia kummallisuuksia.

- Monet ”keskustelijat” kaivavat likasangon pohjalta käsittämättömät fantasiansa, jotka usein liittyvät sairaaseen seksuaalisuuteen.

- Uskon ja teologian suhde nähdään vääristyneenä. Yliopistot tuottavat kirjaviisautta tai opettavat kumoamaan Raamatun. Jopa ylpeillään sillä, että on käyty vain kansa- tai peruskoulu eikä muuta kirjaa kuin Raamattu ole avattukaan. Järjen käyttöä pidetään pahana.

- Jos yrittää pahimpia tahallaan väärintulkintoja tai rajuja väitteitä oikoa, saa tulisen ryöpyn silmilleen. Ehkä siksi sieltä ovat asialliset keskustelijat kaikonneet.

Tietääkö joku asiallisen ja moderoidun luterilaista uskoa käsittelevän keskustelupalstan?

tiistai 2. elokuuta 2016

Näin tekee kunnon kristitty...


Miten hyvä kirkon jäsen olet?

Hurskas vastaus olisi, että enhän minä ole mitään, Herra sen tietää, hän yksin tutkii sydämet, armosta tässä käpistellän.

Hallinnollisempi vastaus löytyy kirkkojärjestyksen pykälästä 1:5. Sen mukaan ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteutumista.”

Toisen momentin mukaan ”Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliitto säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.”

No huh huh, johan tuossa on. Vaan mitenkäs tuon noudattamista valvotaan?

No eipä juuri mitenkään. Enemmän se on ihannepykälä. Hyvää ja kaunista toivotaan ja odotetaan, mutta ei valvota, miten sujuu, eikä räpsähdä rangaistus, jos antaa piut paut.

Viime aikoina pykälää on paremman puutteessa käytetty arvioitaessa papiston elämäntapoja ja sopivuutta työhön, vaikka lakikirja selvästi sanoo tämän koskevan kaikkia seurakuntalaisia.

Mutta eipä tuo haitanne, vaikka joskus miettisi, miten itse kukin kirkon jäsenen tehtävän täyttää.

Milloin kävit viimeksi kirkossa? Onko tullut luettua Jumalan sanaa? Onko lapsille opetettu edes iltarukous?

 

 

 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kultturien kohtaaminen: kriisi ja kasvun paikka


Joillakin on se käsitys, että olisi parempi, kun kaikki pysyisivät aloillaan eivätkä ainakaan kansat vaeltelisi minnekään. Kukin pitäisi oman kulttuurinsa ja tapansa.

Sitä on perusteltu Raamatullakin. Areiopagipuheessaan Paavali sanoo Jumalan säätäneen kansoille niin ajat kuin asumisen rajat. Vanhan testamentin juutalaisuuskaan ei ollut erityisen kiinnostunut muista kulttuureista muussa mielessä kuin torjuen ja varovasti kutsuen käännynnäisiksi.

Mutta mitä sanookaan asiasta Uusi testamentti?

Se tulvii kulttuurien kohtaamisia. Erityisesti ajattelen Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä. Myönnän, että usein kohtaamisista syntyy kriisi ja vaikeuksia, mutta myös uutta elämää, ajattelua, oivalluksia ja liikkeelle lähtöä. Kohtaamisissa on kasvun siemen.

Ajatellaan vaikkapa henkilönimiä Saul(us) Paavali, Simon Pietari ja Johannes Markus. Niissä on kahden kielialueen nimet yhdessä. Meille pikkujuttu, tuolloin ei.

Entäpä Syyrian Antiokiassa vaikuttanut profeetta Simeon Niger? Mitä luulisitte tuon N-alkuisen nimiosan merkitsevän? Afrikkalaistaustaa on myös Simon Kyreneläisellä ja Etiopian kuningattaren hoviherralla.

Apostolien tekojen 2. luvussa kuvataan helluntain kieli-ihme, jossa paikalla on väkeä kuin helluntain epistolassa (koska kyse on juuri helluntain epistolasta). Vähän joka puolelta silloin Jerusalemissa tiedetystä maailmasta tulee väkeä ja kaikki saavat kuulla Jumalan suurista teoista omalla kielellään.

Paavalin kirjeissä kuvataan valtavaa ajattelun murrosta, kun kristityksi tulevan ei enää tarvinnutkaan ensin liittyä juutalaisuuteen (ympärileikkaus, ruokien erottelu ym.) , vaan otettiin käyttöön oikotie kasteen ja uskon kautta.

Lähetyskäskyn mukaan tulee mennä kaikkeen maailmaan kastamaan ja opettamaan. Opetuksen sisältö ei ole tehdä juutalaisia tai kreikkalaisia, vaan saattaa kunkin oman kulttuurin edustajia kristityiksi.

Tässä valossa muiden kulttuurien kohtaamisen kriisi voi olla elämäksi.

 

 

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Uskonnon pitää kypsyä

Pohdinpa taas asiaa, josta viisaammat saavat mielellään oikaista. Miksi ääri-islamin ilmenemismuodot ovat uutinen? Miksi islamilaisia tapoja tulee olla loukkaamatta? Miksi heidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että on muita uskontoja ja että niiden kannattajat uskovat olevansa oikeassa?

Olisiko yksi mahdollinen selittävä asia kypsyminen?

Tarkoitan sitä, että uskonnoilta menee aikaa saavuttaa sellainen taso, jossa pystytään elämään rauhassa rinnakkain, kunnioittamaan toisen vakaumusta, käymään kiihkotta dialogia.

Harva uskonto on historiassa pystynyt heti osoittamaan mielenmalttia ja suvaitsevuutta. Yleisempää on aggressiivinen vaihe, jota leimaa asenne ”Me yksin olemme oikeassa.” Se taas johtaa väistämättä konflikteihin.

Islamin historia on 600 vuotta kristinuskoa lyhyempi. Eri maissa pitää tietysti laskea eri tavoin. Mutta jos karkeasti ajatellaan, niin oliko kristinusko 600 vuotta sitten, siis 1400-luvulla, mikään rauhanrakentaja ja suvaitsevuuden malli? Historiankirjojen perusteella rohkenen epäillä.

Sen jälkeen kehitys on johtanut ainakin ihanteiden tasolla monenlaiseen hyvään kuten ihmisarvoon, orjuuden lopettamiseen, tasa-arvoon, suvaitsevuuteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kehitysapuun jne.

Länsimainen arvomaailma ei ole sama asia kuin kristillinen arvomaailma, mutta yhteisiä juuria niillä on.

Kun globalisaatio on edennyt, IT -innovaatiot ovat yhä useampien ulottuvilla ja kansat taas vaeltelevat, voisi kuvitella myös uskontojen tietyn kypsymisen nopeutuvan. Ainakin sille on hyvät mahdollisuudet.

Tie ei ole auvoinen ja yksiselitteinen. Yksi ongelma on ääriliikkeiden kurissa pitäminen, mikä ei koske vain islamia.

Miekkalähetyksen ajan soisi olevan kaikilta ohi. Uuden ajan lähetystyö on elämällä vaikuttamista.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kuninkaita piisaa


Monella englantilaisella pubilla on nimi, jossa on usein kaksi osaa. Nimi voi olla vaikkapa Spaniard’s Inn, Jack Straw’s Castle, Churchill Arms, Stuffed Duck tai Holy George.

Nimimuoti on siirtynyt myös meille. On niin kansainvälinen olo ja eurotuulahdus vallitsee, kun ei syödä Kaisan kuppilassa, vaan Catherine’s Specialissa.

Kuopion tuomiokapitulin alakerrassa on jazz-ravintola King’s Crown, jossa syön usein lounaan.

King’s Crown tarkoittaa kuninkaan kruunua. Sellainen heidän logossaan sädehtiikin sakaroineen kaikkineen.

Eräs työtoveri huomasi nimessä sekä tuttua että vierasta:

-         Kyllä mekin kruunustaan tuttua kuningasta seuraamme. Sillä meidän kuninkaalla kruunu vain on orjantappurasta.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Avioliittokäsitys vai käsityksiä?


Onko kirkolla yksi ja selvä kanta avioliittoon?

Ne, jotka kieltävät papeilta oikeuden vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon 1.3.2017 jälkeen, antavat mielellään ymmärtää, että kirkon kanta on yksi ja selvä. Kyse on yhden miehen ja yhden naisen liitosta. Ja piste.

Perusteluksi on kaivettu luomisjärjestys. Avioliiton suhteen luomiskertomusten tiimoilta toki löytyy mm. ohje miehelle luopua isästään ja äidistään ja yhtyä vaimoonsa. Muitakin raamatunkohtia on vedetty esiin. Jotkut tuntuvat relevanteilta, jotkut eivät niinkään.

Viisaat ja varmaan tyhmätkin ovat iät ja ajat pohtineet sitä, mikä Raamatun teksteissä on aikaan sidottua ja millä on pysyvä arvo. Samoin sitä, mikä olisi keskeinen ja tärkeä asia, mikä vähemmän tärkeä. Martti Lutherille eräs ratkaisun avaimista oli Christum agere eli se on tärkeää, mikä Kristukseen liittyy ja hänen asiaansa ajaa.

Avioliittoa ajatellen voisi tuon raamattukysymyksen pelkistää siihen, ovatko monesti esiin nostetut kohdat tarkoitettu ikiaikaisiksi ja kaikkia koskeviksi ohjeiksi, vai ovatko ne johonkin aikaan ja sen tapakulttuuriin sidottuja kuvauksia.

Ihminen on mestari löytämään yhä uusia perusteita omalle mielipiteelleen, kannalleen ja vakaumukselleen. Vastaavasti toisella tavalla asian näkevää sopii epäillä. Mahtaneeko olla uskossakaan, kun...

Kaikki mikä edes vähän viittaa seksuaalisuuteen, on aina kiehtonut. Erityisen ihanaa on päästä mestaroimaan toisten omiatuntoja ja löytää rajoitteita, jotka eivät kipeästi osu itseen.

Olen ymmärtänyt, että kirkon sisällä on melkoinen kirjo käsityksiä. Jopa konservatiivien vankasti miehittämä kirkolliskokous on joutunut myöntämään, että avioliittonäkemys ei olekaan niin yksiselitteinen. Voidaan perustellusti esittää myös toisenlaisia kantoja. Huomattava osa papistosta olisi valmis vihkimään yhteiskunnan lain hyväksymät parit.

Lääkkeeksi on kaivettu esiin vanhoja selvityksiä ja tehty uusia sitä silmällä pitäen, mitä ennen on ajateltu. Anteeksi vain, mutta kun minä näen tarvetta toisenkin suunnan selvitykseen, siis siitä, millainen on tulevaisuus. Menneet voivat olla tärkeitä, mutta tärkeää on myös tietää, minne mennään ja miksi. Vai kuuluuko sadan vuoden päästä hörönauru, kun tutkitaan tämän hetken puuhailujamme?

Olisi myös mielenkiintoista nähdä ajantasainen analyysi siitä, millä perusteilla niin monet muut kirkot ovat päätyneet avarampaan näkemykseen ja suoneet jonkin tason siunauksen myös samaa sukupuolta olevien liitoille. Suomihan ei ole näissä asioissa suinkaan etulinjan kiirehtijä, vaan vankasti peräpäässä läntisiä demokratioita ajatellen. Kiire ei ole kunniaksi, mutta ei jälkeen jääminenkään.

Salomon viisautta ja Jobin kärsivällisyyttä päättäjille, ja Jumalan armoa meille kaikille.

 

maanantai 9. toukokuuta 2016

Kirkolliskokouksen takuuvarmat asiat

Kirkolliskokous istuu tällä viikolla Turussa. Järjestäydytään, tutustutaan esiin tuleviin asioihin. Istutaan pitkää päivää salissa ja valiokunnissa.

Tällä nelivuotiskaudella on muutama takuuvarma aihe. Yksi niistä on seurakuntarakenne. Edellinen kirkolliskokous ei monelle yllätyksenä hyväksynytkään yhtymämallia. Veikkaan, että sama malli tulee ehkä vähän viilattuna uudelleen esille. Kun on pakko tehdä jotakin, että myös pienet ja vähäväkiset seurakunnat saavat hengelliset peruspalvelunsa.
Jos joku löytää paremman mallin, niin onnittelen.
Toinen takuuvarma aihe on tasa-arvoisen avioliittolain voimaan tulo 1.3.2017 ja sen vaikutukset kirkossa. Yhteiskunnallinen laki on ja pysyy, mutta kirkkomme empii ja selvittää. Johdon taholta on toistettu, että kirkon avioliittokäsitys on yksinkertainen: se on yhden miehen ja yhden naisen pysyväksi tarkoitettu liitto. Erinäisissä selvityksissä on päädytty samaan.
Mielelläni näkisin suomalaisen analyysin siitä, millä perusteilla niin moni muu kirkkokunta on päätynyt viime vuosikymmeninä toisenlaiseen näkemykseen ja pystyy antamaan kirkollisen seremonian myös samaa sukupuolta oleville vihkipareille. Suomessa puhutaan maallisen viranomaisen edessä solmitun avioliiton siunaamisesta, mikä tyydyttää kovin harvoja.
Kirkolliskokous ei ole mikään kirkon parlamentti. Jo vaalitapa on toinen. Välillinen vaali suosii perinteitä ja jo valittujen uudelleen valintaa. Veikkaan, että kansanvaalilla koottu kirkolliskokous olisi nuorekkaampi ja rohkeampi.
Vanhan sanonnan mukaan vakaat konservatiivit pitävät kirkkoa pystyssä, radikaalit taas sitä kehittävät. Löytyisikö tähän dynaamiseen jännitteeseen oikea tasapaino Turussa?