Hetki oli pyhä - koska oli helpompi uskoa

 Vaikka bensan hinta hirvitti, teimme kesäisen Lapin matkan. Ihastelimme tyttären ja vävyn ultrajuoksuja tunturissa (Pallas-Ylläs-Äläslompolo, tytär vetäisi 100 km rinnettä ylös ja alas alle 17 tunnin). Tunnelmoitiin metsissä ja Velhon kodalla. Siirryttiin Posiolle ja sieltä käsin pienelle Karhunkierrokselle (toinen tytär miehineen vaelsi sen ison) ja Riisitunturin henkeäsalpaavaan avaruuteen.

Monet kokemukset ja elämykset olivat sielua myöten virkistäviä. Niin erilaista on Luojan suuri luonto eri puolilla Suomea. Kuopion leveät pattirunkoiset kuusetkin ovat Lapissa "kynttilöitä", kapeita kestääkseen tykkylumen.

Mutta onko luonnosta ja siellä liikunnasta hurmioituminen hengellinen kokemus?

Riippuu tietysti käsitemäärittelystä, mutta minusta on.

Tiedän, että rovastina minun pitäisi kai kirjoittaa messun salaisuuksista ja kristittyjen siunatusta yhteydestä. Usein sitäkin toki koen. Silti olen niin keskeneräinen ihminen, että saatan ajatella ja tuntea kaikenlaista ikävää. Alttaritaulu viekin ajatukset uskon salaisuusista taidehistoriaan ja tekniikoihin, takanani yskivä harmittaa ja penkki puuduttaa, kun se on aivan liian matala pitkille jaloilleni.

Entä luonnossa? Sieltä yleensä puuttuvat soraäänet, kunhan liikenteen melu jää taakse eikä kukaan sahansoittaja ole siirtynyt moottoriversioon. Ei haittaa tuuli eikä sade, kaikki on jotenkin aitoa. Ehkä siinä on myös menneiden aikojen ihmisten elämänpiirin kunnioitusta.

Tiedän, että Jumalan ominaisuuksiin kuuluu ubikviteetti. Hän on kaikkialla yhtä aikaa. Fyysisesti en ole yhtään häntä lähempänä Riisitunturin huipulla. Mutta siinä kun istahtaa, antaa katseen kiertää neljään tuuleen, kuuntelee hiljaisuutta - se on sittenkin hengellinen kokemus.

Luomakunta kertoo Luojastaan. Hetki on pyhä, jos sen aikana ja jälkeen on helpompi uskoa.

Sukupuolta ei saa liikaa korostaa eikä kysellä turhaan

 17.6.2010 oli minulle tärkeä päivä. Helsingin maistraatti teki asiakirjojen perusteella juridisen sukupuolenkorjauksen. Sain naisen henkilötunnuksen.

Enää ei kaikista papereista heti näkynyt se vääräksi kokemani tieto, että olen juridisesti mies, vaikka minulle oli vahvistettu naisen etunimet. Sain myös anoa uuden passin ja ajokortin, joissa tärkeäksi osoittautunut kirjain M vaihtui kirjaimeen F.

Nyt vireillä olevassa henkilötunnuksen muutoksessa häivytetään sukupuolitunnus. Pidän sitä merkittävänä edistysaskeleena, koska omasta kokemuksesta ja monien ystävien kertomuksista tiedän, miten paljon harmia, vaikeuksia ja syvää surua sukupuolileimaaminen voi aiheuttaa.

Sukupuolijako kun ei ole jako kahteen eli että jokainen olisi selvästi mies- tai naispuolinen. On myös ihmisiä, jotka ovat siltä ja väliltä, ja heidän osanaan on ollut saada lunta tupaan.

Ole aina ihmetellyt, miksi melkein joka lipussa ja lapussa kysytään, onko sen täyttäjä mies vai nainen. Tasa-arvon kärkimaassa kummalista.

Monissa kielissä sanoissa on suku, ja se pitää tietää, että puhuu ja kirjoittaa oikein. Suomalais-ugrilaisissa kielissä tuota hankalaa ja tarpeetonta ominaisuutta ei ole. Se näkyy helposti yksikön 3. persoonan persoonapronominista: meillä se on hän. Kun mennään indoeurooppalaisiin kieliin, täytyykin muistaa han-hon, er-sie, he-she jne.

Minulle oli elämän uudelleen järjestymisen takia tärkeä saada oikea sukupuoli kirjoihin ja kansiin. Pitemmän päälle olisi parasta, ettei sukupuolta älyttömästi korostettaisi tai turhaan kyseltäisi. Se voi joillekin olla arka asia.

Olisin mieluummin nyt viisas kuin jälkiviisas

Ukrainan sota on kestänyt yli 7 viikkoa.

Kiistatonta, että Venäjä on hyökkääjä. Maailma on hämmästellyt puolustajan voimaa ja kykyjä. Sodan pitkittyessä sen eskaloituminen (kiihtyvä laajeneminen) on valitettavan mahdollista.

Miten pitäisi suhtautua?

Kristitty on tietenkin rauhan asialla.

Rukoilemme rauhaa ja mietimme keinoja, miten toimia rauhan - ja ehkä täsmällisemmin: oikeudenmukaisen rauhan - hyväksi.

Yhtä lailla on selvää, että pakolaisia tulee auttaa, samoin Ukrainaa, missä elämän olosuhteet ovat paikoin hyvin vaikeat lähes kaiken tuhouduttua tai miehittäjän vallan alla.

Vääryys ja paha ovat tuomittavia, mutta kuka sen tekee ja miten? Kansainväliset yhteisöt ovat olleet ihmeen hampaattomia, kun hyökkääjänä on ollut suurvalta ja YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeutettu pysyvä jäsen.

Yksityiset ihmiset sortuvat helposti ylilyönteihin ja yksipuolisuuksiin. Niitä pitäisi varoa.

Toisaalta mielessä jylisee Heramme sana aivan toisesta yhteydestä: - Jos nämä olisivat vaiti, kivet huutaisivat.

Onko mahdollista olla vaiti, kun miljoonat kärsivät?

Vuoden päästä on paljon viisaita kertomassa, mitä olisi pitänyt tehdä. Kuohujen keskellä tietäminen on vaikeampaa.

Osaan rukoilla, että Jumala avaisi silmiä ja johtaisi asiat. Olen avannut kukkaroani sen mukaan, mitä sydän ja omatunto sanovat.

Mutta... Riittääkö se? Riittääkö esim. lähimmäisenrakkautta venäläisille? Kuinka voidaan luoda uudelleen suhteita ja luottamusta?

Jyrkimpien mukaan ei voida. Haluan kuitenkin uskoa ja toivoa.

 

Ahneus ei ole hyve

 Ahneus on kristillisessä perinteessä yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Aika erikoista, että se on yhteiskunnassamme nostettu jos ei nyt ihan hyveeksi niin ainakin laajalti hyväksytyksi. Pitäähän sitä pyrkiä menestymään, suunnan on oltava eteenpäin...

Oma menestys voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että tukitaan tie toiselta. Menes ontuva Eriksson siitä syrjään...  Kaverille ei jätetä, tottahan minä minä MINÄ on tärkein.

Mikä sitten olisi ahneuden vastakohta?

Eräs vastaus on kohtuus. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.

Kristillisessä perinteessä on opetusta yksinkertaisesta elämästä, jossa "ei korkeita mielitellä", vaan tyydytään "määräosaani leipää".

Leipää voi myös jakaa sitä enemmän tarvitseville.

Ahneutta vastaan auttaa, jos voi luopua omastaan toisen hyväksi.