Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ketä sukupuoleen vivahtava virkanimike häiritsee?

Myös kirkossa on nimikkeitä, joissa vilahtaa sukupuoleen viittaava osa. Niitä Aamulehti on käynyt siivoamaan pois koko yhteiskunnasta.
Kirkossa tunnetuin "ongelmanimike" on kirkkoherra. Nimike on keskiaikainen. Ruotsalaiset livahtivat aikanaan ongelmasta vaihtamalla herran paimeneen (-herde).
Tunnustan olevani kai sen verran kalkkis, ettei minulla ole mitään vaikeutta puhutella rouva kirkkoherroja, joita myös omassa hiippakunnassani on. Heidän määränsä kasvaa, kun papisto on nopeasti naisistunut.
Kielessämme on vakiintunut titulatuuri puhutella rouvaksi myös neitejä tietyissä tilanteissa. Rouva maaherra (vaikka heitä ei enää ole), rouva alikersantti, rouva ministeri, rouva kirkkoherra.
Jos nyt vängällä pitäisi kirkkoherrasta päästä, niin kai siitä jokin johtava pastori tulisi. Jotenkin aika kummalta se tuntuisi, mutta aikaa myöten kaikkeen tottuu.
Tosin en vieläkään ole täysin sinut seurakuntamestarien nimikkeen kanssa. Miksi kaunis keskiaikainen nimike suntio piti siivota pois? Tunnen monia aivan upeita alan edustajia, mutta taidan enimmäkseen sanoa heitä suntioiksi. Vielä ei kukaan ole suuttunut, mutta pari on korjannut oikean nimikkeen.
Diakonissa on jotenkin feminiinin oloinen päätteeltään. Toisaalta senkin koulutuksen on myös joukko miehisiä miehiä läpi käynyt. Diakoni voi olla mies tai nainen. Diakonian viranhaltija (dvh) on neutraali, mutta jotenkin jo vähän kömpelömpi ilmaus.
Kirkolliset päättäjät ovat jo kauan olleet luottamushenkilöitä.
Edelleen kuitenkin kyselen, keitä sukupuoleen vivahtavat nimikkeet oikeasti häiritsevät? Mitä muutoksella voitettaisiin?

tiistai 12. syyskuuta 2017

Otetaan lusikka kauniiseen käteen

Rakas kirkkomme on avioliittolain soveltamisen kanssa kiusallisessa tilanteessa. Pasuuna on pyrkinyt antamaan selvän äänen, mutta se ei vastaa kansan enemmistön oikeustajua. Kun toinen puoli taputtaa käsiään ja toteaa hyvä, hyvä, on pysytty opissa ja perinteessä, kokevat toisen ääripään ihmiset asian aivan eri tasolla ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä, jossa perinteinen linja piirretään synkin värein syrjijäksi.
Piispainkokouksen avauspuheenvuorossaan piispa Simo Peura näyttää pohtineen tätä ja murehtineen polarisaatiota: ääripäät etääntyvät toisistaan, kaivavat poteronsa ja kuulevat hyvin huonosti toisen pään viestejä.
Kiusallista on, että kirkon sisäpiirin ulkopuolelta katsoen tilanne näyttää kestämättömältä ja saa jopa tragikoomisia piirteitä. Aika kuluu, kirkon käytännöt ovat virallisesti ennallaan, mutta rohkeat papit/rumasti yli aisan potkijat (tarpeeton ylipyyhitään) ovat vastanneet kansan huutoon ja vihkineet.
Nyt sitten jotkut tuomiokapitulit joutuvat ottamaan kantaa. Ei mikään helppo asia. Kirkon perinteinen opetus ja piispojen antama ohjeistus ovat selviä, mutta jos tuomioita rapsahtaa, alkaa huuto siitä, miten valtakunnan lain mukaan toimiminen voisi olla rangaistava teko. Tai että inhimillisyyden pitää olla ykkösasia.
Miten tästä eteenpäin?
Prof. emerita Eila Helanderin piispainkokoukselle antama selvitys pitää sisällään monenlaista pohdintaa. Mahdollinen tie edetä olisi se omantunnonratkaisu, että saman sukupuolen pariskuntia vihkimään valmiit papit saisivat sen laillisesti tehdä, mutta ketään ei siihen pakotettaisi.
Kuulostaa nytkähdykseltä eteenpäin, olkoonkin, että juridiikan periaatteisiin tuollainen harkinnan tai omantunnon vapaus taitaa istua huonosti. Lakiteksti kun yleensä on kyllä tai ei, ei siltä väliltä.
Myöhemmin, ehkä hyvinkin pian arvioidaan tämän hetken päättäjien ja toimijoiden viisautta tai sen puutetta.
Deus ex machinaa ei ole luvassa. Olisiko henkilökohtaisella tasolla hyväksi opetella kuuntelemaan toisin ajattelevia ja edes yrittää ymmärtää hänen perusteitaan torjumatta niitä suoraa päätä?