Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 26. lokakuuta 2012

Suvaitsevuus - mitä se on

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n yleiskokous hyväksyi 16.11.1995 julistuksen suvaitsevuuden periaatteista. Sen mukaan suvaitsevuus on mm. tätä:

- Ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan.

- Ihmisillä on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat (esim. erilaisesta ulkomuodosta, asemasta, puhetavasta, käyttäytymismuodoista ja arvoista riippumatta).

- Kukaan ei saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.

Ai että sormia syyhyää kirjoittaa tähän mehukkaita kommentteja. Mutta enpäs tee. Tee sinä se. Ainakin mielessäsi!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Hymyilen sinulle ja puukotan selkään

Minulta on pyydetty lisää niitä eri tavoin kiusattujen ihmisten omia kertomuksia.
Olen julkaissut vain muutaman ja asianomaisten omasta pyynnöstä.

En haluaisi leimautua "kiusauspornon" levittäjäksi enkä toivo näitä katkelmia käytettävän väärissä yhteyksissä.

Aihe on usein arka. Erityisen tarkka yritän olla siilatessani pois tunnistamiseen mahdollisesti johtavia yksityiskohtia.

Älkää tässäkään miettikö sitä, missä tämä on mahdollisesti tapahtunut, vaan hätääntykää kuin opetuslapset yläsalissa: - Herra, en kaiketi minä? Ei kai meidän työyhteisössä?

---
Lesbo seurakuntatyöntekijä on luottamuksellisesti kertonut suuntautuneisuudestaan kahdelle uskotulle työtoverilleen. Jonkin ajan kuluttua asian tuntuvat tietävän kaikki. Yksi ja toinen tulee hiljaa sanomaan, että ei se mitään, hän on avara ja hyvä työtoveri, asia jää meidän kesken, älä ole huolissasi. Hän saa monta halausta ja selkään taputusta, ymmärtäväistä hymyä on ilma täynnä.

Selän takana tilanne on toinen. Juorukellot kilkattavat ja jutut paranevat matkalla. Lopulta työntekijästä tulee yleinen syntipukki, jonka erottamista aletaan vaatia, koska hän myrkyttää työpaikan ilmapiirin.
Hymyilevää selkäänpuukotusta?

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Mörkö, hus siitä!

Aika monella ihmisellä on salaisuuksia. Joidenkin niistä paljastumista pelkäämme ihan tosissamme. Puhutaan luurangoista tai möröistä kaapissa.



Minun mörköni oli Marja-Sisko, oikea minäni, josta niin harvan kanssa saattoi puhua. Ympäristö oli opettanut minut pelkäämään, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua, jos paljastuisin. Lopulta päättelin, että se kauheus oli lähinnä sitä, että he pelkäsivät itselleen tulevaa häpeää, eivät minun puolestani.



Kun annoin mörölleni nimen ja kutsuin sen esiin kaapista, se osoittautui paljon pienemmäksi ja vähemmän pelottavaksi kuin kaapissa möristessään.



Tämä on yleinen lainalaisuus. Kun lopulta uskaltaudut kohtaamaan pelkosi tai elämäsi vaikeimmat asiat, yllätyt, miten paljon pienempiä ne lopulta ovat verrattuna siihen, mitä luulit.



Tuo luurangon tai mörön esiin kutsuminen pelottaa. Se voi myös tehdä kipeää. Se voi myös oikeasti johtaa siihen, että julmat tai ymmärtämättömät ihmiset käyttäytyvät hyvin ikävästi.



Kuitenkin se on pitemmän päälle yleensä helpottava kokemus. Häviää pelko, tulee vapautuneisuus. Tässä on jotakin sama kuin katharsiksessa, puhdistautumisessa. Vaikeiden asioiden selvittäminen ja niistä puhuminen voi antaa jotenkin puhtaan olon, kuin uuden alun.



Onko sitten sellaisia luurankoja tai mörköjä, joita ei pitäisi kutsua esiin? En ole ihan varma. Ajattelen esimerkiksi synkkiä sukusalaisuuksia vaikkapa vanhemmista tai isovanhemmista. Pitääkö kaikki tuoda julki? Erityisesti, jos asia koskee myös muita ihmisiä, olisin varovainen. Ehkä esim. sisarukset eivät ole vielä kypsyneet puhumaan asiasta tai kohtaamaan sitä.



Toisaalta on hyvä muistaa, että me emme ole syyllisiä muiden ihmisten tekemisiin. Kuviteltu esimerkki: Jos isoäiti murhasikin yhden lapsistaan tai isoisä istui kavalluksesta, niin ei se ole meidän vikamme. Itsestämme riippuu, miten me elämme ja kunnioitetaanko meitä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mukava miettiä oman suvun vaiheita

Ollessani pappina Savonlinnan seurakunnassa 1980-1982 sain veljeltäni Anterolta pienen tutkimuksen isän puolen suvusta. Osoittautui, että olin hyvin lähellä juuriani. 1800-luvun alusta lähtien Redsvenin sukuhaarani takenevan polven miehet olivat olleet sahatyömiehiä (sågkarl) Kerimäen Enonkosken Hanhivirran sahalla. Isoisän isä oli sitten aloittanut sosiaalisen nousun sukeutumalla tukkityömaiden kympiksi ja vaativampiinkin metsätyömaiden ja metsän oston tehtäviin.

Isän puolen suvussa vanhin poika oli vuoropolvissa Petter (Pekko tai Pekka) ja Adolf (Aatu), isoisäni nuo nimet yhdistäen Pekka Adolf. Perinne katkesi jo isäni kohdalla ja sitten sisarussarjassani, kun Pekka-veljelläni ei ole poikaa. Isoisäni isä Adolf Redsven suomensi sukunimen Aalloksi ilmeisesti vuonna 1906 Kiteellä. Nimi löytyi jostakin suosituslistasta, jota hän ei katsonut tarpeelliseksi lukea ensimmäistä ehdotusta pitemmälle.

Sukunimen Redsven syntyhistoriasta on parikin teoriaa. Minua viehättää ”valmis veikko” (ruotsin redo Sven) eli monenlaisiin avustajan tehtäviin tarvittu työmies. Ruotsinkielinen sukunimi saattaa viitata Olavinlinnan palveluskuntaan. Toinen mahdollisuus on sotilasperinne, mutta näyttö siitä puuttuu.

Säämingin historian avulla löysin mielenkiintoisia sukulaisia. Eräs Redsven oli saanut hoidettavakseen majatalon Viipuriin menevän tien varresta, siis hyvältä paikalta, mutta teki komean konkurssin. Hän oli helläsydäminen, antoi pyytäjille velaksi eikä hennonut periä saataviaan.

Pari polvea myöhemmin erästä nuorta ja aikaansaavaa miestä yritettiin useampana vuonna turhaan haastaa Kerimäen käräjille vastaamaan lehtolapsistaan, joita oli laajan pitäjän eri kulmilla. Lopulta rovasti oli pannut kirkonkirjan reunaan merkinnän ”Antagligen flytt till Ryssland”, luultavasti paennut Venäjälle. Vastaavaa löytyy joka suvusta eikä siitä pidä hermostua. Yli 200 vuodessa rikoksetkin ovat vanhentuneet, eikä niistä voi jälkipolvia syyttää.

Oletko penkonut oman sukusi historiaa?

Selän takana tuomittu



Pieni blogini ”Uhria syyllistetään” on poikinut uusia yhteydenottoja. Harkitsen vielä, voinko niitä julkistaa, vaikka niin pyydetään. Joistakin kun tapahtumapaikka tai henkilöt ovat niin tunnistettavia.
Sen sijaan kerron vanhan, pyytämättä saamani tarinan, jota on pyydetty julkisuuteen. Sen perusvire on siinä, että oikeastaan mistään ei suoraan syytetä, mistään ei suoraan puhuta – mutta myös vaikenemisella ja muka tietämisellä voidaan työyhteisön jäsen ajaa nurkkaan.
Selän takana arvailu voi satuttaa enemmän kuin asian puheeksi ottaminen.
Olen poistanut mahdollisesti tunnistamiseen johtavia yksityiskohtia. Eiköhän asia tule ilmi tästäkin. Luoja meitä armahtakoon ja viisautta antakoon.
---
”Kukaan ei tiedä mitään”
Nuorisotyöhön osallistuva diakoni alkaa kiusaantua, kun työpaikalla kuiskutellaan. Kun hän tulee paikalle, keskustelu vaimenee. Häntä aletaan katsella oudosti. Yhä harvempi puhuu hänelle. Hän voi kyllä istua yhteiseen kahvipöytään, mutta muut katselevat seiniä ja muistavat äkkiä jonkin tärkeän asian toisaalla.
Pitkän salapoliisityön jälkeen diakoni saa kuulla jonkun joskus arvelleen, että hän on katsellut rippikoulutyttöjä vai oliko se –poikia  sillä silmällä. Hän yrittää ottaa asiaa puheeksi, mutta kukaan ei ole muka koskaan kuullutkaan sellaisesta, kun suoraan kysytään.
Diakoni käy puhumassa esimiehelleen kirkkoherralle. Tämä kehottaa häntä rauhoittumaan ja menemään työterveysasemalle. Sieltä saa vaikka joitakin pillereitä, niin helpottaa. Öhm, tuota, niin ja miten olisi, voisitko toimittaa minulle nähtäväksi ajan tasalla olevan rikosrekisteriotteen, kun kerran työskentelet lasten ja nuorten parissa?