Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 26. marraskuuta 2010

Etelä-Karjalan murteesta

Etelä-Karjalan murre tarttui korvaan jo lapsena lähinnä Lappeenrannassa puhuttuna versiona, mutta kesät Lemillä vietettyinä toivat mukaan myös yhtä ja toista "Lemi etiält iso kive takua". Sittemmin olen Imatran seudulla saanut ihastella eräiden taitajien kielenkäyttöä, joka on lähellä Kersti Bergrothin karjalaista idylliä Anu ja Mikko. Senhän hän viimeisteli Jääsken kirkkoherran pappilassa - ihan siinä Imatran kupeessa, nykyisen rajan takana.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kotiutumista Ylä-Savon helmeen

Miltä sitä tuntuu olla kuopiolainen? Miten olette kotiutuneet?

Näitä kysymyksiä kuulee. Vastaaminen on helppoa: - Kiitos kysymästä, hyvältä tuntuu ja kotiutuminen on hyvällä alulla.

Harva pappi saa asua niin myönteisesti ammattiin liittyvässä osoitteessa kuin Taivaanpankontiellä. Asunto on vastannut odotuksia, ellei ylittänyt niitä. Ihmiset ovat olleet huomattavan ystävällisiä. Pettymyssarake on vielä tyhjä.

Liikuntapaikat Puijolla ovat käden ulottuvilla. Kun kävelen työmatkat, saan viitisen km liikuntaa siitäkin. Erityisen mieleen jäävä on tuo tiukka ylämäki tänne Puijonlaaksoon (hah! kaupungin korkeimpia paikkoja) noustessa. Toistaiseksi se panee vähän puuskuttamaan, mutta katsotaan, kun aika kuluu.

Myös kirkko on aivan vieressä, kadusta yli ja P-paikan läpi.

Työni vaikuttaa mielekkäältä, ja mikä parasta, se on kirkkoni palvelemista, mihin olen vahvasti sitoutunut. Kun en seurakuntapapiksi kahden vuoden hakuponnisteluin päässyt, olen sitten hallintovirkanainen ja yritän hoitaa sen viran kunnialla. Ensivaikutelmat työtovereista ovat huomattavan positiiviset.

Niin että kyllä tämä Kuopio ihan ihmisten kaupungilta tuntuu. Viäntää en vielä ossoo, vuan yritän. Enkä aio unohtaa Etelä-Karjalankaan murretta.

Teatterissa kannattaa käydä

Kävin Lappeenrannan teatterissa. Taidan olla jossakin määrin teatterifriikki. Nautin, kun seuraan hallittua, osaavaa toimintaa näyttämöllä.

Lappeenrannassa oli ohjelmassa Suuri humppamusikaali, jossa ruodittiin humppafestivaalien nousua ja tuhon alkua kriisivuonna 1980. Heikki Hietamies, Åke Blomqvist ja vähän Matti J. Kuronenkin pääsivät framille, mutta pääasiassa tietysti tuo tietynlainen musiikin ja tanssin laji. Jos siitä saat näppylöitä, älä mene katsomaan, muuten voin suositella.

Edellinen teatterikokemus reilu viikko aiemmin oli hyvin toisenlainen, kuopiolaisen tanssiteatteri Minimin Sulaketta lainaamassa. Siitä tunnisti pohjalta Maiju Lassilan ja tulitikkujen lainaamisen, mitä nyt modernisoitu oli. Potsi oli yhä potsi, mutta tamman korvasi Polski Fiat. Poliitikotkin saatiin mukaan, ja ihmeen monipuolisesti se auto kääntyi myös Hyvärisen pirtiksi ja saunaksi, Tanssiteatteria kun oli, niin musiikki se pelasi, kun...  Tanssit sinänsä OK, mutta nykyajan vaatima alastoman miesvartalon ylenmääräinen näyttö lantionketkutuksineen oli minusta jo vähän liikaa.

Mutta en nyt niinkään aio selostaa teatterikappaleita, vaan mietin, miksi niitä on niin mukava katsella. Yksi syy on tietysti se, että on mukava tälläytyä. En osaa mennä teatteriin farkuissa ja villapaidassa, vaan enemmän tai vähemmän juhlavasti, en kuitenkaan ylipukeutuen.

Itse aktit näyttämöllä taas ovat jotenkin niin tosia ja lähellä, että ne peittoavat tv-ruudun ja elokuvasalin kirkkaasti. Kun hörpin Birgitan kanssa linssikeittoa Minimin esityksen jälkeen näyttelijöiden kanssa (Petriikka Pohjanheimolle kiitos kutsusta!), piti ihan keskittyä ajattelemaan, että tämä on se ja se elävä ihminen, näyttelijä, eikä siis Vatanen tai Ihalainen. Hyvä näyttelijä ei näyttele rooliaan, vaan elää sen, ja sen huomaa katsomossakin.

Teatteri voi olla myös esim. tunteiden tulkki, keskustelun herättäjä tai naurattaa niin että vatsaan koskee. Äärimmäisen harvoin olen lähtenyt teatterista pettyneenä, todella usein taas henkisesti rikastuneena ja elämyksiä saaneena.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Vaivat luonnollinen osa elämää

Muutto- ja tavaranpurkutouhussa olen löytänyt monta lihasta, joita en tavallisesti huomaa. Nyt niitä jomottaa. Käsivarsissa mustelmia, naarmuja napaa myöten. Kaikki ovat kuitenkin ns. asiassa tulleita ja tiedän, että muutaman päivän jälkeen niitä ei juuri huomaa enää.

On toisaalta ihan mukavakin tunne olla fyysisesti väsynyt ja tuntea jotakin tehneensä.

Mietin tätä pullamössösukupolveksi sanottua porukkaa.

Olen työssäni ja muutenkin törmännyt ajatukseen, että elämässä pitää aina kaiken sujua suunnitelmien mukaan tai vähän paremmin. Muuten suututaan ja etsitään syyllistä tai korvaajaa.

Elämä nyt kuitenkin on sellaista, että siihen kuuluu myös vastatuuli, vastoinkäymiset, kipu, sairaus, kärsimys, epäoikeudenmukaisiksi koettuja asioita. Ne eivät ole kauheita ja ennen kuulumattomia, vaan osa ihan tavallista elämää. Onneksi vain osa, mutta joka tapauksessa osa tavallisen ihmisen elämää, osa jonka kanssa kyllä pärjäilee, kun asennoituu.

Eihän se kivaa ole, kun jääkaapin ovi putoaa syliin tai pesukoneen liitäntä takuuvarmasti on aina eri kokoa kuin edellisessä asunnossa. Mutta aika pieniä asioita loppujen lopuksi.

Eikä unohdeta hymyä!