Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

tiistai 29. tammikuuta 2013

Oman seurakunnan identiteetti

- No nyt ne ovat vieneet meiltä seurakunnankin!
- Eivätkä ole.
Jos onkin käynyt niin, että kuntaliitoksen tai muun syyn takia sen oman kotiseurakunnan nimi on hävinnyt kartalta, niin ei se seurakunta ole mihinkään hävinnyt. Lähitoiminta on aina ollut kirkon vahvuus, ja niin on nytkin, vaikka hallinto- ja talousyksiköitä suurennetaan.
Useimmiten sen vanhan seurakunnan nimikin on jätetty elämään. Vaikkapa ”Nilsiän alueseurakunta.”
Toiminnan kannalta se pienempi, ihmisläheisemmäksi koettu ja ehkä vuosien mittaan tutuksi tullut on parempi kuin etäiseksi koettu. Eikä se entinen yhteisö ole hävinnyt mihinkään. Ei esim. vehmersalmelainen identiteetti katoa, vaikka kuulutaankin nyt Järvi-Kuopion seurakuntaan.
Isossakin yksikössä voidaan töitä jakaa niin, että pääsääntöisesti ne entiset tutut ihmiset ovat palveluksessa. Välillä sitten saadaan rikastua uusiin tutustumalla.
Identiteetin rakentuminen on monisäikeinen asia, jossa vaikuttavat esim. perinteet ja julkisuuskuva. Mutta kaikkein eniten vaikuttaa se, miten itse asennoidutaan ja suhtaudutaan.
On upeaa, jos oma seurakunta on niin tärkeä, että sen identiteetistä kannetaan huolta.
Vielä upeampaa on, jos emme vain voihki ääneen ja esitä, että joku jossakin tekisi jotakin, vaan olisimme itse se joku, joka tekee. Vaikka puhumalla hyvää. Tai tekemällä.
Yhdessä tekemisen henki ja myönteisyys ovat kantavia voimia.
Se suurin kantajakin taitaa sitä katsoa myhäillen.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Miksi soutukisa hävittiin?

Marja-Siskon blogi

Ihmisen moninaisuuden puolesta uskoa unohtamatta.


 

Marja-Sisko Aalto

Kirjoitti

Suomalainen ja japanilainen yritys päättivät järjestää henkilökuntien välisen soutukilpailun kuninkuusluokassa eli perämiehellisessä kahdeksikossa.
Ensimmäisellä kerralla japanilaiset voittivat ehtimällä maaliin monta minuuttia ennen suomalaisia.
Se kävi yrityksen kunnialle. Tehtiin selvitys. Huomattiin, että japanilaisilla oli kahdeksan soutajaa ja yksi perämies. Suomalaisilla yksi soutaja ja kahdeksan perämiestä.
Toimintaa tehostettiin antamalla osalle perämiehistä kannustuspalkkio ja nimittämällä kaksi heistä yliperämiehiksi ja yksi erityisasiantuntijaksi. Perustettiin soutuhallintoneuvosto.
Toinen kilpailu päättyi tasan yhtä nolosti kuin ensimmäinen. Selvästi hävittiin.
Ei hätää, ratkaisu löytyi. Erotettiin se ainoa soutaja ja palkattiin uusi. Yliperämiesten palkkoja nostettiin. Perustettiin rannalta tarkkaileva soutuylihallitus ja palkattiin kaksi konsulttiyritystä.
Miten käy kolmannessa kisassa?
---
Miten mieleeni joskus hiipii ajatus, että rakkaassa kirkossamme on huikea yliorganisointi ja tarpeettoman raskas hallintokulttuuri?
Tarve olisi näkijöistä ja tekijöistä, käytännön käsipareista.
Tunku on sinne, missä istutaan pöydän ääressä ja juodaan hyvät kahvit. Kahdeksan perämiestä kokoontuu yhä uudelleen suunnitteleman sen yhden soutajan työtä.

torstai 17. tammikuuta 2013

Lasikatto

Isossa ja aktiivisessa seurakunnassa työskentelee lahjakas ja tunnollinen nainen. Hän haluaa ja pääsee moniin vaativiinkin projekteihin, mutta yleensä sellaisiin tehtäviin, joissa on paljon työtä mutta vähän jos lainkaan tunnustusta odotettavissa.
 
Viiden vuoden päästä hän saa tarpeekseen ja vaihtaa työpaikkaa. Miksi?

Tuona aikana on vedetty läpi kaksi isoa projektia ja lukuisia pienempiä, joissa hän on tehnyt valtaosan työstä. Sen sijaan palkkiot, palkanlisät, kunniamaininnat ja ylennykset ovat osuneet miespuolisille kollegoille. Erityisesti sille, joka on muodollisesti projektin vetäjä, käytännössä kermaa kuorimassa ja julkisuuden valokeilassa kiitokset muiden työstä keräämässä.

Asiasta kuullena ihmettelen, kuinka tuo lahjakas nainen jaksoi noinkin kauan. Ehkä siksi, että hän kilttinä ihmisenä uskoi annettuihin lupauksiin, joita ei koskaan lunastettu.

Laajemmassa mielessä kuvaus yhä kertoo naisen asemasta kirkossamme - ei kaikkialla, mutta kuitenkin.
Nainen kelpaa tekemään työtä, mies käskemään ja johtamaan.

Nainen saattaa saada kiitosta, mies palkanlisää.

Kaikkein hulluimman määritelmän kuulin rovastilta, joka on täysin palvelleena siirtynyt kunnialla eläkkeelle jo lähes vuosikymmen sitten:
Naiselle riittää, kun saa vähän sukkahousurahaa. Mieshän se perheen elättää.

Onkohan tasa-arvo kirkossa edellä vai jäljessä muuta yhteiskuntaa?

maanantai 14. tammikuuta 2013

Asiat ok

Stadiumilta otettiin yhteyttä 14.1. ystävällisessä hengessä.
Asia kunnossa.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Stadium ei anna mitä lupaa - eikä hyvitä

Urheiluliike Stadium mainostaa koko sivun ilmoituksin suksipakettia. Peltosen nanogrip, siteet kiinnitettynä, Fischerin monot. Yhteishinta 269 euroa. Ei paha.

Ikävää sen sijaan on, että paikan päällä niitä monoja on vain pieniä kokoja.

Sain tuohon hintaan vain sukset ja siteet, en monoja.

Ei puhettakaan hinnanalennuksesta tai muusta hyvityksestä. Pyysin kyllä.

Jäi petetyn maku.

Että sellainen liike on Kuopion Matkuksessa Stadium.
Kokemus lauantailta 12.1.2013 ei rohkaise asioimaan uudelleen. Aion myös määrätietoisesti kertoa tästä kohtelusta edelleen.

torstai 10. tammikuuta 2013

Yritys ja Erehdys Oy


Tosikertomus eräältä työpaikalta. Sopisi mallikuvaukseksi siitä, miten hommia ei pidä tehdä.
Kyseessä oli kaikkien atk-työasemien vaihto.
Uudet koneet ovat sinänsä hieno asia. Siitä tuli kiitoksia.
Vähemmän tuli kiitoksia siitä, että tiedon jälkeen odoteltiin useampi kuukausi, että jotakin tapahtuisi.
Sitten tuli tieto, että tyhjentäkää omien koneiden tiedostot, ja jos tarpeellisia on, tallettakaa ne palvelimelle yhteisiin tiedostoihin. Aikaa myöten selvisi, että ne oman koneen tiedostot olisivat olleet koko ajan käytettävissä, palvelintiedostot taas olivat ties missä useita päiviä. Löytyivät toki ajan kanssa.
Asentajat saapuivat. Ensi töiksi oma palvelin pois päiviltä. Yhteiset tiedostot siis pois käytöstä. Nettiyhteys ja perusohjelmat toimivat jotenkin, mutta ontuen ja milloin nyt suvaitsivat toimia. Asianhallinta katosi ja palasi sitten puutteellisena. Sellaiset ”erikoiset ohjelmat” kuin tekstinkäsittely ja tulostus vaikeutuivat oleellisesti. Ohjelmat eivät enää keskustelleet keskenään. Makrot hävisivät.
Vanhat koneet otettiin pois. Lyötiin uutta rautaa tilalle. Oho, on kovasti eri näköinen. Mikä se tuo telakka on? Mihin se kottaraispönttö hävisi?
Minkäänlaista laitteiston esittelyä ei ollut. Ei käyttöopastusta, ei edes opasvihkosta. Yrityksen ja erehdyksen kautta saatiin koneita käyntiin ja vähitellen päästiin ontuen työhön käsiksi.
Osa ohjelmista hävisi. Saadaanko joskus takaisin, sitä ei tiedetä.
Puutteista reklamoitiin heti, mutta ne eivät kuuluneet asentajille. Heille kuului lyödä rautaa pöytään ja piuhat kiinni. Ei neuvoa.
Aluekonttorin atk-tuki kävi pyynnöstä auttamassa, että saatiin osaan koneista tulostusmahdollisuus.
Pääkonttorin atk-tukeen tehtiin päivittäin ilmoituksia, lähetettiin avunpyyntöjä. Joihinkin niistä jopa vastattiin. Sitten sieltä taisi väki lähteä joululomalle.
Tämän vuoden puolella pantiin postia yhä korkeammalle tasolle, ja lopulta alkoi tapahtua.
”Me kun olimme ihan luulleet, että kaikki on kunnossa.”
Hmm. Palvelukuvauksessaan heillä on, että puheluihin vastataan heti ja sähköpostiin päivän kuluessa. Todellisuus oli vastaamattomat puhelut ja puhelinviestit. Sähköposteista osaan tuli vastaus neljässä viikossa. Osaan ei koskaan.
Hämmästyttävintä on, että saman ison firman kaikilla vastaavilla yksiköillä oli tehty sama laitteiden vaihto ja asennustyö, tämä yksikkö oli viimeisenä. Meniköhän kaikissa muissa kaikki yhtä pieleen? Eikö mitään opittu matkan varrella?
Niin iloinen asia kuin uusien työvälineiden saanti voidaan tehdä kärsimysnäytelmäksi.
Suunnitelkaa, hyvät päättäjät, tuollainen muutosprosessi, ja kysykää käyttäjiltä. Etukäteen.

 

torstai 3. tammikuuta 2013

Lunastuskunnossa


Samppa Asunnan tekstistä ”Kirkkokahvit”-sivustolta kaappasin mielenkiintoisen määritelmän. Sen mukaan seurakunta on lunastuskuntoista porukkaa.

”Lunastuskuntoinen” viittaa arkisessa kielenkäytössä ajoneuvon vaurioitumiseen siinä määrin, ettei vakuutusyhtiö näe mielekkääksi sitä korjauttaa, vaan arvioi jälleenmyyntiarvon ennen vahinkoa. Aika rypistelty ja kolhittu ajoneuvo silloin on.

Millainen sitten on lunastuskuntoinen seurakunta?

Rypistelty ja kolhittu? Siinä tilassa, ettei sitä kannata enää korjata?

Ei nyt ihan niinkään. Toki Jumalan seurakunta on – Lutheria muistaen – suuri sairastupa.  Kirkon isät puhuivat compositio oppositorum et permixtasta, siis että kaikenlaiset ainekset ovat sekaisin. Eikä se ole kaukana Jeesuksen vertauksesta pellon lusteesta (rikkavilja), joka saadaan pois vasta sadonkorjuun yhteydessä.

Paavalin seurakunnissa oli älyttömiä galatalaisia ja korinttilaisia, joilta hän kyseli, tuleeko kepin kanssa tervehtimään.

Seurakuntaa leimaa synti ja rajoittuneisuus, ei siitä mihinkään pääse. Ilman tahraa ja ryppyä se on vasta iankaikkisuudessa.

Minua on kauan viehättänyt tarina K.R. Kareksesta. Hän sanoi ihmetelleensä, miksi pyhä Jumala uskoi niin suuren tehtävän kuin evankeliumin viemisen meille heikoille ja syntisille. Miksei hän pannut enkeleitä asialle? Tarinan mukaan hän olisi  jatkanut:      - Mutta kun minä teitä lapualaisia katselen, niin tiedän, että te viimeistään kuukauden päästä tulisitte kuiskuttamaan, että Ilmajoen kirkon enkelillä on pitemmät siivet…

Mutta totta on myös toinen puoli. Seurakunta on myös pyhien yhteisö. Sitä kuvaa esim. evankeliumin julistaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen käskyn mukaisesti. Tai että pyhyyden antaa Kristus itse läsnä olollaan ja toiminnallaan.

Lunastuskunnosta kertoo esim. Ef. 1:7  ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.”