Ei aina käy niin...

Ennustaminen ei ole mikään helppo juttu. Aina kun tulee eteen muuttujia, joita ei osata ennakoida.

Useimmissa ennusteissa on se perusheikkous, että kehityksen uskotaan jatkuvan suunnilleen entiseen tapaan. Korkeintaan kehityksen nopeutta arvioidaan, mutta suunta olisi sama kuin senhetkinen tai lähimenneisyyden kehityssuunta.

Mutta sitten tulee jokin arvaamaton tekijä, joka saa ennusteen menemään metsään että rytisee.

Kuvitellaanpa, että joku olisi tehnyt ennusteita vuonna 1880. Miltä maailman suurkaupungit näyttäisivät runsaan sadan vuoden päästä?

Vastaus: Suunnattoman ongelman muodostaisi hevosen lanta, jolle ei kerta kaikkiaan löydy varastotilaa ja jonka pois kuljettaminen olisi kohtuullisin kustannuksin mahdotonta.

Tai tuoreempi tapaus 1950-luvulta. Sarjakuvasankari Flash Gordon seikkailee tulevaisuuden avaruudessa ja kohtaa erilaisia kulttuureita. Jotakin operaatiota varten hän murtautuu vihollisen hermokeskukseen ja alkaa selata siellä arkistokortteja…  

Ei tullut piirtäjälle mieleen ajatella, että tiedon taltiointiin ja käyttöön voisi kehittyä parempia keinoja kuin paperiarkistot. Tietokone muutti käytännöt siinä missä automobiili vei enimmät hevoset kaupungeista.

Kirkon tulevaisuutta maalaillaan nyt synkin värein. Olisiko peräti syntymässä piruja seinille?

Mutta entäpä jos siinäkin tulisi eteen odottamattomia muuttujia, asioita, joita emme vielä näe, mutta jotka muuttavat kehityksen suuntaa?

Entäpä jos joku kellokas hoksaa julistaa, että on vanhanaikaista erota kirkosta? Ole sinä rohkea ja käänny vastavirtaan! Tee tosi iso teko, liity kirkkoon!

Mitä sitä nyt puhumaan

Ulkomaan elävä istui suomalaisessa kahvilassa ja katseli, miten asiakkaat asettuivat. Jokainen omaan pöytäänsä, korkeintaan pariskunta tai yhdessä tullut porukka samaan pöytään.

Miksi ihmeessä tuo etäisyys?

Miksi ihmiset eivät halua mennä toistensa lähelle, tutustua ja jutella?

• Kun se ei täällä ole tapana, hänelle selitettiin.

Erääseen perheeseen tuli yhdysvaltalainen AFS:n stipendiaatti asumaan. Talon nuoret tekivät koulutehtäviä hiljaisuuden vallitessa. Amerikan veli makoili sohvalla ja ihmetteli.

Lopulta hänen oli pakko kysyä:

• Miksi te ette puhu mitään? Oletteko riidoissa keskenänne?
• Täh? tuli perisuomalainen vastaus.

Kaukaa tullut määräaikainen perheenjäsen koki vihamielisenä, jopa uhkaavana sen, että oltiin lähekkäin mutta hiljaa.

Vieraan voi olla vaikea ymmärtää hiljaa olon perinnettämme.

Suomalaisuuteen kuuluu, että kaksi ihmistä voi vaikka punakoina ähistä saunan terassilla, mutta sanaakaan ei tarvita. On ihan hyvä vain olla. Sen se toinen tietää sanomattakin.

• Ähh….