Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Kenelle töitä

Oikeastaan kivaa - ja samalla raskasta - että myös hallintovirassa saan pohtia yhä uudestaan eettisiä kysymyksiä.
Tällä hetkellä päällimmäiset liittyvät työllistämiseen. Vajaa vuosi sitten lähes kaikille kysyjille oli papintöitä. Nyt tilanne on olennaisesti huonontunut, ja kymmenkunta pappia Kuopion hiippakunnasta on käytännössä ilman työtä.
Vihkimystä kyseleviä maistereita on parikymmentä, hiippakuntasiirtoa tuumivia tai seurakunnasta toiseen haluavia reilusti enemmän.

Mutta missä järjestyksessä virkoihin sijoitellaan?
Otetaanko fiksu maisteri, jolla olisi tuore täsmäkoulutus ja palava halu pappisvirkaan?
Vai pitääkö ottaa valmis pappi, jonka määräaikainen virkamääräys päättyy ihan pian?
Otetaanko uusi viranhaltija Helsingin seudulta (siellä niitä maistereita tuntuu olevan niin että päät kolkkaavat) vai katsellaanko oman hiippakunnan väkeä?

Onko siis autuaampaa välttää jo valmistuneen papin työttömyys vai pitää papiksi haluavaa maisteria työttömänä tai muissa hommissa?
Vielä keljummaksi kuvio tulee, kun näyttää yhä useammin siltä, että valintojen edessä vain osalle voi tarjota apua.

Eräs syrjäseudun puolikasvirka ei ole aikoihin kiinnostanut ketään. Enkä oikeastaan ihmettele. Kaikkialle pitkä matka. Puolikasvirasta saa vain puolikaspalkan, ja sillä taas ei elä saati lainoja maksele.

torstai 23. joulukuuta 2010

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

"Tulkoon tie sinua vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan."


Olisiko tämä Arcus-yhteisön sivulta kähvelletty vanha kelttiläinen rukous sopiva hyvän joulun ja uuden vuoden toivotus?

tiistai 14. joulukuuta 2010

Puhujapyyntöjä tulee ja kiva niin

Te monet ihanat ihmiset, jotka pyydätte minua puhumaan kuka minnekin, kiitos luottamuksesta!
Arvostan sitä, että minuun luotetaan ja minulla katsotaan olevan asiallista sanottavaa.

Pyydän kuitenkin muistamaan pari realiteettia.

Asun Kuopiossa. Jos pitäisi olla Helsingissä vaikka vain tunti, pari, niin minulta menee joka tapauksessa koko päivä. Junassa istumista noin 9 tuntia. Vielä ei kukaan ole lentolippua tarjonnut.

Minulla on päivittäin töitä 8.00 - 16.15 maanantaista perjantaihin. Jos siis arkipäivinä minun pitäisi olla muualla sanaista arkkuani avaamassa, minun pitää anoa tuomiokapitulilta palkatonta virkavapautta yksityisasioiden hoitamista varten. Puheidenpito kun ei kuulu notaarin tehtäviin, niin hauskaa kuin se olisikin.
Palkattomat virkavapaudet taas käyvät äkkiä kukkarolle.

Pyydän siis ymmärtämään, että joskus vastaan ei.

Jos vastaan kyllä, se on usein ehdollinen kyllä. Jos saan vapaata ja jos tilaisuuden järjestäjiltä löytyy matkarahat ja sen verran palkkiota ja/tai päivärahaa, etten ihan tappiokseni työtä tee.

Tämä ei siis ole diivailua, vaan elämän realitetteja. Myös minun pitäisi syödä päivittäin jne.

Mutta mielelläni kierrän puhumassa, jos teemoista sovitaan, jos päivä sopii - ja jos rahasta voidaan sopia. Karu juttu, mutta minkäs teet.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kunnon talvi - taas kerran

Muistini mukaan tuntuu olevan menossa kolmas ns. kunnon talvi peräkkäin.

Jonkun mielestä pakkasta on ollut liikaakin, etelässä ja kaakossa myös lunta.

Toisaalta en ainakaan minä kaipaa sitä sadetuhnua, sumua ja litsläts keliä pöpöineen, mihin takavuosina piti tottua.

Ja kun liikunnasta tykkään, on kiva kävellä työmatkat raikkaassa ilmassa. Ja sitten työpäivän jälkeen ei kun sukset mukaan ja Puijon suuntaan. On meinaan melkoiset ladut.

Jos ette usko, tulkaa kokeilemaan.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kuolema

Veljeni Erkki kuoli eilen 30.11.2010 aamulla.
Ei mikään yllätys, mutta aina se riipaisee.

Veljen menetys muistuttaa osaltaan elämän rajallisuudesta. Kaikella on aikansa. Ja meidän aikamme täällä päättyy joskus. En tiedä milloin omalla kohdalla, mutta tiedän, että tilastollisen todennäköisyyden mukaan seuraavan 30 vuoden kuluessa.

Meitä sisaruksia on sitten enää seitsemän. Luultavasti olemme kaikki koolla hauitajaisissa. Siunaan isonveljeni Anteron kanssa. Pitäisi muistaa halata kaikki ja kertoa, miten tärkeitä he ovat.

Erkin luona piti käydä tässä joulukuussa. Elävänä en häntä enää tapaakaan. Mutta lämpimät jäähyväiset jätän, jälleennäkemisen toivossa siellä missä ei enää tauti runtele.

Kun suuri pysäyttäjä vierailee, ollaan hiljaa.

Muitta hiljaa myös kiitetään.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Etelä-Karjalan murteesta

Etelä-Karjalan murre tarttui korvaan jo lapsena lähinnä Lappeenrannassa puhuttuna versiona, mutta kesät Lemillä vietettyinä toivat mukaan myös yhtä ja toista "Lemi etiält iso kive takua". Sittemmin olen Imatran seudulla saanut ihastella eräiden taitajien kielenkäyttöä, joka on lähellä Kersti Bergrothin karjalaista idylliä Anu ja Mikko. Senhän hän viimeisteli Jääsken kirkkoherran pappilassa - ihan siinä Imatran kupeessa, nykyisen rajan takana.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kotiutumista Ylä-Savon helmeen

Miltä sitä tuntuu olla kuopiolainen? Miten olette kotiutuneet?

Näitä kysymyksiä kuulee. Vastaaminen on helppoa: - Kiitos kysymästä, hyvältä tuntuu ja kotiutuminen on hyvällä alulla.

Harva pappi saa asua niin myönteisesti ammattiin liittyvässä osoitteessa kuin Taivaanpankontiellä. Asunto on vastannut odotuksia, ellei ylittänyt niitä. Ihmiset ovat olleet huomattavan ystävällisiä. Pettymyssarake on vielä tyhjä.

Liikuntapaikat Puijolla ovat käden ulottuvilla. Kun kävelen työmatkat, saan viitisen km liikuntaa siitäkin. Erityisen mieleen jäävä on tuo tiukka ylämäki tänne Puijonlaaksoon (hah! kaupungin korkeimpia paikkoja) noustessa. Toistaiseksi se panee vähän puuskuttamaan, mutta katsotaan, kun aika kuluu.

Myös kirkko on aivan vieressä, kadusta yli ja P-paikan läpi.

Työni vaikuttaa mielekkäältä, ja mikä parasta, se on kirkkoni palvelemista, mihin olen vahvasti sitoutunut. Kun en seurakuntapapiksi kahden vuoden hakuponnisteluin päässyt, olen sitten hallintovirkanainen ja yritän hoitaa sen viran kunnialla. Ensivaikutelmat työtovereista ovat huomattavan positiiviset.

Niin että kyllä tämä Kuopio ihan ihmisten kaupungilta tuntuu. Viäntää en vielä ossoo, vuan yritän. Enkä aio unohtaa Etelä-Karjalankaan murretta.

Teatterissa kannattaa käydä

Kävin Lappeenrannan teatterissa. Taidan olla jossakin määrin teatterifriikki. Nautin, kun seuraan hallittua, osaavaa toimintaa näyttämöllä.

Lappeenrannassa oli ohjelmassa Suuri humppamusikaali, jossa ruodittiin humppafestivaalien nousua ja tuhon alkua kriisivuonna 1980. Heikki Hietamies, Åke Blomqvist ja vähän Matti J. Kuronenkin pääsivät framille, mutta pääasiassa tietysti tuo tietynlainen musiikin ja tanssin laji. Jos siitä saat näppylöitä, älä mene katsomaan, muuten voin suositella.

Edellinen teatterikokemus reilu viikko aiemmin oli hyvin toisenlainen, kuopiolaisen tanssiteatteri Minimin Sulaketta lainaamassa. Siitä tunnisti pohjalta Maiju Lassilan ja tulitikkujen lainaamisen, mitä nyt modernisoitu oli. Potsi oli yhä potsi, mutta tamman korvasi Polski Fiat. Poliitikotkin saatiin mukaan, ja ihmeen monipuolisesti se auto kääntyi myös Hyvärisen pirtiksi ja saunaksi, Tanssiteatteria kun oli, niin musiikki se pelasi, kun...  Tanssit sinänsä OK, mutta nykyajan vaatima alastoman miesvartalon ylenmääräinen näyttö lantionketkutuksineen oli minusta jo vähän liikaa.

Mutta en nyt niinkään aio selostaa teatterikappaleita, vaan mietin, miksi niitä on niin mukava katsella. Yksi syy on tietysti se, että on mukava tälläytyä. En osaa mennä teatteriin farkuissa ja villapaidassa, vaan enemmän tai vähemmän juhlavasti, en kuitenkaan ylipukeutuen.

Itse aktit näyttämöllä taas ovat jotenkin niin tosia ja lähellä, että ne peittoavat tv-ruudun ja elokuvasalin kirkkaasti. Kun hörpin Birgitan kanssa linssikeittoa Minimin esityksen jälkeen näyttelijöiden kanssa (Petriikka Pohjanheimolle kiitos kutsusta!), piti ihan keskittyä ajattelemaan, että tämä on se ja se elävä ihminen, näyttelijä, eikä siis Vatanen tai Ihalainen. Hyvä näyttelijä ei näyttele rooliaan, vaan elää sen, ja sen huomaa katsomossakin.

Teatteri voi olla myös esim. tunteiden tulkki, keskustelun herättäjä tai naurattaa niin että vatsaan koskee. Äärimmäisen harvoin olen lähtenyt teatterista pettyneenä, todella usein taas henkisesti rikastuneena ja elämyksiä saaneena.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Vaivat luonnollinen osa elämää

Muutto- ja tavaranpurkutouhussa olen löytänyt monta lihasta, joita en tavallisesti huomaa. Nyt niitä jomottaa. Käsivarsissa mustelmia, naarmuja napaa myöten. Kaikki ovat kuitenkin ns. asiassa tulleita ja tiedän, että muutaman päivän jälkeen niitä ei juuri huomaa enää.

On toisaalta ihan mukavakin tunne olla fyysisesti väsynyt ja tuntea jotakin tehneensä.

Mietin tätä pullamössösukupolveksi sanottua porukkaa.

Olen työssäni ja muutenkin törmännyt ajatukseen, että elämässä pitää aina kaiken sujua suunnitelmien mukaan tai vähän paremmin. Muuten suututaan ja etsitään syyllistä tai korvaajaa.

Elämä nyt kuitenkin on sellaista, että siihen kuuluu myös vastatuuli, vastoinkäymiset, kipu, sairaus, kärsimys, epäoikeudenmukaisiksi koettuja asioita. Ne eivät ole kauheita ja ennen kuulumattomia, vaan osa ihan tavallista elämää. Onneksi vain osa, mutta joka tapauksessa osa tavallisen ihmisen elämää, osa jonka kanssa kyllä pärjäilee, kun asennoituu.

Eihän se kivaa ole, kun jääkaapin ovi putoaa syliin tai pesukoneen liitäntä takuuvarmasti on aina eri kokoa kuin edellisessä asunnossa. Mutta aika pieniä asioita loppujen lopuksi.

Eikä unohdeta hymyä!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Pakkaajan mietteitä

Tänään aloitettiin pakkaaminen täydellä teholla. Aamukahdeksalta tuotiin laatikot. Autoa kuormataan perjantaina klo 8 alkaen.

Jo kuukausien ajan on oltu kriittisiä. Tarvitaanko tuota? Siis aikuisten oikeasti? Vai saako UFF / Fida /jokin muu, mikä / siitä lahjoituksen? Vai onko se jo jätekunnossa?

Silti jo ensimmäinen päivä toi mukanaan käsittämättömät määrät retkiä pihan perälle. Kaapin uumeniin ja ties minne oli pesiytynyt mielenkiintoinen otos tarpeetonta tavaraa. Kuka kumma ne oli sinne arkistoinut?

Fidan auto hakee kuorman torstaina. Keskiviikkoilta ystäväperhe huonekaluja. Teologi sai jo pienen osansa kirjoista.

Muutto on hyvä aika opetella luopumista. Se on tärkeä taito koko elämää ajatellen.

Silloin joskus sitä nautti saadessaan, nyt antaessaan.

lauantai 16. lokakuuta 2010

TV:n suuri homoilta - yli 10.000 lähti kirkosta

Medialla on valtaa ja vaikutusta. Muutamassa päivässä on TV:n homoilta johtanut yli 10.000 lähinnä nuoren ja keski-ikäisen ihmisen eroon kirkosta. Päivi Räsänen, Sonja Falk ja eräät muut äärimmäisen jyrkkine mielipiteineen eivät tunnista itselleen siitä mitään vastuuta.

Mikko Malkavaara FB-sivullaan selostaa, miten uuspietismin kirkkonäkemys on äärimmäisen ahdas, vain samanmielisistä "oikeista" uskovista koostuva. Muut saavat mennä. Nyt mennäänkin niin että ovipielet paukkuvat.

Jani Toivola, Jari Tervo ja eräät muut ovat korottaneet äänensä. Osittain heidän kritiikkinsä menee ohi, ja minusta ero ei ratkaise mitään, mutta perusasiassa he ovat oikeassa. Kansa mieltää kristillisen liiton ja uuspietismin poliitikkojen kannat kirkon ahdasmielisyydeksi ja äänestää jaloillaan. Ei haluta olla mukana porukassa, joka syrjii, tuomitsee, vie ihmisarvon.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa ääripäät vahvistuvat ja keskivaiheilla ollaan ymmällä.

Media rakastaa vastakkainasetteluja, ja homoillan järjestäjät osuivat napakymppiin valitessaan keskustelijoiksi niitä, jotka eivät yritäkään keskustella, vaan julistelevat totuuksiaan toisten yli.

Suomessa on paljon myös tolkullisia kirkon vastuun kantajia. Eikö heitä olisi voinut kutsua mukaan? Niitä jotka näyttäisivät, että vaikeista asioista eri mieltä olevat mahtuvat saman pöydän ääreen ja että toista voi kunnioittaa?

Nyt vahinko on jo tapahtunut. Minkäänlainen missio ei kalasta takaisin niitä kymmeniä tuhansia, jotka ovat mielesä syvästi pahoittaneet ja jotka nyt ovat jo eronneet tai sitä harkitsevat.

Ihan vain tiedoksi päiviräsäsille, että homotaipumus koskettaa välittömästi noin 10 % suomalaisista. Useimmilla heistä on vanhemmat, sisarukset, ehkä omakin perhe. Heitä syrjimällä satutetaan isoa osaa kansasta. Se ei myöskään ole luonnotonta, koska luonnossa on valtava määrä esimerkkejä homosuhteista. Enkä voi ymmärtää PRäsäsen kantaa, että homo saa olla, mutta ei ilmentää itseään. Yhtä loogista kuin että silmät saa olla, mutta niillä ei saa katsoa.

En itse katso olevani homo, mutta syvältä sattuu, kun heitä lyödään tutkimatta. Tuli minulta vuodatus ja tunteella. Minä ja lukemattomat muut, jotka teemme työtä sateenkaariväen parissa, saimme taas lunta tupaan, ja monien kanssa joutuu pitkään selittämään, mikä on kirkon kanta ja mikä ei.

Klassinen kysymuys: Mitähän Jeesus olisi sanonut homoillan keskustelussa?

torstai 14. lokakuuta 2010

Prinsessa

Kävin Birgitan kanssa katsomassa elokuvan "Prinsessa". Se kertoo Anna Lappalaisesta, joka eli vuosina 1945-1988 Kellokosken  ja Nikkilän sairaalassa prinsessan elämää.

Ilmeisesti se oli hänelle harha, jonka hän itse vain ajoittain harhaksi ymmärsi. Kuolinvuoteella hän toki totesi, ettei hän mikään prinsessa ollut.

Mutta mitä tuo harha hänen elämäänsä vaikutti?

Todennäköisesti paljon hyvää. Se antoi elämänvoimaa, uskoa ihmisiin, laatuaikaa. Ketään hän ei vahingoittanut, vaan enemmänkin auttoi. Lähipankkikin teki lahjoituksen sairaalan hyväksi, kun palaute prinsessasta oli niin positiivinen.

Kysymys, joka esitettiin myös elokuvassa: Onko harhainen ihminen aina palautettava tähän todellisuuteen?
Kumpi hänelle on hyväksi, elämä Anna Lappalaisena mielisairaalassa vai elämä prinsessana hoviväen keskellä isossa palatsissa?

Todellisuuteen palauttaminen on ainakin teoriassa askel kohti kuntoutumista. Kroonikon suhteen se ei liene niin yksioikoista, jos oikeastaan muidenkaan.

Kuvittelen itseni prinsessan paikalle. Jos valinnanvaraa olisi, olisin juuri prinsessa, en mielisairaalan potilas.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Yleissairaalapsykiatrian päivät 7.-8.10.2010 Turku

Pääsin tällä kertaa luennoimaan Turkuun yleissairaalapsykiatrian opintopäiville 8.10.2010. Aiheena "Transsukupuolisen näkökulmia tutkimus- ja hoitojärjestelmään." Edellä Tampereen yksikön johtaja, LT, psykiatrian erikoislääkäri Aino Mattila esitteli sen virallisen puolen,  lähtien mielenkiintoisesta kysymyksestä sukupuolen määrittämisestä.

Mattila esitti transihmisille tutun ajatuksen siitä, että dikotominen tai binäärinen jako mies - nainen, toisensa pois sulkevina, on aikansa elänyt. Helpommin asioita selvittää dimensionaalinen ajattelu, jossa sukupuolilla on ulottuvuuksilla. Jos mies - nainen akseli ajatellaan janaksi, niin siihen sijoittuu ihmisiä moneen kohtaan. Aika monet toki lähelle ääripäitä, mutta siinä välillä on merkittävä joukko ihmisiä. Tuoreen tutkimuksen mukaan 6 % suomalaisista on ainakin joskus tuntenut selvästi kuuluvansa toiseen sukupuoleen kuin mitä biologia näyttää. Kuusi prosenttia ei ehkä tunnu paljolta. Miten sitten yli 300.000 ihmistä? Ei paljon puutu ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten määrästä.

Mattila totesi, että vuoden 2003 lainsäädäntö tukee kohtuullisesti transsukupuolisten tutkimusta ja hoitoa, mutta muiden transihmisten kuten transgendereiden osalta tilanne on epäselvempi, ja he joutuvat ainakin osittain tukeutumaan kalliimpaan yksityiseen sektoriin.

Omaa esitystäni kooten esitin ainakin näitä kehittämiskohteita:

- Odotusajat kohtuullisiksi ja hoitotakuun mukaisiksi.

-  Lisää henkilöresursseja, erityisesti päätoimisia työntekijöitä. (mitoitus sopii v. 2003 tilanteeseen, jolloin tutkimuksiin tuli 30 henkeä vuodessa, mutta on kestämätön, kun nyt tulee yli 150 ja suunta on edelleen nouseva.)

- Henkilöstöltä odotetaan realistisia lupauksia, ei ylioptimismia. Tunnettava yhteistyökumppanien resurssit.

- Hoitosuunnitelma laadittava eri tahojen yhteistyönä asialliseksi ja kirjalliseksi.

- Jollekin selkeä kokonaisvastuu koko prosessin etenemisestä kunkin asiakkaan osalta.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Asunto on

Asuntohuolet näyttävät ratkenneen onnellisesti. Kiinteistö-KYS tuli apuun, ja edessä on muutaman viikon päästä muutto Taivaanpankolle.

3 h + k + s + vh. Tuo vh on viherhuone. Lattialämmitys, ATK-verkko, taloyhtiössä suksienhoitohuone... En oikein keksi mitä enää puuttuisi.

Vuosia on asuttu aika vaatimattomasti. Kai sitä saa iloita siitä, että nyt näyttää saavan parempaa kuin osasi toivoa.

Vertaistuen tärkeys

Vietin taas viikonlopun hyvässä seurassa. Transvestiittiyhdistys DWC järjestää kahdesti vuodessa seminaarin, jossa runsaan kahden vuorokauden ajan annetaan vertaistukea ja rohkaistaan elämässä eteenpäin.

Olen mukana transvestiittiyhdistyksen toiminnassa, vaikka en tiitti olekaan. Sen sijaan iloitsen lukemattomista heidän joukostaan saamistani hyvistä ystävistä eri puolilta Suomea. Ulkopuolinen ei ehkä heti käsitä, mutta niin se vain on: en näe heitä ensisijaisesti tiitteinä, vaan ihmisinä. He ovat sen verran sinut itsensä kanssa, fiksuja ja rohkeita, että tulevat näihin turvallisiin yhteisiin tapaamisiin. Niistä saa aina enemmän kuin mitä virallinen ohjelma kertoo.

Mukana on aina myös ns. asia-aiheita. Tällä kertaa SETA:n edustajat kertoivat aviolittolain muutospaineista kohti yleistä, kaikille avointa avioliittolakia, ja tautiluokitusjärjestelmä ICD-10:n muutoksista. Tällä tietoa transvestismi ja eräät muutkin ilmiöt vihdoin poistetaan tautiluokituksesta. Ihmeen kauan se on kestänyt, kun vuosikymmeniä on tiedetty, ettei kyseessä ole sairaus. Luokituksessa se on erittäin ikävästi vielä ryhmässä F, jossa pääsääntöisesti on mielenterveyden häiriöitä.

Transsukupuolisuus on aivan eri asia, ja se luokituksessa säilyy, tosin sekin F-ryhmästä sopivampaan kohtaan siirrettynä. Myöskään transsukupuolisuus ei ole sairaus, vaan ominaisuus, jonka kantaja usein toivoo terveydenhuollon toimenpiteitä. Diagnosointi on lainsäädännön perusteella välttämätön, jotta olisi oikeutettu korjaaviin hoitoihin ja niistä KELA:n korvauksiin.

Toinen asia-aihe oli stylisti Anne Helistön hersyvä ja havainnollinen runsaat kaksi tuntia kestänyt luento tyylikkäästä naisellisuudesta. Miten istutaan, seistään, kävellään, tervehditään. Missä pidät kädet? Muistitko huolehtia pääasian eli hiukset kuntoon? Onhan hampaat harjattu? Kengät asuun sopivat ja hyväkuntoiset? Muka pikku asioita, mutta niillä on selvä vaikutus ensivaikutelman syntyyn.

Puhetta oli myös pukeutumisesta. Vastoin harhaluuloa moni ulkoileva transvestiitti on aika väritön halutessaan sulautua joukkoon. Anne H. rohkaisi käyttämään reilusti värejä.

Tärkeitä ovat myös asusteet kuten huivit ja korut. Joulukuuseksi ei kenenkään tule ruveta, mutta koruja voi olla muitakin kuin sormus nimettömässä ja napit korvissa. Huivin taas voi sitoa ties kuinka monella tavalla, ja aina ilme muuttuu. Hups vain, ja olkapäällä on perhonen!

Ohjelmassa oli myös teatterikäynti siihen halukkaille ja ennen muuta lukematon  määrä keskusteluja ryhmissä ja kahden kesken. Puhuttavaa tällä joukolla riittää.

Pienimmän julkistetun arvion mukaan Suomessa on miespuolisia transvestiitteja noin 53.000 eli prosentti väkiluvusta. Oikea luku saattaa olla kaksinkertainen. Ihan pieni vähemmistö se siis ei ole. Se ei pyydä muuta kuin asiallista kohtelua. Siihen meillä muilla luulisi olevan varaa. Naispuolisia transvestiittejahan ei enää juuri edes noteerata.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Mitä tekisin 7 miljoonalla?

Tänään 25.9. on lotossa kaikkien aikojen jättipotti, yli 7 miljoonaa euroa. Moni sitä toivoo, ja veikkauspisteissä käy kuhina.

Oikeasti mietin, mitä sellaisen rahamäärän kanssa tekisi. Menisikö siinä mielenrauha?

Varmasti tulisi kuvaan omasta mielestään viisaita sijoitusneuvojia, jotka pitäisivät myös omia puoliaan.

Tavalliselle ihmiselle tuo rahamäärä on niin iso, että sitä ei oikein käsitä. Asuntolainaa otetaan yleensä alle 200.000 euroa, ja sitä maksaa kitkutellaan toistakymmentä vuotta. Monelle on maksamista paljon pienemmässäkin lainassa.

Kai se potti olisi järkevintä suurelta osin sijoittaa tavalla, jossa ainakin pääoman arvo säilyy, jos ei nyt tuottoa tavoittelekaan. Pankeilta löytyy myös eettisiä vaihtoehtoja, joissa ei tueta esim. aseteknologian kehitystä.

Useimmat meistä ottaisivat päältä tarvittavan summan ja panisivat tietyt perusasiat kuntoon. Lainat maksetaan pois. Asunto ehkä vaihtuu, samoin auto. Autetaan omia lapsia ja muita läheisiä.

Kinkkisemmäksi muuttuu, kun tulee kyse lahjoituksista muille. Maailmassa on lukematon määrä todella hyvää työtä tekeviä järjestöjä, jotka kipeästi kaipaavat tukea. Miten olisi esim. SPR, Unicef, Kirkon Ulkomaanapu ja lähetysjärjestöt? Katastrofirahastot? Tasauspäivä? Prosenttiliike? Naisten pankki? Monet kehitysyhteistyön hankkeet?

Olen muutamalta ystävältä kysnyt, olisivatko he valmiit antamaan vastikkeetta varojaan hyvään tarkoitukseen tai useampaankin, jos rahaa yllättäen olisi reilusti yli tarpeen.

- Totta kai, on ensimmäinen vastaus.

Meillä lienee tarve osoittaa toisillemme, miten eettisiä, vastuuntuntoisia ja hyviä ihmisiä me olemme.

Mutta olemmeko sitä todella? Rohkenen ainakin osittain epäillä. On parasta antaa hyväntekeväisyyteen heti, koska minkä pitemmän aikaa miettii, sen herkemmässä on napsauttaa pussin suu tiukasti kiinni. Muutama tuttava sen avoimesti myöntääkin.

Mitä sinä tekisit 7 miljoonalla?

perjantai 24. syyskuuta 2010

Kysyntä ja tarjonta

Suomi on maa, joka usein osaa minut yllättää.

Imatralta ja Helsingistä minulla on kokemus, että pieniä vuokra-asuntoja, yksiöitä ja kaksioita siis, on joskus vaikea saada. Isoja olisi.

Parin viikon asiointi Kuopion nettisivuilla ja välittäjillä osoittaa Kalakukkolasta aivan päinvastaista. Pieniä asuntoja olisi vaikka kuinka, mutta edes 3 h + k ei löydy mistään.

"Ei teille kävisi tällainen näppärä ja kompakti kaksio, 43 neliötä?". Ei.

Olen aina kuvitellut, että kaavoittajat, rakennuttajat ja isot vuokranantajayhteisöt silloin tällöin vilkaisevat asiakastietojaan siinä mielessä, mitä ihmiset tahtovat ja mihin siis olisi tarvetta. Silloin kysyntä ja tarjonta kohtaisivat.

Olisiko se liian vaikeaa?

maanantai 20. syyskuuta 2010

Kokemuksia Pariisista 17.-19.9.2010

Pariisissa on nyt sitten käyty.

Espace Reuillyn luentosalissa oli eri tilaisuuksissa 300-750 osanottajaa Euroopan sateenkaariperheistä. Konferenssin virallinen kieli oli englanti, mutta ranskalaiset eivät tunnetusti suostu puhumaan muuta kuin mielestään maailman kauneinta kieltä ranskaa, ja sama tauti muutettavat muuttaen näyttää iskeneen myös espanjalaisiin. Painavilla ja kömpelöillä kuulokkeilla sai simultaanitulkkauksen näiden kolmen kielen välillä, mutta esim. saksalaiset ja unkarilaiset protestoivat.

Mutta itse asiahan se tärkein on. Keskeisin teema oli sateenkaariperheiden asema eri puolilla Eurooppaa ja suunnitelmat ja toimenpiteet asioiden parantamiseksi. EU:n perusperiaatteita on esim. tasavertaisuus ja syrjintäkielto. Niihin voi vedota kaikissa jäsenmaissa. Ongelmallisempaa on, että esim. adoptio-oikeus ja aviolittokäsitys on kansallisen lainsäädännön asia, ei Unionin. Niinpä tilanne vaihtelee maakohtaisesti paljon.

Asiantuntijat varsin korkealta taholta antoivat kuitenkin menettelytapaohjeita, kun keskusteluissa nostettiin esiin käytännön ongelmia.

Oma luentoni, joka on ollut jo viikon facebook-ystävien luettavissa, käsitteli uskonnollisuuden ulottuvuutta sateenkaariperheissä. Palautteen mukaan tämän asian käsittelyyn oli varattu aivan liian vähän aikaa, ja kysymyksiä olisi ollut runsaasti. Panelissa kanssani istuivat kiinalais-englantilainen sosiologi Andrew Yip, saksalainen ja juutalainen sosiologi Martine Gross ja puheenjohtajana italialainen asianajaja Angelo Berbotto, joka on ehtinyt moneen mukaan, mm. mormonilähetyssaarnaajaksi Argentiinaan.

On aina avartavaa saattaa erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä yhteen, ja tunnustan nauttivani keskustelusta itseäni viisaampien kanssa, niin Pariisissakin.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Pariisiin lähdössä

Perjantaiaamuna pääsen sitten lähtemään Pariisiin. Euroopan sateenkaariperheiden liitto Nelfa on kutsunut minut luennoimaan teemasta "Love makes a family - but what about God?". Sitä on ollut ilo valmistella. Nyt on valmiina 8 sivua ja Power Point esitys. In English.

En todennäköisesti pysty sanomaan mitään sellaista, mitä huomattava osa kuuljoista ei jo tietäisi. Pystyn kuitenkin kuvaamaan eräitä vähittäisiä tai pieniä muutoksia, joista toivon tulevan jotakin isompaa, ja välittämään edes rahtusen toivoa ihmisille, joita on potkittu päähän ja vedetty kölin ali ihan tarpeeksi monta kertaa.

Pariisissa en ole koskaan käynytkään. Konferenssi on kolmepäiväinen, ja tulen melko lailla saman tien kotiin. Voi siis kuvailla Espace Reuillyn interiöörin hyvinkin, mutta tuskin Moulin Rougea tai Pigallea...

Matkailu avartaa. Auttaa se myös näkemään, että tietyt ongelmat ovat yhteisiä.

Sukupuolineutraali avioliitto on muuten voimassa 7 Euroopan maassa: Ruotsi, Norja, Islanti, Hollanti, Belgia, Espanja, Portugal. Metkaa että muutama Etelä-Euroopan ns. katolinen maa on reippaasti Suomea edellä.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Lapsesta aikuiseksi

Tänään on esikoislapseni syntymäpäivä. Paljon muutakin rakasta sukua juhlii näinä aikoina syntymäänsä tai nimipäiviään, oikein juhlien suma.

Olen miettinyt, mitä vanhemmuus on vuosikymmenten saatossa merkinnyt. Suurta iloa, mutta myös huolia. Väsymystä ja onnen kyyneliä.

Kaikkien vanhempien tapaan olen jälkeenpäin, lasten muutettua pois kotoa, usein pohtinut, osasinko olla oikealla tavalla riittävästi läsnä, antaa perusturvallisuutta, aidon välittämisen tuntua.

Luonnossa liikkumisen perusteet tytöille ainakin tulivat selviksi, ja kaloista he tuntevat muitakin kuin puikkokalan. Peruskoulujutuissa kun väitetään, että puikkokalasta saa kalapuikkoja...

Vanhemmat eivät voi vaatia, että lapsista tulee heidän kaltaisiaan. Muuttuuhan maailma koko ajan, ja 50 vuotta sitten hyvät ohjeet voivat nyt olla arvottomia. Lapsen yksilöllisyys tulisi myös ottaa huomioon.

Aikuisuuteen kasvaminen ei ole mikään automaatio tai helppo juttu. Siinä on kasvukipuja, siinä tehdään virheitä - ja kuitenkin päästään eteenpäin.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki lapseni ja lastenlapseni halaavat niin lämpimästi.

Kiitos Minttu, kun teit minusta ja Birgitasta vanhempasi. Onnea syntymäpäivänäsi!

Töitä tuli!

Kaikki sen taitavat tietääkin, että olen saanut työtä. Kuopiosta löytyi työnantaja, joka arvioi koulutuksen, kokemuksen ja osaamisen perusteella.

Rakas byrokratia edellyttää, että vielä odotetaan 30 vrk valitusaika ennen kuin voi sopia viran vastaanottamisesta. Ehkä marraskuun alusta?

Odottavalla, kiitollisella ja nöyrällä mielellä lähden Kuopioon.

Vielä kun siellä saisi tehdä työtä rauhassa. Imatran kokemukset puistattavat vieläkin.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Tyhmiä onnettomuuksia

Olen muutaman viikon ajan katsellut liikenneonnettomuusuutisia. Niiden joukosta erottuu onnettomuustyyppi, joka saa minut pyörittelemään päätäni.

On yö, on auto (usein kunnoltaan epämääräinen), se kerätään täyteen nuoria, kaikilla on varmuuden vuoksi viinaa päässä, ehkä muitakin mömmöjä. Porukalla yllytetään kuski kokeilemaan, miten rassi kiihtyy. Kukaan ei käytä turvavyötä.

Sitten rysähtää. Joskus on juopon tuuria ja selvitään henkilövahingoilla. Usein ei. Aivan liian usein olen pappina ollut viemässä surusanomaa kotiin, jossa huolestuneena odotetaan.

Kristillisdemokraatit ovat lehtitietojen mukaan ottamassa vaaliteemakseen "Ajokortti 17-vuotiaille".
En ihastu ajatuksesta.

Parempi olisi tavalla tai toisella saada järki päähän nuorille kuljettajille. Noiden järjettömien rytinöiden kuljettaja kun on tavallisimmin 18-24 -vuotias, harvoin yli 30.

torstai 19. elokuuta 2010

Suomi maailman paras

Amerikkalaisen aikakauslehti Newsweekin mukaan Suomi on maailman paras paikka syntyä, jos haluaa hyvän elämän.

Newsweekin kriteereitä olivat mm. koulutusjärjestelmä, terveydenhoito, poliittinen kulttuuri ja kansalaisvapaudet. Suomi sai ykköspisteet koulutusjärjestelmästään, jonka tehokkuus on todettu toistuvasti mm. Pisa-tutkimuksissa. Myös yhteiskuntamme vähäistä korruptoitumista ihastellaan. Kriteereistä heikoimmin sujui terveydenhuoltojärjestelmämme, jossa sijaluvuksi tuli 17 sadan maan joukossa.

Alexander Stubb ja monet muutkin ovat onnellisina röyhistelleet rintaansa. On siihen syytäkin. Merkillisesti tämä pieni, karu, syrjäinen maa muukalaisille käsittämättömine kielineen on selviytynyt, kehittynyt ja vaurastunut.

Isojen linjojen ohella voi tietysti tarkata myös yksityiskohtia ja yksilöiden elämää. Väistämättä myös mallimaasta löytyy paljon kohennettavaa. Oikeastaan lähes kaikilta elämänalueilta, kun tarpeeksi tonkii.

Mitenkään muita asioita väheksymättä nostan esiin terveydenhuoltomme häpeäpilkun, viranomaisten siunaaman heitteille jätön.

Lukemattomat kerrat olen kohdannut vanhuksia, vammaisia ja pitkäaikaissairaita, jotka potevat kotonaan, kun hoitopaikkaa ei ole. - Anteeksi vain, mutta odottakaa siinä ovella tarpeeksi kauan. Minulta kun vie 20 min päästä vuoteesta ovelle...  Tai että älkää tulko tänään, tulkaa huomenna, kun tytär on täällä ja voi päästää sisään. Hyvä kun on se tytär.

Koti voi olla maailman paras paikka ja tiedän, että moni vanhus ei suurin surminkaan haluaisi sieltä lähteä. Mutta koti voi olla myös eristävä vankila tai tuonelan tuulikaappi, jonne harva pääsee käymään ja josta ei lähdetä kuin sairaalaan tai ruumishuoneelle. Muuan mies totesi, että kotipalvelusta kyllä käy ihminen kahdesti viikossa katsomassa, vieläkö hän on hengissä. Ei se paljon muuta ehdi tekemään.

Vastaavaa olen nähnyt ja kuullut mm. mielenterveyspotilaista, jotka ovat avohoidossa. Jos avohoidossa oikeasti olisi resursseja hoitaa, se olisi OK. Mutta kun ei ole. Niinpä ihmiset, jotka eivät oikeastaan edes tule toimeen yksin (ei muisteta ottaa lääkkeitä eikä ymmärretä, miksi pitäisi syödä joka päivä, miten sitä hygieniaa hoidetaan jne.) ovat kuitenkin yksin.

maanantai 16. elokuuta 2010

Suomen "afrikkalaistaustaiset" (HLB)

Olin hengellisessä tilaisuudessa, jonka osanottajista huomattava osa oli homoja tai lesboja. Taas kerran huomasin, että heillä on kova sanannälkä. Heillä on myös tarve tulla vaikka kaukaakin sinne, missä he pääsevät sisään. Kotiseurakunta kun saattaa yhä ajaa ulos.

Kahvilla tuli esiin jännä ajatus, että ainakin osa tuosta porukasta kokee olevansa nykyajan neekereitä. Tai anteeksi, sitä sanaahan ei saa käyttää. Tummaihoinen afrikkalaistaustainen?

Tuohon kokemukseen heillä liittyy toive, että jostakin nousisi suomalainen Martin Luther King Jr. heitä puolustamaan ja heille tasa-arvoisia oikeuksia taistelemaan.

Vielä 1960-luvun USA:ssa afrikkalaistaustaisille oli omat puistonpenkit ja paljon muutakin. Jos valkoihoinen nousi bussiin, jossa musta istui, mustan oli noustava ja annettava tilaa. Eräs rouva ei noussut, ja hänet heitettiin pahoinpideltynä ulos.

Tuosta järkyttävästä eriarvoisuudesta nousi kansalaisoikeusliike, jota elähdytti tumma saarnamies. Hänen sanomansa oli yksinkertainen: - I have a dream... (Minulla on unelma.) Tuo unelma koski yhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet mm. ihonväristä riippumatta.

Mikä meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme on vialla, jos seksuaalivähemmistöihin kuuluva saattaa kokea olevansa toisen tai kolmannen luokan kansalainen ja vailla perusoikeuksia?

Ja miksi enemmistö kokee itsensä uhatuksi, jos HLBTI-ihmiset (sateenkaari) pyytävät samoja oikeuksia kuin muut, eivät siis mitään erikoisoikeuksia tai mitään enemmän, vain sen saman?

Monessa asiassa jään kyselemään ja miettimään. Tiedätkö sinä vastauksia? Ja osaatko kuvitella, miltä maamme näyttää tässä suhteessa 10 vuoden päästä?

---
(Väärinkäsitysten välttämiseksi toistan taas kerran, etten puhu omassa asiassani, koska en ole homo enkä lesbo. Monet ystäväni ovat, ja sydäntäni riipoo heidän usein kuultu hätänsä.)

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Tahtoisin tehdä työtä

Elokuu on jo puolessa välissä. Toista kertaa elämässäni saan virallisesti viettää Marjan nimipäivää.
On tapahtunut kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan sitä odotetuinta, työpaikan saantia. Yritystä on kyllä ollut. Toissapäivänä lähetin 17. työpaikkahakemukseni.
Olen hakenut johtavia virkoja, mutta myös ihan kuraportaasta kuten seurakuntapastoriksi. Sehän on vastavalmistuneen papin aloitusvirka, usein sijaisuus tai muu määräaikaisuus takana. Niihinkään en ole kelvannut.
Hain kahtakin sotilaspapin virkaa ja sain kuulla olevani liian vanha. Heillä on 55 vuoden eroamisikä.
Hain perheneuvontaan, en tullut valituksi.
Hain 3 eri sairaalapapin virkaa. Perästä ei ole kuulunut.
Hain hallintovirkoja. Yhteen olen päässyt haastatteluun. Ratkaisu on vielä edessäpäin.
Hain töitä erilaisista järjestöistä. Tarjottiin talkootyötä, yhdestä olisin saanut matkakorvauksen ja aterian. Muuten hyvä, mutta sillä ei elä.
Olen tehnyt ns. keikkapapin työtä eli hoitanut tavallisten ihmisten kirkollisia toimituksia heidän pyynnöstään. Kivaa ja säilyttää tuntumaa työhön, mutta kun se on palkatonta.

Ymmärrän, että ainakin osa työhönottajista arkailee minua seurakuntapapin näkyvään tehtävään. Onhan myös niitä ihmisiä, joilla on hyvin erilainen, syrjintää lähenevä käsitys transsukupuolisuudesta.
Mutta mikä estää palkkaamasta erityisvirkoihin, joissa ihmiset kohdataan pienryhmissä tai kahden kesken?
Sitä on vaikea ymmärtää.

En halua mitään erityisetua. Haluan vain saada työpaikan. Onko se kohtuuton toive?

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

PAM poissaolo

Sähköpostissa tuli vielä vahvistamaton tieto, että PAM:in luottamusmiehelle olisi ilmoitettu väärä kellonaika paneeliin. Jos niin on, kyseessä ei olisi jänistys, vaan inhimillinen erhe.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Oulun terveisiä

Palasin reilu tunti sitten Oulusta North Pride tapahtumasta 23.-25.7.2010. Olin siellä kutsuttuna töissä.

Perjantaina osallistuin tutkija Kati Mustosen ja SETA:n puheenjohtaja Outi Hannulan kanssa paneeliin, jossa pohdiskeltiin sateenkaariväkeä työelämässä. Oulun seudun PAM:in pääluottamusmies (?) jänisti, vaikka oli varmasti luvannut osallistua. Osin aika karua faktaa ilmeni. Esim. transsukupuolisista puolen elintaso romahti, kun he menivät tutkimuksiin ja hoitoihin. Hämmästyttävän monen kohdalle osui "tuotannollisia ja taloudellisia syitä", joiden takia irtisanottiin. Keskimääräistä huomattavasti useampi heistä on yrittäjä tai muuten itsenäisessä asemassa työskentelevä. Se kertonee jotakin työyhteisön kyvyttömyydestä nähdä asia rikkautena tai mahdollisuutena, ei ongelmana. Ruotsissa ja erityisesti Islannissa tilanne on aivan toinen. Kati Mustonen lanseerasi termin "sateenkaarikompetenssi", jonka hän toivoo lähivuosina ilmestyvän CV:hen ja ansioluetteloon myönteisenä terminä.

Lauantaina osallistuin Pride-kulkueeseen, joka iloisesti, ystävällisesti ja asiallisesti toi esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita. Mitään järjestyshäiriöitä ei ollut. Osanottajia oli noin 500, mikä ylitti selvästi järjestäjien toiveet. Vaikka Oulun kaupunki arvoissaan kertoo olevansa suvaitsevainen, sateenkaariväen kokemukset ovat olleet osin toiset.

Sunnuntaina oli vuorossa sateenkaarihartaus, jonka toimitin Pikisaaressa arkkitehtikillan talossa sanajumalanpalveluksen kaavan mukaan ja päivän tekstiin Matteus 7:15-23 liittyen. Kirkkoon emme päässeet emmekä voineet pitää ehtoollisjumalanpalvelusta eli messua, koska Oulun seurakuntayhtymä oli sen nimenomaisesti kieltänyt. Siitä moni pahoitti mielensä. Onhan niin moni sateenkaari-ihminen mulkoiltu ulos tavallisesta messusta. He ovat ihmisiä siinä missä muutkin, monet hartaita kristityitä ja täynnä kaipuuta kristittyjen yhteyteen Jumalan sanan ääressä. "Tule sellaisena kuin olet". Tuohon hartauteen he kokivat voivansa niin tulla.

Väkeä oli ahtautunut pieniin tiloihin satakunta, ja harvoin kuulee niin harrasta ja voimallista veisuuta. Kirkkokahvien keskustelu osoitti sekin, että tilaisuus tuli tarpeeseen, olkoonkin, että ehtoollista jäätiin kaipaamaan.

En tahdo leimautua pelkästään sateenkaariväen papiksi, mutta palvelen heitä, kun minulla työttömänä on aikaa ja he pyytävät. Seurakunnat eivät pyydä, vaikka olen tarjoutunut niin suoraan seurakuntiin kuin Helsingin ja Espoon kapitulien kautta.

Sydämestäni toivon, että saisin pian työtä. Neljän kuukauden työttömyys alkaa tuntua jo taloudessakin, mutta ennen muuta sielu huutaa kirkon palvelukseen.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Väkivalta ei ole ratkaisu mihinkään

En ole ainoa, jota on järkyttänyt se väkivalta, jonka kohteeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja heitä puolustavat ovat viime päivinä joutuneet.

Helsinki Pride kulkueeseen hyökättiin savupanoksin ja pippurisumuttein. Niistä kärsivät myös naiset ja pikkulapset. "Urhot" osoittivat urhokkuutensa juoksemalla karkuun. Onneksi poliisi sai tuoreeltaan kolme heistä kiinni.

Toinen isku tehtiin Helsingin SETA:n toimistoon. Siellä rikottiin paikkoja ja töhrittiin mm. hakaristejä oveen.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen ja johtavien puolueiden edustajat ovat tuoreeltaan tuominneet iskut. Niillä on vaikutusta jopa maamme julkisuuskuvaan ulkomailla. Onhan Suomi ollut mallimaa siinä, että täällä vähemmistöjen (siis muidenkin kuin SETA:an liittyvien) ei ole tarvinnut pelätä väkivaltaa läheskään samoissa mitoissa kuin vaikkapa itärajan takana.

Surulliseksi minut on tehnyt kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, joka hämmästyttävästi näyttää haluavan ymmärtää väkivallantekijöitä. He olivat "vastareaktio poliittisen vallan arvoliberalismille." Kun toimistoon hyökättiin, se oli "yksittäinen ilmiö". Noille kannanotoille en anna arvoa. Väkivalta on aina väkivaltaa, vaikka se sattuisikin tällä kertaa tukemaan kd:n linjauksia. (Räsäsen lausuntoja on voitu lukea mm. Helsingin Sanomista 10.7.)

Suomessa poliittinen väkivalta oli voimissaan 1930-luvulla. Sen ajan paluuta ei toden totta ole syytä haikailla.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Pride

Tällä viikolla on Helsinki Pride tapahtuma. Se kokoaa sateenkaariväkeä ja heidän läheisiään. Toivottavasti myös muut ihmiset ottavat edes vähän selvää, mistä on kysymys, ja edelleen toivottavasti asenteet edes vähän lievenevät.

Yleismaailmallisesti näistä tapahtumista käytetään nimitystä pride (ylpeys). Sillä haluttaneen kuvata, että ihmisyyden moninaisuudessa ei ole mitään häpeämistä.

"Sateenkaari" kuvaa monenlaisia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, joista voidaan toki käyttää muitakin nimityksiä kuten GLBTI (gay, lesbian, bi, trans, inter). Heidän yhteisenä tunnuksenaan sateenkaari kuvaa kirjoa ja moninaisuutta. Minua viehättää, kun se on jo Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa rauhan merkki Jumalan ja ihmisten välillä. Ei enää koskaan vedenpaisumuksen kaltaista tuhoa!

Sain pitää saarnan tapahtumasarjaan liittyvässä Kallion kirkon iltamessussa 2.7. Kolmisensataa kuulijaa. Tunnelma käsin kosketeltava. Moni sateenkaari-ihminen on aidosti uskova tai etsivä.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Lomamatkan kokemuksia

Tein Birgitan kanssa yhteisen lomamatkan. Siinä vierähtikin 12 päivää.

Aluksi Varkauteen ja Leppävirralle häätilaisuuteen. Se on aina koskettava kokemus, ehkä maalaishäät pihamaalla vielä erityisesti. Varkauden kirkko oli kaunis, mutta seurakunnan veisuuta en juuri kuullut. Yritin kyllä itse.

Savosta sitten Lappiin, aluksi Kolariin ja sieltä sitten Enontekiölle. Monta päivää vaeltelua, väliillä lyhyitä ja kevyitä matkoja, välillä pitempiä. Rankin oli käynti 3 valtakunnan rajapyykillä. Kävelimme sen edestakaisin, mitä paikalliset ihmettelivät. Useimmile on ihan tarpeeksi vaativaa mennä sinne veneellä ja kävellä pois. Arktinen luonto oli ihmisen jäjiltä pahasti kulunut. Reitti kulkee kansallispuistossa, joten polulta ei saa poiketa. Ihmisjalat olivat kuluttaneet polut paikoin puolimetrisiksi uriksi, jonka pohjat olivat pelkää kiveä. Kiveltä kivelle astelu kipeytti jalkapohjat, vaikka oli kunnon vaelluskengät. Muutamaan pahaan rakkakohtaan oli rakenneltu helpotusta, mutta sulamisvedet saivat purot tulvimaan, ja pahimpia paikkoja piti kiertää. Se vesiputos, kymmeniä metrejä korkea, on sykähdyttävä näky!

Poikkesimme myös Pelkosenniemen ametisikaivoksessa, missä saaimme kaivaa onnenkivet. Kai meillä oli tuurin tynkää, kun molemmat löysimme jalokiviluokan kiteet itsellemme. Löysin myös pari pienempää, joita sitten järjestäjät jakoivat lohdutukseksi niille, jotka eivät itse löytäneet. Aika harva taitaa tästä koru/jalokivikaivoksesta tietääkään, vaikka se on tiettävästi Euroopan ainoa toimiva ametistilouhos.

Tuolla keikalla Birgitta harmitteli, ettei poroja juuri näkynyt. Kun palasimme Vuontispirtin pihaan, ne olivat siinä. Nelisenkymmentä! Seuraavana aamuna laskimme niitä 61 kappaletta! Avaralla piha-alueella ei kai ollut hyttysiä niitä vaivaamassa, ja ne ovat oppineet henkilökunnan harmiksi makoilemaan ovisyvennyksissä ja varjoisilla seunustoilla.

Birgitta on innokas valokuvaaja, mutta hänen harmikseen joutsenia ei nähty. Mutta aina on Lapin luonto niin koskettava, että myös kuvattavaa löytyy.

Tunturissa on jotenkin niin itsensä kanssa, että harmit unohtuvat. Enkä liene ainoa, jolle myös Luoja on mielessä, kun noita massiivisia hahmoja katselee ja rinnettä nousee.

Paluumatkalla poikettiin Pohjois-Karjalaan Kuosmalanvaaraan ystävien luokse. Lepo teki ihan hyvää, kun ajomatkaakin kertyi yli 3.600 km. Heillä on navetan ylisillä ihastuttava ruokasali/olohuone kristallikruunuineen. Mitäpä kesäillasta puuttuisi, kun siellä iltaa istuttiin, hyttyset inisivät, hepo hirnui ja hyvässä seurassa maailmaa parannettiin.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Juridisesti korjattu sukupuoli

Tänään 17.6.2010 se sitten tapahtui. Helsingin maistraatti teki juridisen sukupuolenkorjauksen. Minulla on siis nyt virallisesti paitsi naisen etunimet myös naisen henkilötunnus. Kun saan passin, siihen tulee tunnuskirjain F.

"Juridisesti nainen" kuullostaa tietysti aika omituiselta, mutta transsukupuolisella tämä on ollut ja on edelleen pitkä tie. Läheteen tutkimuksiin sain 23.10.2007, ja vasta 16.6.2010 tuli viimeinen korjaukseen tarvittu asiakirja, Tampereen hoitoyksikön psykiatrin puoltava lausunto.

Iloitsen joka askelesta, pienistäkin, koska ne ovat olleet viime vuosina aina oikeaan suuntaan.
Seuraava odotuskohde on kutsu Töölön sairaalaan kirurgiseen hoitoon. Milloin sen saan, sitä en voi tietää, mutta toivottavasti jo 2-3 kuukauden kuluessa. Jonon pituudesta on vähän vaihtelevia tietoja.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Keikkaa pukkaa

Kesäkuu jo hyvin alullaan, vakituisesta työstä ei edelleenkään tietoa. Keikkaa sen sijaan pukkaisi enemmän kuin ehdin tehdä. Eilen hautajaisissa, tiistaina taas. Luennoimaan, saarnaamaan ja panelikeskusteluihin kysytään ympäri Suomea. Yritän harkita, mihin on järkevää mennä. Yleensä niistä saa matkakulut ja aterian, ei aina niitäkään. Niin että ei tässä ole rikastumaan päässyt.

Muutaman lehden kuten Hymy ja 7 päivää olen päättävästi torjunut. Hymyn päätoimittaja vähän keljuili, etten taida tuntea lehden nykyistä linjaa. Lukaisin yhden numeron ja se riitti. Ei linja miellytä nytkään.

Samoin kielteisen päätöksen ovat saaneet mielestäni asiattomat TV-ohjelmat kuten Miitta Sorvali. Kakkosen kesärenkiäkän en ole halunnut, koska minusta olisi aika kornia ottaa työttömälle renki.

Mieluiten tekisin kutsumukseni mukaan täysiaikaista kirkon työtä. Milloin ja mistä sitä saan?

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Luennointiin mahdollisuuksia

Se Helsingin seminaaripäivä 12.3. on poikinut mukavia jatkoja. Viimeksi pääsin Korkeasaaren Karhu-auditorioon puhumaan eräälle Helsingin kaupungin henkilöstöryhmälle ihmisyydestä, kohtaamisesta ja herkkyyden säilyttämisestä.

Tämänkaltaisia pyyntöjä on tullut muitakin. Esiintyminen on mieluisaa, ja vastaanotto on ollut hyvä. Toisaalta valmistautuminen vie runsaasti aikaa, ja on vaikea sitoutua kovin pitkän ajan päähän. Elättelenhän yhä toiveita työpaikan saamisesta.

YLE aamu-TV:n haastattelusta 18.5. tuli paljon hyvää palautetta. Eihän siinä ihmeitä ollut, ihan vain jutustelua työpaikan tarpeesta ja sen sellaisesta. Katsojat pitivät siitä, etten syytellyt ketään, en ollut katkera enkä paatoksellinen, vaan rauhallinen ja lämmin. Siihen minun ei tarvitse tsempata, koska edelleen uskon tätä maailmaa muutettavan hyvällä, ei pahalla.

torstai 13. toukokuuta 2010

Saarnavuoro

Tänään helatorstaina sain pitää saarnan Oulunkylän kirkossa. Väkeä riitti ja kättelijöitä. Teemana Mark 16:14-20, mistä poimin kirkon tehtävän KL 1:2 § mukaan ja siitä erityisesti lähimmäisenrakkauden toteuttamisen.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Leimakirves on heilahtanut

Helsingissä Virka-galleriassa Sofiankatu 1on kaksikin koskettavaa valokuvanäyttelyä. Johannes Romppasen ja Sirkku Varjosen "Identity Search" antaa kuvan ja tekstitilan maahanmuuttajille. Paino ei ole siinä, mistä kukin on tuillut, vaan kuka hän on ja millaisia asioita hän tärkeänä pitää. Minulle tutumman Elina Relanderin "Sidoksia" taas kertaa TV-TS-TG teemaa. Olenpa itsekin kolmen kuvan mallina. Näyttelystä julkaistaan tulevana syksynä kirja.

Työnhakijana mietin, missä mättää.

Onko minut leimattu jotenkin pelkästään yhden ominaisuden takia, siis "se transihminen"? Vai mistä johtuu, että melkoinen oppineisuus, koeteltu ammattipätevyys ja monet inhimilliset vahvat ominaisuudet eivät nyt paina mitään viranhaussa?

Kuvittelevatko työhönottajat, että elän ja julistan vain TS-asiaa?

Pitäisi normaalijärkisen hyvin ymmärtää, että pappina tekisin papin töitä, keskittyisin virkaan ja sen vaatimuksiin. Niinhän tein Imatrallakin, missä ei yli 4 kk aikana ilmestynyt yhtään lehtijuttua TS teemalla.

Omasta mielestäni olen edelleen ihan hyvä pappi.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Helsingissä työnhakijana

Työnhaku jatkuu. Toiveita on.
Kotimaahan saan kirjoittaa 10 artikkelin sarjan.
Oulunkylän seurakunta antoi saarnavuoron 13.5.
Mieluiten tietysti tekisin täysipäiväistä papintyötä. Eiköhän sitäkin vielä järjesty.

Helsingin koti on vielä päälaellaan, mutta tavarat löytävät vähitellen paikkansa. Imatran päässä oli tarkka suunnitelma, mitkä tavarat menevät häkkivarastoon ja mitkä tuodaan sisään. Melkein se onnistuikin.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Välimatka kasvaa

Olen viettänyt pääsiäistä sukuloiden Helsingissä. Olen kävellyt, levännyt, syönyt Birgitan hyviä ruokia ja käynyt usein Oulunkylän kirkossa. Samalla olen selvitellyt työmahdollisuuksia. Kotimaa-lehti jo jotakin kertoi.

Muutama iäkäs Imatran seudun ystävä, jolla ei ole Internet-yhteyttä, on jo murehtinut hylkäämisen kokemuksiaan. Onhan välimatkalla merkitystä, vaikka maailman sanotaan pienentyneen. Mutta aina voi soittaa, kirjoittaa tai tulla käymään, puolin ja toisin.

Oikeita ystäviä ei hylätä. Yhteydenpito voi harventua tai vaikeutua, mutta jos puolin ja toisin on tahtoa, se jatkuu.

Tavaton määrä on tullut pyyntöjä vihkiäisiin, muutama vahvasti ennakoitu hautaansiunaamispyyntökin vielä eläviltä. Mielellänihän minä pyhissä toimituksissa palvelen, mutta täytyy taas olla realisti. Jos saan täältäpäin seurakuntatyötä, on minulla todennäköisesti viikonvaihteet kiinni uuden työnantajan tarpeisiin. Vaikka olisi miten kivoja ja tuttuja ihmisiä muualla, papin on ensisijaisesti palveltava omaa seurakuntaansa. Se nyt vain on kirkon järjestyksen mukaista.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Lähtöjuhlan tuntua

Eilen sunnuntaina sain pitää lähtösaarnan Tainionkosken kirkossa. Väkeä oli kerrankin täyden kirkon tuntuisesti. Kahville en pitkään aikaan ehtinyt, kun eteisessä oli kädestä ottajia, halaajia ja haastajia niin paljon.
1.4. alkaen kirkkoherran sijaisena toimiva Arto Marttinen esitti virallisen osan antaen seurakunnan lähtölahjana virsikirjan ja kukat. Heini Vesterisen viulu soi kauniisti. Laulettiin paastonajan mielivirteni "Rakkauden, armon lähde" (80).
Tavalliset ihmiset pitivät pikku puheita ja lausuivat runoja niin että tippa tuli silmään.
Joku kuiskasikin, että pitää lähteä useammin, niin kerrankin kuulee kauniita sanoja.
Erään tarinan mukaan pappi on parhaimmillaan noin 6 kk sen jälkeen kun on seurakunnasta lähtenyt. Niin ne muistot kultautuvat ennen kuin unohtuvat.
Keitä jäin messusta ja kahvilta kaipaamaan?
Ainakin työtovereita ja seurakunnan luottamushenkilöitä. Kumpiakin oli, mutta harvakseltaan.
Olisin mielelläni tavannut useamman.
No, sainhan minä seurakunnalta kupin kahvia, pullan, virsikirjan ja kukat.
Ja tavallisilta ihmisiltä käsittämättömän määrän lämpöä ja siunauksen toivotuksia.
On aika lähteä 28 Imatran vuoden jälkeen.
Nämä muutamat viimeiset päivät käytän ehtoollisenjakoihin laitoksissa ja työhuoneen siistimiseen.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Lähdön tunnelmissa

Minulta on toistuvasti kysytty, millä mielellä lähden Imatralta.

Vastaus on aika odotettu: haikean surullisena ja kuitenkin toiveikkaana ja tarmoa täynnä.

Haikea suru, kun 28 vuoden työrupeama päättyy. Mieli olisi palanut edelleen palvella kotiseurakuntaa, mutta erinäisistä syistä se ei enää ollut mahdollista. Harkitsin olevan sekä itseni että seurakunnan edun mukaista antaa tilaa uudelle. Sanalaskun mukaan viisas väistää.

Toiveikkuus ja tarmo taas siitä, että tiedän nauttivani uuden kokemisesta ja työnhausta. Minulla on 9 työvuotta jäljellä ennen eläkeikää ja motivaatiotaso korkealla. Fyysinen kunto on ikäisekseni huomattavan hyvä.

Uutta ei voi saada, ellei osaa irrottautua entisestä. Se voi tehdä kipeää, mutta niin se tekee kipeää kasvaminenkin.

Ellei papintyötä löydy, täytyy katsastaa muuta. Ihmettelen, jos kukaan ei tarvitsisi kokenutta ammattilaista, jolla on melkoiset kyvyt kirjalliseen ja suulliseen ilmaisuun ja vuosikymmenten mieluisat kokemukset monenlaisista julkisista esiintymisistä.

---

Olen jo pariin haastatteluun sanonut, että kirkossa ja muillakin työantajilla pitäisi olla järjestelmä TS-työntekijöiden mahdollista uudelleenkoulutusta ja uudelleensijoitusta varten. Itse olen 1,5 vuotta pyytänyt toista työpaikkaa, vaikka vaatimatontakin, mutta piispat Huotari, Paarma ja Häkkinen eivät ole asialle syttyneet. "Sellaista käytäntöä kirkossa ei ole." Ei ole, mutta voisi hyvin olla. Meitä TSiä on hyvin vähän, mutta tilastollinen todennäköisyys on, että jossakin joku putkahtaa ennen pitkää esiin, ja sitten on päättäjillä taas sormi suussa.

Laki (2003) takaa työpaikan säilymisen, mutta tietyissä julkisissa tehtävissä se ei toimi. Tunnen henkilökohtaisesti muutaman työstään täysin kohtuuttomasti savustetun.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Pogostan kokemuksia

Viime lauantaina 20.3. hiihdin toisen kerran elämässäni Pogostan hiihdon. Vain naisten retkisarjan 35 km, en kilpasarjan 51 km:ä. Kovin kilpailuhenkinen en ole koskaan ollut. On mukavampi hiihtää rauhallisesti ja katsella vaikkapa Ilomantsin kauniita harjumaisemia vesistöineen.
Tänä vuonna keli oli hyyvin raskas. Räntää tuli melkein koko ajan, ja se vei luiston. Aikaa tuhrautui 3.58, ja vaikka tulin hyvävoimaisena maaliin, se oli 18 min enemmän kuin viime vuonna. Viimeksi olikin hyvä keli paitsi viimeisen tunnin ajan, kun meni suojan puolelle ja alkoi kerryttää suksen pohjiin jarruja.
Hiihdon jälkeen odotti sauna ja ystävän tarjoama ateria. Viihdyinkin siellä useamman päivän, lepäsin ja nautin. Kun iso taakka on pois harteilta, kroppa vaati ja sai lepoa.
Muutenkin tuntuu hyvältä sen minkä jo piispa Seppo Häkkiselle sanoin: harva aikuinen saa tällä tav oin mahdollisuuden ja aikaa kunnola pohtia tulevaisuuttaan.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Hektisen päivän ilta

Dokumentti YLE TV 1 ti 16.3. klo 20 on herättänyt keskustelua. Molempien puhelinteni viestitila tukkeutui. Sähköpostiviestejä tuli kolmatta sataa ensi tunnin aikana. FB viestejä lähes 30. Lisäksi puhelin soi kunnes sen suljin.

Yhteistä noissa yhteydenotoissa oli se, että kaikki olivat kannustavia.

Olen surullinen, kun tietty vaihe elämässä, virka Imatran seurakunnassa, on nyt 28 vuoden jälkeen päättymässä. Uudesta työpaikasta ei ole vielä tietoa. Jumala omistaan huolen pitää ja työn syrjään ohjaa. Niin uskon. Uskon myös toimineeni seurakunnan edun mukaisesti.

Jotkut kysyvät, pitääkö heidän erota kirkosta solidaarisuuden osoituksena. Heille sanon jyrkästi EI. Edelleen itsekin rakastan kirkkoani ja myös Imatran seurakuntaa. Minkä vaikeampi aika, sen tärkeämpää on, että ihmiset sitoutuvat seurakuntaansa ja pyrkivät toimimaan sen parhaaksi. Jos kirkossa on muutostarpeita, niihin vastataan sisältäpäin, työtä tehden ja rukoillen, ei ulkoa arvostellen.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Luentopäivä Helsingin Yliopistossa 12.3.

Olin eilen 12.3.2010 Helsingin Yliopistossa Seksuaalisuus 2010 -luentopäivässä luennoimassa ja pitämässä lehtori, seksuaaliterapeutti Pirjo Näkin (Diak eteläinen) kanssa työpajaa sensitiivisyydestä asiakasta kohdatessa, auttajan omista peloista ja varjoista jne. Luentoni aihe oli seksuaalisuuden moninaisuuden aiheuttamat pelot ja muut tunteet työntekijässä. Minusta tapahtuma oli hyvä. Läsnä oli enimmäkseen terveydenhuoltoalaa, sosiaalityöntekijää, mielenterveyden ammattilaisia, lääkäreitäkin. Kirkon työntekijät enimmäkseen diakonian alalta ja erityistyömuodoista.

Kun olin päättänyt työpajavaiheen yhteenvedon isossa salissa (Porthania II), Leena Vanne Espoosta pyysi puheenvuoron. Hän kiitti rohkeuttani ja asiallisuuttani. Koko salillinen väkeä nousi seisomaan ja taputti. Olin kerrankin sanaton, minäkin. Tuli tippa silmään. Tuollaisia hetkiä ei ole monta kertaa elämässä.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto (saisi olla)

Joskus sitä ei oikein tiedä, mitä tähän voi kirjoittaa, kun palaute on niin kummallista.

Jos kirjoitan "kissa", saan moitteita siitä, etten kirjoita "koira".

Viime pyhän evankeliumiin Matteus 4:1-11 viitaten tuntuu siltä, että ainakin joku lukee tätä kuin piru Raamattua etsimällä etsien huomautettavaa, ja hänen mielestään minua on aina kiireesti ojennettava nimettömällä sähköpostilla tai nimettömällä puhelulla.

Jos etsimällä etsii, aina löytää tai luulee löytävänsä.

Kuitenkin tämä blogi on mielestäni harmiton väylä kirjoittaa jatuksia ja kuulumisia. Sen syvällisempiä piilomerkityksiä on ihan turha hakea.

Aion säilyttää positiivisen elämänasenteeni, vaikka lunta on tupaan tullut. Teen työni, elän rauhallista elämää, harrastan muutamia hyviä asioita.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Töissä taas

Loma on ohi ja työ jatkuu. Hiihtämään ehdin kohtuullisesti. Nyt on jo noin 200 km alla. Jos työtilanne sallii, hiihdän tulevana lauantaina Erähiihdon, joko Syvähuuhkajan mutkan tai sen Oiningin lenkin.
Vihdoin olen myös päässyt tekemään pyhiä toimituksia, taas viime lauantaina hautajaiset ja myös ristiäisistä on sovittu. Vähän hidasta ja arastelevaa on tässä asiassa suhtautuminen ollut. Annan ihmisille aikaa sopeutua. Kun tiedän työtoverien paineet (onhan meiltä otettu pois jo useampi papin virka seurakunnasta), mielelläni tässä palvelisin pappina.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Lomasuunnitelmia

Aika rankka työputki takana. Olen tehnyt pitkää päivää ja mielestäni hyvää työtä tai ainakin siihen vilpittömästi pyrkien. Nyt on helmikuun alkupuolella edessä lyhyt lomanpätkä, joka tulee tarpeeseen. Pääsen toivottavasti hiihtämään.

Lomaani ajoittuu väistämättä myös työtehtäviä kuten työnohjaus Helsingissä. Pidän sitä tärkeänä.

Toinen mieluisa asia on veteraanien ja maanpuolustusjärjestöjen jäsenten kanssa tehtävä retki Mikkeliin ja siihen liittyvät museokäynnit ja piispan vastaanotto. Niin kauan kuin veteraaneilla itsellään jalka nousee ja he jaksavat kokoontua, olen katsonut tehtäväkseni olla mukana. Lapin sodan päättymisestäkin tulee 27.4. kuluneeksi 65 vuotta. Miehet - ja naiset - vanhenevat, vaivat nuortuvat, ja viimeinen iltahuuto koskettaa kutakin vuorollaan. Tuntuu hyvältä ja kunnia-asialta saada edes jotakin pientä heidän kanssaan tai heidän puolestaan tehdä. Aika pian heitä ei enää ole. Monet järjestöt ovat lopettelemassa toimintaansa ja käyttämässä varansa loppuun vielä elossa olevien veteraanien hyväksi. Se on ilmeisen oikea ja yleisesti hyväksytty tie.

Reservin upseerina ja pappina en ole mikään sotaintoilija, mutta kunnioitan sodat kokeneiden ikäluokkien uhrauksia ja niillä saavutettuja tuloksia. En kauheasti pidä sotaelokuvistakaan, mutta silti voi olla hyvä asia, että Ilta-Sanomien kylkiäisenä voi ostaa Rukajärven tien tai nyt näköjään myös Käskyn. Elokuva on elokuva ja todellisuus on todellisuus, mutta jotakin niistä oppii. Toivottavasti hyviä asioita.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Pieni ihminen hellyttää

Tuli hellyttävä tekstiviesti.
Nyt minulla ja Birgitalla on 7 lastenlasta. Uusin tulokas on pikkuneiti.

Vaikka aluksi oli poikavaltaista, tytöt ovat nyt tasoittamassa tilanteen, enää 4-3.
Käsittämätöntä, miten hyvälle mielelle vauvauutinen saa.

Jos Luoja suo, olen ensi viikonloppuna pientä elämän ihmettä ihmettelemässä.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Liikkuessa ei sammaloidu

Olen pyrkinyt pitämään yllä fyysistä terveyttä ja kuntoa, vaikka kovat pakkaset ovatkin ulkoilua rajoittaneet. Aina sitä jotakin voi tehdä sisälläkin, esim. pelata lentopalloa. Pidän tuota ystäväporukkaa, miehiä ja naisia, taivaan lahjana.

Hiihtoonkin on hyvät mahdollisuudet. Kilometrejä on yhä alle 100, mutta lisää tulee. On sitten kiva lopputalvesta osallistua mahdollisuuksien mukaan laturetkiin. Eilen maanantaina kävin Ollinmajalla. Ilmaisjakelulehti "Imatralainen" arveli syksymmällä, että sen nimi muutettaisiin vielä Marja-Siskon majaksi, mutta se muutos ei kuulemani mukaan ole vireillä. Mitäpä sitä perinteisiä, ihmisille tuttuja nimiä muuttamaan. Panin nimeni merkintävihkoon, koska kävijämäärää seurataan. Kun kaupungillakin ovat rahat tiukassa, mietitään tarkkaan, mihin latuja vedetään ja millä tasolla niitä ylläpidetään. Palvelut säilyvät parhaiten, kun niitä käytetään.

Hyvää mieltä liikunnasta kaikille lukijoilleni! Se oma laji voi olla mikä tahansa, pääasia ettei jäädä sohvaperunoiksi.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Kotikirkko

Eilen sunnuntaina saarnasin Tainionkoskella Jumalan huoneen ihanuudesta.

Muistutin ystävän kertoman muiston Hankasalmelta. Hän oli ihastellut kirkonmäen kauneutta, johon vanha seurakunnan työntekijä oli todennut: - Kaikki on kaunista, kun sitä katselee rakkauden silmin.

Yritin sanoa, että suhde kotikirkkoon saisi olla juuri tuollainen. Katselisimme sitä rakastavin silmin emekä niinkään tarkkaisi puutteita, vaan iloitsisimme hyvästä.

Monelle kotikirkon tekee rakkaaksi se, mitä siellä on koettu, esim. asteltu yhdessä alttarille tai polvistuttu ensi kertaa ehtoolliselle. Se kaikkein tärkein tekijä on kuitenkin elävän Jumalan läsnäolo. Jos sitä kaivataan tai siitä iloitaan, ollaan oikealla tiellä.

On kiva ajatella jostakin kirkosta, että tämä on minun kotikirkkoni, minun paikkani on täällä. Muuan nasaretilainenkin meni tapansa mukaan synagogaan, ja Joosef ja Maria tapasivat käydä Jerusalemin pääsiäisjuhlilla.