Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 29. tammikuuta 2016

Terveisiä uusille päättäjille


 

Puolivallattoman rovastin ajatuksia lähestyvistä hiippakuntavaltuustojen ja kirkolliskokouksen vaaleista 9.2.2016.

Ensinnäkin, pidän vaaleista. Jos kohta tummistakin. Enkä väheksy muun värisiä tai kaljujakaan.

Työni puolesta olen hiippakuntani vaalilautakunnan sihteeri. Ymmärrän tehtävän vaatimukset ja pyrin parhaani mukaan osaltani vastaamaan siitä, että kaikki sujuu lain mukaan. Siitä ei kahta sanaa.

Mutta lakeja voi tarvittaessa muuttaa.

Elän toivossa, että joitakin asioita mietittäisiin vielä vuonna 2020 pidettäviä vaaleja ajatellen.

1) Onko koko revohka kaikkine säädettyine yksityiskohtineen tarpeellista ja tehokasta kirkon vähenevien varojen käyttöä?

Suuryritykset pystyvät hoitamaan edustajistojensa ja vastaavien elinten vaalit kätevänä posti- tai nettiäänestyksenä.

Kirkossakin on nyt ensi kertaa maallikkovaalissa postiäänestys, mutta ei vaalikokouksen tilalla, vaan sen lisänä. Monimutkaisuutta on siis lisätty, ei vähennetty. Jos on postiäänestys, se voisi olla ainoa vaihtoehto.

2) Toiseksi pohdin seurakuntien äänimäärien laskentakaavaa vaalijärjestyksen 72 §:ssä. On se matemaattisesti ymmärrettävä, mutta onko se järkevä ja tarpeellinen? Onko todella tarpeen laskea äänen painoarvo kolmen desimaalin tarkkuudella? Yhdessä seurakunnassa valtuutetun ääni on laskennassa 0,538, toisessa seurakunnassa 1,070.

Mutta kun päättäviin elimiin ei mennä Patajärven tai Kykytaajaman seurakunnan edustajana, vaan hiippakunnan tai koko kirkon, niin miksei voisi olla reilusti mies/nainen ja ääni, siis äänet kokonaislukuina? Papeilla se pelaa ihan hyvin, miksi ei siis maallikoillakin?

3) Kolmas kysymykseni lienee se kerettiläisin: Joko on keksitty, mihin hiippakuntavaltuustoa tarvitaan? Sehän syntyi, kun piti keventää hallintoa lakkauttamalla vähätuottoiseksi arvioitu hiippakuntakokous. Se lakkautettiin, mutta tilalle paukahti pysyvä 21 päättäjän elin.

Hiippakuntavaltuustolle on toki laissa määritellyt tehtävät, mutta aika niukat ne ovat, lähinnä tilinpäätökseen ja toiminta- ja taloussuunnitelmaan liittyviä. Ne voitaisiin hyvin hoitaa muutenkin.

Hiippakuntavaltuustoon valitut ovat kyselleet, milloin päästään oikeisiin töihin kirkon hyväksi. He ovat fiksuja ja ahkeria ihmisiä, joilla olisi annettavaa.

Omassa hiippakunnassani puheenjohtaja on aktiivisesti järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja seminaareja kokousten jatkeeksi. Ne ovat olleet antoisia, mutta ne eivät oikeastaan kuulu valtuuston tehtäviin.

4) Tällä erää viimeiseksi kysyn, onko välillinen vaali oikea ratkaisu. Mikä muuttuisi, jos seurakuntalaiset saisivat äänestää eivätkä vain luottamushenkilöt?

 

 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Täällä minulla on kaikki


Pappi kävi onnittelukäynnillä pitäjän perukassa. Pitkään niemeen vei yksi tie ja sekin ison kaarroksen kautta.
Ne tavanomaiset onnittelukuviot oli käyty, kädestä pitäen siunausta toivotettu ja virret veisattu. Juotiin kahvia ja siinä puhe kääntyi elämisen järjestelyihin.

Papissa oli herännyt diakoninen ote ja hän kysäisi: - Miten te oikein pärjäätte, kun ikääkin on jo 90 ja asutte yksin ilman mukavuuksia? On tämä asuntokin vähän syrjässä, ei naapuria näy?
Päivänsankari katseli hämmästyneenä vierastaan. – Jaa minusta kun täällä on kaikki. Oma rakas koti. Melkein koko ikäni olen tässä saanut olla ja siitä iloitsen. Pysyn terveenä, kun pilkon puut ja kannan vedet sisään ja ulos. Enkä minä asu syrjässä, minä asun kotona. Ja täällä minulla on kaikki.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Kadun sitä, mitä en tehnyt


 

Pappi vieraili ikäihmisten asuinyhteisössä, ja kun oltiin kiireettä yhdessä koolla, hän pyysi elämänohjeita, joita voisi rippikoulussa tarjoilla.

Klassiseen tapaan oli ensin vaivautunut hiljaisuus. Sitten tuli muutama hörähdys ja yritys lyödä asia leikiksi.

-         Tehkää jotakin sellaista, mitä voitte myöhemmin katua.

Ohje ei saanut yleistä kannatusta, mutta sitten huoneen loukosta, herrasmiesten joukosta, nousi esiin ajatukseen jossakin määrin yhtyvä.

-         Minä juuri luin artikkelin, jonka mukaan me vanhat emme niinkään kadu sitä, mitä olemme tehneet. Enemmän me kadumme sitä, mitä emme tehneet. Jätimme tilaisuuden käyttämättä. Se kaduttaa.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ajatus oli outo, uus.

Mutta kun puhe jatkui, yksi ja toinen yhtyi ajatukseen. Tuli esiin yhä uusia katumuksen aiheita siitä, mikä oli jätetty tekemättä. Ei oltu tarpeeksi lasten kanssa. Ei ymmärretty pitää huolta ystävyyssuhteista. Ei otettu vastaan työpaikkaa. Ei sitä ja ei tätä.

Miten tämän kääntäisi toimintaohjeeksi nuorille?

Olisiko se jotakin tällaista:

-         Olkaa rohkeat. Älkää pelätkö kokeilla uutta. Ei se ole maailmanloppu, jos jossakin epäonnistuu.

Samassa linjassa lienee Lutherin pöytäpuheissa muistiin kirjattu ajatus:

-         Tehkää rohkeasti syntiä!

Ajatus ei ole niin järkyttävä kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Sillä kehotetaan pois tekopyhyydestä ja hurskauden teeskentelystä. Se ei ole synnitön, joka ei vain vielä ole jäänyt kiinni. Rohkeasti syntiä tekevä myös rohkeasti tekee parannusta ja ymmärtää, mihin Kristusta tarvitsee.

Tunnetusti vakaan viisaat pitävät yhteiskuntaa pystyssä – ja hupsut sitä kehittävät. Erilaisuus koetaan yhä joskus hupsuudeksi, mitä se ei ainakaan aina ole.

Ihmiskunnan yhteistä aarretta ovat erilaiset kansanviisaudet ja sanaparsikokoelmat. Raamatussakin on Sanalaskujen kirja. Moni ikivanha ajatus on edelleen tuore ja käyttökelpoinen. Jotkut taas ovat mennyttä maailmaa ja joutavatkin unohtua.

Sanotaan, että on tärkeä oppia median lukutaitoa. Totta. Oppisiko sitä myös elämisen taitoa?

Toisaalta useampikin filosofi on todennut ongelmaksi sen, että kun vihdoin alkaa jotakin elämästä ymmärtää, ollaan jo lähellä sitä hetkeä, kun elämä jää taakse.

Mutta sitä ennen on meille varattuna vaikka mitä mielenkiintoista. Joku tallaa vakaata uraa, toinen kokeilee ja etsii. Molemmat voivat päätyä siihen, että katumista on vähän. Ainakin siitä, mikä hyvä jäi tekemättä ja mahdollisuus käyttämättä.

 

                                                                                   

 

perjantai 15. tammikuuta 2016

HÄRKÄVIIKOT


Jouluajan päätyttyä alkavat härkäviikot. Se tarkoittanee reipasta töihin tarttumista juhlien jälkeen. Härkä on aikanaan ollut tärkeä työapu, vetojuhta ja voimanpesä.

Sanotaan, että joka härillä kyntää, se häristä puhuu. Hämäläisillä on Härkätiensä Turun suuntaan. Itä-Suomessa härkä on Joroisten vaakunassa. Siinä se viitannee Itä-Suomen ensimmäiseen karjanjalostusyhdistykseen sekä meijeri- ja karjanhoitokouluun.

Arvoeläin päätyi myös sukunimeen Hercepaeus = Härkäpää. Härkäpäisyys on sisua ja sinnikkyyttä.

Antiikin Egyptissä härkä oli nimeltään Apis. Mahtisonni se olikin, sillä sarviensa välissä se saattoi kantaa koko faraon valtakuntaa pallon muodossa. Muoto pohjautunee aurinkoon, jonka jumala Ra oli egyptiläisille tärkeä.

Joku on hoksannut, että Apis kantaisi maapalloa, mutta mahtoivatko muut kuin Eratosthenes tietää maata pallon muotoiseksi? Mainittu kreikkalainen 200-luvun eKr. matemaatikko laski myös maapallon ympärysmitan, otti käyttöön pituus- ja leveyspiirit ja laski maapallon kallistuskulman.

Raamatusta tuttu kultainen vasikka oli oikeastaan voimaa uhkuva nuori sonni. Sonni ei ollut varsinaisesti jumala, vaan jumalan tai hänen voimansa vertauskuva. Monissa tuon ajan piirroksissa ja korkokuvissa Baal-jumala seisoo sonnin vetämissä vaunuissa tai sonni tukee hänen valtaistuintaan.

Härkäviikkoja arvioidaan joskus myös rankaksi raadannaksi. Ravintokin yksinkertaistuu, kun juhlasta palataan arkeen.

Toisaalta on suuri viisaus siinä, että juhla ja arki vuorottelevat. Elämä ei ole yhtä ja samaa. Kaikki aikanaan.

(Tämä on aiemmin julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa Hiipan alta ja vierestä 12.1.2016)