Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

lauantai 24. marraskuuta 2012

Jumala piilossa

Muokkaa
Monen kokemus on, että Jumalan valta ei ns. näy missään.

Helpommin näkyy se valta, jota käyttää kulmakunnan kingi, pikkupomo, pääministeri tai se iänikuinen, kasvoton markkinavoima.

Mutta Jumala – piilossa on ja pysyy. Hienosti sanottuna hän on absconditus, salattu, ja Paavalin ajatuskuluista päästään siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtiinsa. Äärimmäinen voima heikkouteen, valo pimeyteen, armo sinne missä armottomimpia ollaan.

Mutta miksi hän kätkeytyy? Tulisi esiin! Pitäisi kunnon tiedotustilaisuuden ja sanoisi, ettei tämä nykyinen peli vetele, tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. Tai mitä asiaa hänellä nyt olisikaan.

Ja kuitenkin… Juuri siinä järjenvastaisessa heikkoudessaan ja vaatimattomissa kuvioissaan Jumalan sana voi kolahtaa perille. Aivan päin honkia suunniteltu tiedonjulkistus pojan syntymästä on yhä lukemattomien mielessä.

Tai tarina Unkarin kansannousun jälkeen. Muuan mielipidevaikuttaja istui tuomiotta yli kaksi vuotta kunnes huomattiin, että hän oli syytön. Vallanpitäjät olivat vaihtuneet ja yksi ja toinen vapisi miettiessään, millainen kosto odotti. Vapautettu sanoi: - Kostoni on aivan hirveä. Ette pääse siitä ikinä eroon. Siitä, että minä annan anteeksi.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kenen syntejä osoittelen

Eräät lehdet maksavat vihjepalkkioita paljastuksista ja ilmiannoista. Kännykkäkamerat käyvät, yksityisyys on uhattu ja kulttuuria leimaa kyttääminen. Myyvin uutinen on jonkun maineen ryvettäminen, mieluiten kuvien kanssa ja houkutuslinnun avointa tilitystä ihastellen.

Kenen etua pitemmän päälle palvelee se, että puhutaan pahaa, kytätään, tahrataan maine, tuhotaan toisten elämän edellytyksiä?

Sensaatiolehti saa isoja otsikoita ja parantaa myyntiään. Julkisuudenkipeät saavat nimensä esiin, ehkä rahaakin. Mutta millä hinnalla? Montako särkynyttä sydäntä, luhistunutta unelmaa ja katkennutta kehitystä jää taakse?

Salarakas keikistelee vähissä vaatteissa hymyillen. Hänestä tehdään sankari. Sitä on vaikea ymmärtää, kun vielä muutama vuosikymmen sitten salarakasta olisi sanottu julkihutsuksi. Mitä salaista siinä on, kun kaikki kerrotaan, ehkä vielä vähän väritettynä, lehtien keskiaukeamalla?

Toisaalta on selvää, että siitähän jutut tehdään, mikä myy. Moni noita skandaaleja kauhistelee, mutta eipä malta olla irtonumeroa ostamatta.

Aikanaan Hymy-lehdessä naureskeltiin, että Suomessa on yli 100.000 kampaamoa. Kukaan kun ei myöntänyt lehteä tilaavansa tai ostavansa, vaan oli ihan sattumalta kampaajalla tullut selailleeksi, ja voitteko uskoa, mitä siinä kerrottiin…

Julkinen asema tuo myös tuon kielteisen julkisuuden mahdollisuuden. Sitä on perusteltu hankalasti määriteltävän kansan edessä vastuullisuuden avulla. Tiedän, että myös iso kirja puhuu toimellisesti johtamisesta ja antaa esimiesasemaan asetetuille melkoiset eettiset vastuut.

Silti jään kysymään, eivätkö samat säännöt sopisi kaikille. Eihän siitä kenenkään moraali kohene, että päästään nokkimaan sen ja sen isokenkäisen hairahduksia. Pahaa puhuvan oma sieluntila ei taatusti kohene, enemmänkin päinvastoin.

Sanonnan mukaan vanhenevan väestön mukavimmat keskustelunaiheet ovat omat sairaudet ja toisten synnit. Jos niin on, elämänsuunnassa olisi ainakin tuon toisen kohdan osalta parantamisen varaa.

Kristittyä kun ei kehotella osoittelemaan ja kauhistelemaan toisten syntejä, vaan omiaan.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Herra, hän haisee jo

Ihmiset ovat puolivakavissaan jo tilanneet häihinsä pappia, joka näyttäisi hyvältä hääkuvassa. Siis nuorta ja edustavaa. Vanhat ja vaivaiset eivät kelpaa. Eräs työtoveri sai kuulla, että vihittävät pitivät häntä liian lihavana vihkimään.

Ennestään on noita kelpoisuusrajoituksia asetettu mm. virkanäkemyksen, sukupuolen tai väärän hengellisen suunnan takia. Tai kun se kappalainen kehui Janatuisen hautajaisten ruokia mutta ei meidän vaarin.

En osaa kuin puistella pientä päätäni.

Jo varhaisen kirkon ajalta on mm. isä Kyprianoksen opetuksia siitä, että sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta. Sisältö ratkaisee, siis Jumalan sana ja hänen läsnäolonsa.

Kun mietin tuntemaani papistoa, niin ei siellä kovin monta valokuvamallia ole. Joitakin ihan komeita ja tyylikkäitä toki, mutta myös paljon niitä, joiden avut ovat muualla kuin ulkonäössä.

Tätä ei pidä väärässä mielessä yleistää, mutta muutamia aika lailla ontuvia ja haparoivia tiedän, joilta tuntuu saavan siunatun sanan. Muutamaan voisi kai sovittaa jopa Raamatun sanan Lasaruksesta, ”Herra, hän haisee jo”.

Siitä heikosta astiasta ja vaivan alta saattaa välittyä jotakin, mitä ei muualta saa.

Eräät tuntemani sananpalvelijat ovat sairauksieen tai muussa vajavuudessaan kuin kävelevä evankeliumi. Armon varassa he jaksavat, ja sitä armoa he haluavat muillekin välittää.

Ja sitten tulee vihkipari kysymään valokuvakansiota käytettävissä olevista papeista valitakseen ulkonäön perusteella mieleisensä…

maanantai 5. marraskuuta 2012

Pyhä ihninen?

http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=201&id=45458


Kasvanko pyhemmäksi?

Muokkaa
Pyhityskristillisyys ei sanana taida nyt olla mediaseksikäs. Itse asia on toki esillä, puolesta ja vastaan.
Innostuneet vetoavat tarpeeseen kasvaa kristittynä niin uskossa kuin elämässä.
Kriittiset toteavat, että ollaan kovin lähellä ihmisen itsekorotusta, jossa Jumalan osuus pelastuksessa ohenee.
Ehkä  tietty varovaisuus ja käsitteiden täsmennys onkin aina paikallaan.
Itselleni on ollut mieluinen vuoden 1948 kristinopin (Eino Sormusen) määritelmä, jossa pyhitys on lisääntyvää synnin ja armon tuntoa. Siis molempia, synnin ja armon tuntoa.
Ilman armoa synnin tunto painaa hirvittävän raskaana.
Ilman synnin tuntoa armosta ei oikein ymmärrä, mihin sitä tarvitaan. Elämä on kuin säätiedotuksen ”Utsjoki Kevo: ohutta yläpilveä.”
Kun tunnetaan sekä synti että armo, saavutetaan tietty tasapaino ja kultainen keskitie.
Mutta kasvamme me kuinka pitkälle tahansa (tai toisen pään mielilauseella olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, Jumalan päivän vanhoja lapsia), niin meidän pyhyytemme on aina lahjaa ja lainaa ylhäältä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Ketä tai mitä minä pelkään

Pelkäänkö Jumalaa, ihmisiä vai jotakin muuta?

Kaikki pelko ei ole pahasta. On järkevää pelätä oikeasti vaarallisia asioita ja tilanteita. Itselleni on vuosien mittaan kehittynyt korkean paikan kammo. Pohjalla on ihan terve ajatus siitä, ettei putoaminen tee hyvää, mutta pelon kasvaessa se voi saada kummallisia mittasuhteita. En pysty tikkailta säätämään OK-talon TV-antennia tai naputtelemaan kattohuovan reunaa kiinni. Tornitalossa en mene parvekkeelle tai ikkunan viereen.

Oikeissa mittasuhteissaan ja oikeisiin asioihin liittyessään pelko voi olla hyväksi meille, suojella elämää.

Vääriin asioihin liittyessään tai suhteettomaksi kasvaessaan pelko voi alkaa meitä ohjata ja orjuuttaa. "Mitä ihmiset sanovat" voi olla hyvä ohjaamassa järkevään käyttäytymiseen, mutta ylikorostuneena se lamauttaa elämän.

Iso kirja puhuu Jumalan pelosta. Luther aloittaa katekismuksensa käskynselitykset samoin sanoin: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin että…”

Lapsena en ymmärtänyt, miten ketään voi pelätä ja rakastaa yhtä aikaa. Eihän sitä rakasta, jota pelkää. Ja jos rakkaus on molemminpuolista, ei pelkoa ole. En väitä ymmärtäväni tätä vieläkään loppuun asti, mutta oletan tuon Jumalan pelon olevan hyvin syvää kunnioitusta ja oman pienuuden tuntemista hänen suuruutensa edessä.

 Uskontotutkija Rudolf Otto totesi sen niin, että Jumala jos kuka on mysteeri, vieläpä samalla kertaa kauhistuttava ja kiehtova. Tai minun sanoillani: ainutlaatuisen syvästi kunnioitettava ja kiehtova.