Kova hinta

Yleisurheilun MM-kisat ovat menossa Pekingissä.

Kansat kohtaavat. TV-yleisöä on paljon.

Menestyksen palo on niin suuri, että käsittämättömän moni on ottanut riskin ja käyttänyt kiellettyjä aineita, joilla on yhteisnimi doping.

Ymmärrän katsomon vihellyskonsertit ja buuaukset, kun toistuvasti kiinni jäänyt urheilija löperöiden sääntöjen takia pääsee finaaliin ja jopa palkintokorokkeelle.

Justin Gatlin on jo ehtinyt pahastua siitä eikä suostu haastatteluihin, joissa puhutaan dopingista. Sattunee arkaan paikkaan.

Eikö näiden pitänyt olla yleisurheilukisat eikä lääketieteen väärinkäytön?

Säälien ajattelen nähtyjä kuvia hetken suuruuksista, jotka kiinni jäätyään menettivät kaiken. Jotkut taas sairastuivat kroonisiksi ja hissuttelevat nyt lyhyen aktiiviuran jälkeen ihmisraunioina. Niitäkin on, jotka ovat äkillisesti menehtyneet pian uran päätyttyä.

Dopingista voi joutua maksamaan kovan hinnan.

Liputetaan puhtaan urheilun puolesta!

Paavalin sanoin: harjoitettakoon lujaa itsekuria. (1 Kor. 9:24-27)

Ja muistettakoon, että on tärkeämpiäkin asioita kuin ajallinen hetken huuma ja menestys.

Olemme maahanmuuttajia

 

Paljon on puhuttu siitä, saako olla maahanmuuttokriittinen. Jossakin on raja, jonka ylitettyään on rasisti tai kiihottamassa kansanryhmiä vastaan.

Pienessä päässäni mietin, miksi suomalaiset kuvittelevat olevansa tervetulleita mihin tahansa. Meidät tulisi ottaa avosylin vastaan, mutta jos ulkomaan elävä Suomeen pyrkii, niin epäillä sopii.

Jos tulija on avuton, hän tunkee meille yhteiskunnan rahoja käyttämään. Jos hän tulisi työhön (jota Luojan ihmeeksi saisi), hän tietysti on viemässä työn ja leivän suustamme. Eli maahan pyrkivä on aina väärässä.

Mietin myös sitä, millä perusteella tämä maa kuuluu meille. Jääkauden jälkeisessä asutushistoriassa ja sitä ennenkin täällä on ollut monenlaista väkeä jo ennen meitä. Nykykansoista saamelaisilla olisi perusteltuja syitä suhtautua leviämiseemme nurjasti.

Tässä ei ole pienintäkään tarkoitusta väheksyä suomalaisten historiaa eikä esim. sotiemme veteraanien kalliita uhreja.

Muistetaan vain, että itsekin olemme tulokkaita tässä maassa.

Vanhan testamentin ohje on monessa kohtaa, ettei tule sortaa muukalaista, joka on porteissamme

Kukin tehköön sitä minkä osaa

 

Yhteiskuntamme laatii hyvää tarkoittaen suunnattoman määrän sääntöjä. Niihin vain alkaa tukehtua.

Kirkkoherrana (24 vuotta) mietin, uskooko joku vakavissaan, että seurakunnissa vain joutilaina odotellaan, milloin päästään seuraavaa selvitystä tekemään.

Tietynlainen byrokratia lisääntyy tasaisen varmasti. Asian ikävä puoli on siinä, että hengellisen työn puurtajista tehdään toimistossa istuskelijoita sen sijaan, että he eläisivät seurakuntalaisten keskellä ja tekisivät sitä työtä, johon heillä on kutsumus.

Vaan sielläpä he istuvat kömpelöin sormin vaikkapa Kipan akkunaa avaamassa ja miettimässä, mikä logiikka tässä matkalaskun teossa tai ostolaskujen hyväksynnässä nyt olikaan. Ennen se tehtiin kynällä paperille ja pärjättiin hyvin. Se oli myös nopeampaa ja helppo opettaa äkkinäisellekin.

Ehkä minä olen ”old fart”, kun haikailen entistä aikaa, jolloin taloustoimiston osaavat ihmiset hoitivat taloushallintoon kuuluvat asiat ja hengelliset työntekijät pääsivät ilman niistä koituvia murheita ja ajan tärväämistä rynnistämään vaikkapa nuorten iltaa pitämään.

Korostan vielä, etten väheksy tiettyä tarpeellista byrokratiaa. Olisi vain parempi uskoa se osaaviin käsiin ja vapauttaa taiteilijasielut kentälle.