Kun yhteinen kieli puuttuu

Olen törmännyt moneen ihmiseen, jolle synnin ja armon akseli on aivan vieras. Ei ole kosketuspintaa, ei tunnisteta.

Sen sijaan voidaan ajatella onnistumisen ja epäonnistumisen termein. Nyt ei mennyt putkeen. Tuli  jotain häikkää. Oli aika päheetä ja kävi munkki.

Onnistumisen tai epäonnistumisen takana nähdään erilaisia asioita kuin perinteisessä uskonnollisessa kielessä. Oli tai ei ollut tuuria. Pitäisi hioa tekniikkaa, niin kaikki skulaa. Tuli häiriötekijöitä.

Tällainen vuosikymmenen sisällä eläköityvä pappi jää joskus ymmälle, kun yhteistä kieltä ei aina löydy. Miten selittää armon, jos minkäänlaista synnintuntoa ei ole? Tai Jumalan rakkauden, jos ainoat mielikuvat rakkaudesta liittyvät rakasteluun?

Jos liityn keskustelukumppanin kieleen, huomaan olevani osin vieraalla maaperällä. En myöskään tunne saavani asiaani perille. Jompikumpi tai molemmat jäävät miettimään, mitä toinen oikeasti tarkoitti.

Ratkaisu tuskin on siinä, että uskonnollista kieltä alettaisiin erityisesti opettaa.

Parempi ratkaisu olisi ymmärtää elämää ja muuttuvaa maailmaa, nähdä siinä Jumalan läsnäolo ja pystyä sanoittamaan se. Termit voivat vaihtua, ydin pysyy.

Hautajaisten jälkeen

Marja-Siskon blogi

Ihmisen moninaisuuden puolesta uskoa unohtamatta.

#

Hautajaisten jälkeen

Kirjoitti Marja-Sisko Aalto 07.04.2013

Meitä on ollut kahdeksan sisarusta. Nyt enää kuusi.

Jokaisen läheisen lähtö sattuu. Enkä tarkoita vain oman elämän rajallisuuden tajua, vaan ihan oikeaa kaipausta, surua, menetyksen tunnetta.

Katselin hautakummun kukkamerta ja kuuntelin kauniita muisteluita. Mietin taas kerran, muistanko antaa rakkailleni kukkia heidän eläessään, sanoa edes osan noista kauniista sanoista, jakaa edes jonkin prosentin tuosta muistotilaisuuden  lämmöstä?

Osan, kyllä.

Kaiken jaetun hyvän hengen jälkeen on vielä vähän tyhjä olo. Surulla on aikansa. Samoin ilolla siitä, keitä on ollut ja ketkä yhä lähellä ovat.

Karjalaiseen tapaan meillä oli paljon silmän tuiketta, halauksia ja nauruakin hautajaisissa. Ihmisen tunne-elämän asteikko on laaja, ja hyvä kun se saa olla auki ajallaan.

Tasa-arvoinen avioliittolaki

 Mitä tässä esitän, ei ole julistusta. Kyselen. Vielä hahmotan ajatuksiani. Viisaammat voinevat täsmentää.

Kahden samaa sukupuolta olevan avioliitto-oikeudesta eli tasa-arvoisesta avioliittolaista on syntynyt tuima keskustelu, joka valitettavasti on menossa tuttuun uomaan: osapuolten kannat jyrkkenevät ja aidon keskustelun sijasta huudellaan kaukaa hävyttömyyksiä toisin ajattelevista.

Suomen ev.lut. kirkon kanta, jota arkkipiispan TV-esiintyminen ja siinä esitetyn peruminen ei valitettavasti selkiyttänyt, lienee perinteisen avioliittonäkemyksen tukeminen. Siis miehen ja naisen liitto. Perustelut ovat historialliset, kulttuuriset ja teologiset, viime mainittu kai lähinnä raamattukysymys.

Näitä miettiessäni minua alkoi äkkiä kylmätä.

Tarkistin historiaa, ja totta se oli. Juuri noilla samoilla perusteilla kirkoissa on ankarasti vastustettu mm. orjuuden lopettamista, naisten äänioikeutta ja kansakouluja. Jälkikäteen arvioiden toimittiin väärin.

Jostakin syystä kirkon kannanotoissa on vuosisadasta toiseen eräänlaisena käytevoimana vanhaan tukeutuminen ja muutosten vastustaminen. Tietenkään kaikki vanha ei ole pahaa eikä kaikki uusi hyvää, mutta melkeinpä kysymyksessä kuin kysymyksessä uskonnolliset piirit eivät suinkaan ole kehityksen etulinjassa, vaan jarrua polkemassa.

Joissakin asioissa se jarrun polkeminen voi olla hyvä asia. Joissakin ei. Jälkipolvet arvostelevat, miten oikeassa tai väärässä nyt ollaan.

Minusta Raamattu ohjaa esim. kyselemään oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, tasavertaisuuden, sananvapauden, keskinäisen kunnioituksen, kyselyn  ja kaiken koettelemisen suuntaan , siis avoimuuteen ja rohkeuteen tulevaisuutta päin.

Silloinen arkkipiispa John Vikström sovelsi kirkolliskokouksessa naispappeuskysymykseen Paavalin tuttua lausetta siitä, ettei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista – vaan kaikki olemme yhtä Kristuksessa (Gal. 3:28). Sopisiko sama lause tasa-arvoisen avioliittolain pohdintaan?

”Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään. Saan armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen.” (Anna-Mari Kaskisen virsi 513:4).

Takarivin Taavi

Veikko Lavilla on ihana pieni laulu takarivin Taavista, jota kukaan ei huomaa ja joka lopulta päätyy sankarihautaankin takariviin.

Olen miettinyt kristillisyyden takarivin Taaveja ja jotenkin alkanut tuntea syvää myötätuntoa ellen peräti kohtalonyhteyttä.

Kun uskonasiat alkavat kiinnostaa, on luonnollista rukoilla usein, lukea Raamattua, tavata muita kristittyjä ja käydä kirkossa. Tulee ahmittua.

Kun sitten tila alkaa vakiintua, on aika luonnollista, että osallistumisen ja varsinkin suorittamisen frekvenssi laskee.

On toki niitä, joiden mielestä ainoa tapa tulla uskoon on kokea raju kääntymys ja että sen jälkeen on tutkisteltava Herran lakia päivät ja yöt, osallistuttava joka ainoaan hengelliseen tilaisuuteen ja sen seitsemään vapaaehtoistoimintaan – vaikka se johtaisi oman työn ja perheen laiminlyöntiin.

Minua viehättää paljon enemmän maltillisuus ja tolkku. Eipä liioitella eikä juosta, kun kävellenkin pääsee perille. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, meitä kannetaan.

Joka paikkaan osallistujalla on monenlaista vaaraa edessään. Vauhti voi sokaista. Ei ehdi ajatella, kun ollaan koko ajan menossa. Siinä voi lipsahtaa jonkin äärisuunnan saaliiksi. Tuohon työn ja perheen kärsimiseen jo viittaisinkin. Pitäisi olla myös muuta elämää kuin hengelliset harrastukset. Kieli vyön alla niihin kiirehtivällä usko voi vääristyä pakonomaiseksi. Jumalan lahjan sijaan tuleekin ihmisen suoritus.

Takarivin Taavilla on vähän dramaattista kerrottavaa. Mutta hänellä voi olla Iso Ystävä. Siltä hiljaiselta ja huomaamattomalta voi oppia kaikenlaista.

Työhaastattelu

Työhaastattelussa oli viisi matkasaarnaajan paikkaa hakenutta.

Ensimmäinen oli pieni, tummakulmainen vanhapoika. Papereista näkyi, että hänellä oli sosiaalinen media hallinnassa ja kirjuriapua löytyi. Toisaalta taustaselvitys kertoi, että hän oli riidoissa eräiden seurakuntien kanssa, jopa itse perustamiensa. Hänestä liikkui juttuja, että kirjeissä hän on polleaa poikaa, mutta heikko tosi paikan tullen kansan edessä. Aika tiukka oli opistaan ja taustasta löytyy jopa oikeusmurhassa avustaminen. Fariseus-kokemusta.

Toinen oli avioitunut mies, joka tahtoi matkaedut myös vaimolleen. Myönsi itsekin, että oli tullut myös pelkurin lailla toimittua. Opillinen sivistys vähän niin ja näin, enemmän kalamiehiä. Näkyjä on nähnyt ja niistä kertoo. Kuulunut sisäpiiriläisten hyvä veli –verkostoon. Herkästi innostuva, mutta onko kestävyyttä?

Kolmas vakuutteli musiikillisia kykyjään. Laulaa heläytti Jumalan kunniaksi jotakin Jumalan suuruudesta, joka ilmeni vihollisen mereen heittämisenä.

Neljäs oli selvä haihattelija. Käski turvautumaan Jumalaan eikä ihmisiin, kehotteli uskomaan, koska muuten ei kestetä. Ei selvästi ollut realisti ihmissuhteissa, koska kielsi kaikki sopimukset ja liittoumat.

Viides oli kyllä innokas, mutta mitenhän tuon opin kanssa oikein on, kun tekoja painottaa? Pitäisi tehdä hyvää ja väittää vielä, että usko ilman tekoja on kuollut.

Haastatteluryhmä ei kauan vateloinut päätöksessään. Ei valittu näistä ketään, pantiin paikka uuteen hakuun.

Ja hups heijaa: Paavali, Pietari, Mirjam, Jesaja ja Jaakob jäivät muita töitä kyselemään.

Mitä välii

Moni tuntuu olevan huolissaan ateismin kasvusta. Itse olen viisaammiltani kuullut, että sitä ei oikeastaan tapahdu. Päinvastoin: valtioateismiin pakotetuista maista on vapauduttu erityisesti Itä-Euroopassa ja entisen Neuvostoliiton suunnalla.

Se mikä Euroopassa kasvaa on maallistuminen eli sekularisaatio.

Vapautuminen ei tuonutkaan uskonnon renessanssia ja uutta elämää, vaan länsimaisuuden kielteiset puolet kuten kovan markkinatalouden.

Enää ei ole ateismin pakkosyöttöä ja vaadittua taistelua uskontoa vastaan, mikä itse asiassa saattoi kääntyä uskontojen eduksi. Nyt on välinpitämättömyyttä. Usko ja uskonto ovat asioita, joita vastaan ei taistella, koska niille ei enää ole sijaa elämässä. Ei vain osu kohdalle. Ei kolahda, ei millään lailla.

Hienompi nimi tuolle välinpitämättömyydelle voisi olla ignorismi.

Isossa kirjassa puhutaan mm. penseydestä, siitä ettei olla kuumia eikä kylmiä.

Tarttis tehdä jotakin. On helppo heitellä sloganeja kuten ”Kiittimet ristiin, evankelioikaa kansat evankelioimaan kansoja, antakoon pasuuna selvän äänen. ” Iskusanat eivät riitä. Tarvitaan sisältöä.

Tietenkin tulee uskoa siihen, että Jumala itse toimii kuten parhaaksi näkee. Mutta ehkä hän näkee parhaaksi, että mekin teemme jotakin.

Hengellisyys ja esimerkin arvo

Työkseni lueskelen mielenkiintoisia papereita ja laadin usein vähän tylsempilukuisia. Eräästä toimintalinjauksesta hyppäsi silmille lause, joka on niin itsestään selvä, että se usein jää kirjaamatta.

- Rohkaistaan hengellisen elämän kehittämiseen ja näytetään itse esimerkkiä.

Seurakunta ja kirkko on hengellinen yhteisö. Se tieto löytyy myös kirkon lakikirjasta.

On jotenkin mieltä lämmittävää nähdä se kuitenkin auki kirjoitettuna ja toimenpideluettelon kärjessä.

Hengellistä elämää on vaikea käskeä. Innostaa tai rohkaista voi. Jaakkiman kristillisen opiston oven päällä oli ainakin takavuosina ”Rohkaisuakatemia”.

Rohkaistaan hengellisen elämän kehittämiseen. Se ei ole vain luvan antamista, vaan eteenpäin auttamista, sekä takaa pönnäten että edestä vetäen, mutta ennen muuta rinnalla kulkien.

Siihen rinnalla kulkemiseen viitannee tuo ”näytetään itse esimerkkiä”.

On eri juttu käskeä: - Menkää ja tehkää! kuin sanoa: - Mennäänpäs ja tehdään yhdessä.

Moni suuren maailman viisaus ei toteudu, kun unohtuu tuo oma esimerkki.