Rumaa tekstiä virsikirjassa

Virsikirjauudistus etenee. Kohta on taas paljon uusia hyviä virsiä käytettävänä vanhojen hyvien ohella.

Nimimerkkinä ”Yksi monien puolesta, ääni takametsistä” lausun silti syvän paheksumiseni siitä, että virsikirjassa syrjitään ja kohdellaan loukkaavasti tietyn sukunimen omaavia.

Ajatelkaa nyt vaikka Aalto-nimisiä. Ihanassa virressä 307 ”Kiitos olkoon Jumalalle” ihastellaan taivasta, jossa ei Aalto uhkaa laivaa (5. säkeistö). Ainakaan minä en myönnä ikinä laivoja uhanneeni.

Virressä 319 ”Sä kuljet seurassa Jeesuksen” varoitetaan siitä, että kiinnytään Aallon leikkeihin eikä tiedetä syvyyden helmistä mitään (2. säkeistö).

Virsi 462 ”Soi kunniaksi Luojan” on suvussa ollut häävirtenä. 2. säkeistössä me muutamme yhden sanan. Annamme Luojan tainnuttaa laineet Aaltojen sijaan.

Tasapuolisuuden nimissä vaadin noiden karkeasti loukkaavien kohtien poistamista tai sitten vastavuoroisesti muiden sukunimien vaihtamista määrävälein tilalle. Pannaan vaikka Korhoset uhkaamaan laivaa, Virtaset leikkimään kevytmielisen pinnallisesti ja tainnutetaan Toropaiset.

Niih!

(Jos joku innostuu nyt Aallon tainnuttamiseen, yritän ymmärtää.

 

Ihminen huutaa hätäänsä

http://www.kuopionhiippakunta.fi/hiipan-alta-ja-vieresta-blogi/?x1943996=w2123224

Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin Kuopion hiippakunnan blogisivustolla


Iso asia on helpompi ymmärtää ja muuttuu koskettavammaksi, kun sitä lähestytään ihmisyksilöiden kautta.
Tuntematon sotilas tuo eteen Rokan ja Rahikaisen, Lammion ja Koskelan, Lehdon ja Riitaojan ja monia mieleenpainuvia henkilöitä. Useimmat tietävät heti, mistä mentiin yli kuin sorsaparvi, mihin kaivattiin Lahtista ja sen konekivääriä ja mitä sotamies Viirilä sanoi tekevänsä Inarissa.
Sodan kuvaus tarkentuu ihmisten kuvauksella. On eri asia todeta yleisellä tasolla, miten sota on julmaa, ja sitten kuvata, miten se julmuus aidon tuntuisia ihmisiä koskettaa.
Välimeren kauhut koskettivat jo silloin, kun uutisoitiin ensimmäisistä kiikkerien purtiloiden kaatumisista tai uppoamisista. Näytettiin pelastustoimia ja kuvattiin ryhmänä niitä, jotka onnekkaasti pelastuivat.
Jopa kymmenet tuhannet ovat saattaneet vajota aaltoihin, mutta kaikkia uhreja emme koskaan saa tietää.

Koskettavat kasvot epätoivoinen merenylistys sai, kun kuvattiin vesirajassa makaavan kolmevuotiaan kurdi Alaynin ruumista. Onneton isä menetti puolisonsa ja kaksi lastaan.
Kuolemaa, kärsimystä ja epätoivoa on kuvattu monin tavoin. Syvältä se viilsi, kun nähtiin pieni mies henkensä menettäneenä.
Nuo ihmiset eivät ole liikkeellä huvikseen. Monet heistä ovat maksaneet kaiken omaisuutensa ihmissalakuljettajille, jotka sitten hylkäävät heidät ajelehtimaan kaikkea muuta kuin merikelpoisiin aluksiin, jotka on vielä kuormattu piripintaan.
Italia ja nyt myös Kreikka kantavat suurta vastuuta. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat pyrkivät pohjoisemmaksi. Saksa on avannut rajansa, Unkari taas rakentanut 175 km pitkän aidan, jonka ylittäjät palautetaan. Slovakia ja Tsekin tasavalta rajoittavat matkustusta. Pieni Suomi on saamassa osansa ja nyt myös pohjoisen kautta kaartaen.

Sosiaalisessa mediassa minua on koskettanut vastaus siihen tuttuun väitteeseen, ettei kaiken maailman maahan tulijoita pidä auttaa ennen kuin oman väestön asiat on pantu kuntoon, annettu turvaa vanhuksille ja puutteenalaisille, omille köyhille avuttomille. Tuntematon kirjoittaja teki yksinkertaisen kysymyksen: - Mitä sinä olet tehnyt kotimaan kärsivien hyväksi?
Niin, mitä? Ja eikö ihmisen hätä aina huuda apua? Mitä se Nasaretilainen sanoikaan hädänalaisen ruokkimisesta ja vaatettamisesta, jopa kotien avaamisesta?
Myös toisen näköinen, -tapainen.-uskoinen jne. on ihminen ja veljeni tai sisareni.

 

Saa sen sanoa ääneen

Suomen ev.lut. kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen on asemassa, jota en kadehdi.

 

Aina kun hän julkisuudessa ottaa kantaa, jotkut käsittävät sen vääräksi ja suutuspäissään eroavat kirkosta.

 

Tähän asti Mäkisen suurin synti lienee ollut puolustaa erityisryhmiä kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Myös heillä on loukkaamaton ihmisarvo, Mäkinen on sanonut. Siitä on sitten loukkaannuttu, kun syrjintää ei myönnetä ja pienikin puhe yhdenvertaisista oikeuksista on haluttu tulkita syntihyväksynnäksi.

 

Nyt Mäkinen on ajankohtaiseen aiheeseen tarttuen kehottanut toimimaan turvapaikanhakijoiden puolesta. Sanatarkasti hän lausui aamu-TV:ssä näin:

-         Hädässä olevia ihmisiä pitää auttaa. Kristillisyyteen ja suomalaiseen elämänmuotoon on aina kuulunut reagoiminen toisen ihmisen hätään.

Joillekin tuo oli viimeinen pisara. Eronneilta tullut kielteinen palaute on mm. pitänyt vääränä, että kirkko käyttää varojaan turvapaikanhakijoiden tukeen, avaa tilojaan ja kehottelee muitakin auttamaan.

 

On vedetty esiin klassinen väite siitä, että autetaan ensin oman maan kansalaisia. Tai jos itse ei joskus ole apua saanut, ei sitä saisi antaa muillekaan.

 

Mietin, millaista kristillisyyttä he edustavat, jotka pystyvät sulkemaan sydämensä inhimilliseltä hädältä.

 

Ilmeisesti ei ainakaan ole luettu Matteuksen evankeliumin lukua 25, missä muuan Nasaretilainen kehottaa ruokkimaan, vaatettamaan ja majoittamaan apua tarvitsevat.

Tai kultaista sääntöä Matteus 7:12. Tehdään toiselle sen mukaan mitä itsellemme toivomme. Entä jos me joutuisimme pakosalle?

 

Arkkipiispa voisi tietysti olla hiljaa. Mäkinen ei ole. Minusta on syvästi kristillistä, että hän on tässäkin asiassa suunsa avannut ja Raamatun mukaiseen toimintaan kehottanut.

 

Myös muut piispat ovat korottaneet äänensä ja vedonneet tulijoiden inhimillisen hädän lievittämiseen.

 

Seurakunnat ovat käyneet läpi kiinteistöjään. Mitä voisi tarjota? Useimmiten vastaukseksi nousee leirikeskus, jonka käyttöaste kesäsesongin jälkeen voi olla alhainen. Yllättäen nuo tilat eivät välttämättä kelpaakaan viranomaisille.

 

Leirikeskukset kun usein ovat kovin pieniä, kun kysytään satojen henkien tiloja. Tulijat muodostaisivat mielellään omiensa yhteisön, mikä edellyttää riittävää asukasmäärää. Seurakuntien tilat saattavat myös olla liian rauhallisella paikalla ns. korvessa ja huonojen julkisten kulkuyhteyksien päässä. Kontakteja kantaväestöön ei synny, jos lähimaillakaan ei asu juuri ketään.

 

Toisaalta jos kriisi eskaloituu, alkavat monet muutkin tilat kelvata.

 

Profeetat kehottelivat kohtelemaan hyvin muukalaista, joka on porteissamme (julkisilla paikoilla).

 

Jesaja 58:7 mukaan tulisi murtaa leipää nälkäiselle, avata koti kodittomalle, vaatettaa alaston ja olla karttelematta apua tarvitsevaa.

 

Arkkipiispa Kari Mäkinen ja monet muutkin kirkossamme ovat tämän kaltaisista asioista muistutelleet. Suuri yleisö ei kaipaa raamattutuntia, mutta se on hyvä jokaisen tietää, että Iso kirja opettaa myös sosiaalietiikan ja oikean elämäntavan kuuluvan syvästi ja olennaisesti hengellisyyteen.

 

Jos sitä ei nähdä, ollaan äkkiä eristäytymässä maailmasta ja poimimassa roskaa toisen silmästä huomaamatta, mikä kattoriuku omassa törröttää. Sosiaalietiikka ei ole koko kristinusko, mutta uskoa ei myöskään voi olla ilman konkretiaa lähimmäisen rakastamisessa.

 

Kova hinta

Yleisurheilun MM-kisat ovat menossa Pekingissä.

Kansat kohtaavat. TV-yleisöä on paljon.

Menestyksen palo on niin suuri, että käsittämättömän moni on ottanut riskin ja käyttänyt kiellettyjä aineita, joilla on yhteisnimi doping.

Ymmärrän katsomon vihellyskonsertit ja buuaukset, kun toistuvasti kiinni jäänyt urheilija löperöiden sääntöjen takia pääsee finaaliin ja jopa palkintokorokkeelle.

Justin Gatlin on jo ehtinyt pahastua siitä eikä suostu haastatteluihin, joissa puhutaan dopingista. Sattunee arkaan paikkaan.

Eikö näiden pitänyt olla yleisurheilukisat eikä lääketieteen väärinkäytön?

Säälien ajattelen nähtyjä kuvia hetken suuruuksista, jotka kiinni jäätyään menettivät kaiken. Jotkut taas sairastuivat kroonisiksi ja hissuttelevat nyt lyhyen aktiiviuran jälkeen ihmisraunioina. Niitäkin on, jotka ovat äkillisesti menehtyneet pian uran päätyttyä.

Dopingista voi joutua maksamaan kovan hinnan.

Liputetaan puhtaan urheilun puolesta!

Paavalin sanoin: harjoitettakoon lujaa itsekuria. (1 Kor. 9:24-27)

Ja muistettakoon, että on tärkeämpiäkin asioita kuin ajallinen hetken huuma ja menestys.

Olemme maahanmuuttajia

 

Paljon on puhuttu siitä, saako olla maahanmuuttokriittinen. Jossakin on raja, jonka ylitettyään on rasisti tai kiihottamassa kansanryhmiä vastaan.

Pienessä päässäni mietin, miksi suomalaiset kuvittelevat olevansa tervetulleita mihin tahansa. Meidät tulisi ottaa avosylin vastaan, mutta jos ulkomaan elävä Suomeen pyrkii, niin epäillä sopii.

Jos tulija on avuton, hän tunkee meille yhteiskunnan rahoja käyttämään. Jos hän tulisi työhön (jota Luojan ihmeeksi saisi), hän tietysti on viemässä työn ja leivän suustamme. Eli maahan pyrkivä on aina väärässä.

Mietin myös sitä, millä perusteella tämä maa kuuluu meille. Jääkauden jälkeisessä asutushistoriassa ja sitä ennenkin täällä on ollut monenlaista väkeä jo ennen meitä. Nykykansoista saamelaisilla olisi perusteltuja syitä suhtautua leviämiseemme nurjasti.

Tässä ei ole pienintäkään tarkoitusta väheksyä suomalaisten historiaa eikä esim. sotiemme veteraanien kalliita uhreja.

Muistetaan vain, että itsekin olemme tulokkaita tässä maassa.

Vanhan testamentin ohje on monessa kohtaa, ettei tule sortaa muukalaista, joka on porteissamme

Kukin tehköön sitä minkä osaa

 

Yhteiskuntamme laatii hyvää tarkoittaen suunnattoman määrän sääntöjä. Niihin vain alkaa tukehtua.

Kirkkoherrana (24 vuotta) mietin, uskooko joku vakavissaan, että seurakunnissa vain joutilaina odotellaan, milloin päästään seuraavaa selvitystä tekemään.

Tietynlainen byrokratia lisääntyy tasaisen varmasti. Asian ikävä puoli on siinä, että hengellisen työn puurtajista tehdään toimistossa istuskelijoita sen sijaan, että he eläisivät seurakuntalaisten keskellä ja tekisivät sitä työtä, johon heillä on kutsumus.

Vaan sielläpä he istuvat kömpelöin sormin vaikkapa Kipan akkunaa avaamassa ja miettimässä, mikä logiikka tässä matkalaskun teossa tai ostolaskujen hyväksynnässä nyt olikaan. Ennen se tehtiin kynällä paperille ja pärjättiin hyvin. Se oli myös nopeampaa ja helppo opettaa äkkinäisellekin.

Ehkä minä olen ”old fart”, kun haikailen entistä aikaa, jolloin taloustoimiston osaavat ihmiset hoitivat taloushallintoon kuuluvat asiat ja hengelliset työntekijät pääsivät ilman niistä koituvia murheita ja ajan tärväämistä rynnistämään vaikkapa nuorten iltaa pitämään.

Korostan vielä, etten väheksy tiettyä tarpeellista byrokratiaa. Olisi vain parempi uskoa se osaaviin käsiin ja vapauttaa taiteilijasielut kentälle.

 

 

Erilainen vuorokausirytmi

Lienenkö outo ainoa, josta tuntuu, että yhteiskuntamme on muutamassa vuosikymmenessä harpannut vuorokausirytmissä monta askelta kohti yöelämää?

Olen ikäni ollut aamuvirkku, neljän-viiden maissa heräävä ja aamuhetkistä nauttiva. Vielä 1960-luvun kansakoulussa sitä pidettiin suositeltavana elämäntapana. Aamuvirkun tavat pitivät talon pystyssä, iltakukkujien taas epäiltiin vievän kaiken turmioon.

Kun unentarve ei riipu siitä, mihin aikaan herää, on aamuvirkun mentävä suhteellisen aikaisin nukkumaan. Tai siis aikaisin nykymittapuun mukaan. Viimeistään iltakymmeneltä silmiä luppasee jo raskaasti.

Olisi siis ihan mukava todeta, että kello löi jo viisi, lapset herätkää. Aamukirkkoon olen aina valmis. Vastapainoksi jotkut ovat ihmetelleet, miksei minua näy yömessuissa, jotka ovat niin suosittuja. Vastaus on helppo: minä nukun silloin.

Olen saanut kutsuja tilaisuuksiin, jotka alkavat klo 20 tai 21, joskus vielä myöhemmin. Olen kohteliaasti kiittänyt ja todennut, etten niin myöhään jaksa osallistua. Oma sisäinen kello kun on jo aloittanut rauhoittelevan valmistautumisen yöpuulle.

Toisaalta tuo rytmitys jättää kaltaiseni osattomiksi monesta mielenkiintoisesta. Tapahtumien ohella moni TV:n ohjelma, joista erityisesti ajattelen elokuvia, jää näkemättä. Asialliset rainat kun alkavat klo 21 tai myöhemmin. Tiedän, että takana on mm. ajatuksia lasten suojelemisesta, mutta kyllä ne vesselit näkevät enemmän järjetöntä väkivaltaa uutislähetyksissä.

Aamuvirkkujen ja illantorkkujen puolesta pyydän ymmärrystä maailmassa, jonka rytmi vain pakenee kauemmas kohti iltayön elämää.