Tulevana sunnuntaina minulla on ilo kastaa pieni Ilona. Hän on kahdeksas lastenlapseni. Toivottavasti ei viimeinen.
Kun Ilona on sen ikäinen kuin minä nyt, eletään vuotta 2067. Minua ei tietenkään enää ole. Toivottavasti Ilonalla on silloin ympärillään perheensä, hänelle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Olisi töitä ja olisi maailma, jossa tolkku ja inhimillisyys vallitsevat, voisi vapaasti hengittää ja kulkea aurinkoisinakin päivinä ulkona.
Nuo pienet rakkaat, joita siunaten elämän matkalle saatan, opettavat myös elämän rajallisuutta. Niin lyhyt ja hauras on ihmiselo. Veljeni kuoli marraskuun lopussa, enoni nyt maaliskuussa, setäni eilen. Kohta edustan lähisuvussa vanhinta elossa olevaa sukupolvea.
Kuitenkin ihan äsken olin nuorimpia, lapsi itsekin. Mihin se elämä on siinä välissä humahtanut?
Kun katson kolmea lastani, tiedän vastauksen. Se on mennyt elämiseen yrityksineen ja erehdyksineen, mutta rakkauden kanssa.
Enpä tiedä, moniko minut muistaa työurastani. Se olisi minulle tärkeämpää, että minut muistettaisiin ämminä, joka halasi ja otti syliin.
Tuon kaltaiset pienet ja muka itsestään selvät asiat ovat niitä, jotka on tärkeä edelleen opettaa.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
