Veikko Lavilla on ihana pieni laulu takarivin Taavista, jota
kukaan ei huomaa ja joka lopulta päätyy sankarihautaankin takariviin.
Olen miettinyt kristillisyyden takarivin Taaveja ja jotenkin
alkanut tuntea syvää myötätuntoa ellen peräti kohtalonyhteyttä.
Kun uskonasiat alkavat kiinnostaa, on luonnollista rukoilla
usein, lukea Raamattua, tavata muita kristittyjä ja käydä kirkossa. Tulee
ahmittua.
Kun sitten tila alkaa vakiintua, on aika luonnollista, että
osallistumisen ja varsinkin suorittamisen frekvenssi laskee.
On toki niitä, joiden mielestä ainoa tapa tulla uskoon on
kokea raju kääntymys ja että sen jälkeen on tutkisteltava Herran lakia päivät
ja yöt, osallistuttava joka ainoaan hengelliseen tilaisuuteen ja sen seitsemään
vapaaehtoistoimintaan – vaikka se johtaisi oman työn ja perheen laiminlyöntiin.
Minua viehättää paljon enemmän maltillisuus ja tolkku. Eipä
liioitella eikä juosta, kun kävellenkin pääsee perille. Tai jos ihan tarkkoja
ollaan, meitä kannetaan.
Joka paikkaan osallistujalla on monenlaista vaaraa edessään.
Vauhti voi sokaista. Ei ehdi ajatella, kun ollaan koko ajan menossa. Siinä voi
lipsahtaa jonkin äärisuunnan saaliiksi. Tuohon työn ja perheen kärsimiseen jo
viittaisinkin. Pitäisi olla myös muuta elämää kuin hengelliset harrastukset.
Kieli vyön alla niihin kiirehtivällä usko voi vääristyä pakonomaiseksi. Jumalan
lahjan sijaan tuleekin ihmisen suoritus.
Takarivin Taavilla on vähän dramaattista kerrottavaa. Mutta
hänellä voi olla Iso Ystävä. Siltä hiljaiselta ja huomaamattomalta voi oppia kaikenlaista.