1960-luvun koululaisena kuulin usein pilkallisia lausuntoja siitä, että
papiksi on turha ruveta, kun kirkko kohta lakkautetaan ja sen rikkaudet jaetaan
köyhille.
Nyt kuulen taas jotakin samankaltaista. Opiskelijat kertovat, että
heitä varoitetaan kirkon ammateista. Ei niissä työllisty. Jos töitä saa, se on
pätkissä. Kohta loppu kaikki, kun kirkko kaatuu.
Itse olen saanut olla yli 35 vuotta pappina ja siitä ajasta vain noin 8
kuukautta työttömänä.
Työseurakuntien määrä mahtuu hyvin yhden käden sormiin.
Kun siten katselen nuorten pappien nimikirjoja, tulee eteen kovin
toisenlainen todellisuus. Määräaikainen virkasuhde sinne, tänne ja tuonne,
välillä työttömyysjaksojakin.
Siinä on vaikea maksaa opinto- ja autovelkoja, puhumattakaan että voisi
jonnekin asettua ja juurtua esim. asunnon ostamalla.
Kun joku jää eläkkeelle (sitäkin tapahtuu, vaikka työurat pitenevät
myös kirkossa), se ei läheskään aina avaa työpaikkaa. Virkoja lakkautetaan tai
jätetään määräajaksi täyttämättä, kun taloudellinen epävarmuus jäytää.
Täältä raukoilta rajoilta hiljattain vihitty papisto valuu etelän
hiippakuntiin. Liekö siellä töitä sen paremmin, muuten mukavampaa, virikkeellisempi
ympäristö tai mikä lienee syynä. Kun meillä siten pappia tarvittaisiin, ei
omasta takaa löydykään, vaan pitää odottaa uutta vihkimystä. Tai huudetaan
apuun eläkeläisiä, vaikka maistereita olisi työtä vailla.
Vikaa on tietysti niin sysissä kuin sepissäkin. Seurakunnat ilmoittavat
kovin viime hetkellä tuumailuistaan ja työvoimatarpeistaan. Niihin on
äkkiseltään vaikea vastata, kun meillä ei valmiita pappeja makoile arkiston
hyllyllä komennusta odottamassa.
Mielenkiintoinen ajan ilmiö on myös eläkeikää lähestyvät
seurakuntapastorit, joilla ei ole aikomustakaan suorittaa pastoraalitutkintoa.
