Sukututkimus
on mukava harrastus. Sen kautta ymmärrämme aika tavalla sitä, mistä olemme
tulleet ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.
Oma
sukunimeni on vuodelta 1906, jolloin isoisäni isä suomensi savolaisille vaikean
Redsvenin.
Sukulaiseltani
Mirja Karjalaiselta sain ostaa tuoreen sukukirjan, ja siinähän kävi kuin
Runebergin kuvaamalle nuorelle ylioppilaalle: ”Mä luin rivin, luin kaks’,
vereni tunsin kuumemmaks’.” Suvun
vanhoilta kuullut hajanaiset jutunpätkät jäsentyivät osaksi kokonaisuutta.
Olin
kuvitellut, että jäljet päättyisivät Enonkosken sahan työmiehiin 1800-luvun
alussa, mutta mitä vielä. Äkkiä oltiinkin 1500-luvun alussa ja kuninkaan voudin
Lars Redsvenin kanssa Olavinlinnassa.
Pojanpoika
Ambrosius Henrikinpoika Redsven kunnostautui savolaisen ratsuväen kanssa
valtaamalla Käkisalmen ja pitämällä sitä hallussaan toistakymmentä vuotta. Hän
pani kovasti pahakseen, kun se Täyssinän rauhassa 1595 vielä luovutettiin
venäläisille.
Mutta ei
hätää, uusi sota odotti Puolassa. Ikävä kyllä siinä tuli turpiin oikein
kunnolla, ja Ruotsi-Suomen armeijan rippeet perääntyivät Tallinnan seudulle
asti. Tuntemattomasta syystä ruotsalaiset teloittivat Ambrosiuksen siellä
vuonna 1602. Mielikuvituksessani näen Savon huvenneen joukon pyytävän päästä
vuosikausien sotimisen jälkeen käymään kotona, minkä uusi ruotsalainen
ylipäällikkö tulkitsi kapinaksi ja maanpetokseksi. Ei kun päälliköltä pää
poikki.
Seuraavat
sukupolvet tuottivat lukuisan määrin Brusiuksia, Ruseja, Rosseja ja muita
Ambrosiuksen johdannaisia. Oli sotilaita ja kartanonherroja, kunnes
ruptuurisota toi venäläiset kotikonnuille polttamaan ja ryöstämään kaiken.
Turun rauha 1743 pirstoi suvun kahta puolen rajaa.
Selvisi myös
sukunimen merkitys. Todennäköinen johto on reds(kaps)sven, joka oli eräänlainen
tarpeistosta vastaava, varastojen herra. Sven tarkoitti tuohon aikaan nuorta
miestä, ja ainakin Tukholmassa redsven oli ammattinimike, ei sukunimi.
Lukemattomia kirjoitusasun vaihteluita tunnetaan: Redshuen, Rothwen, Ruthwen…
tai savolaisittain Reisvänni.
