Luotetaan maistereihin

Seurakuntapapeilla on nyt korkeasuhdanne. Töitä riittää, kun osa on lomalla tai leirillä. Ainakin hääjuhlissa on sesonki päällä.
Kun sijaistyövoimaa on kovin niukasti, alkaa vanhenevan papiston vauhti hiipua. Yksi ja toinen jää sairauslomalle, kun ei kerta kaikkiaan jaksa eikä ehdi joka paikkaan.
Mistä sijainen?
Käytännössä ei mistään, jos lähialueella ei ole virkeitä ja palvelualttiita eläkeläispappeja. Pappeja kun ei jostakin syystä vihitä reserviin, vaan piispainkokouksen linjauksen mukaan vain silloin, kun on osoittaa vähintään 6 kuukaudeksi työpaikka.
Hiippakunnassani ei käytännössä ole työttömiä pappeja. He valuvat täältä etelään. Ei sieltäkään helpolla töitä saa, muta lienevätkö muut edut mukavammat.
Maistereita olisi jonossa vaikka kuinka, mutta he eivät saa vihkimystä, kun ei ole osoittaa riittävän pitkää työsuhdetta.
Seurakunnissa taas murehditaan kroonista sijaispulaa ja kutsutaan eläkeläisiä remmiin. Kaikki kunnia eläkeläisille ja heidän palvelualttiudelleen, mutta minusta on jotenkin moraalitonta olla työllistämättä maisterin tutkinnon suorittaneita.
Monessa terveyskeskuksessa kandi hoitaa lähes kaikkia lääkärin tehtäviä. Hänellä on taustatukenaan joku kokenut lääkäri, jota konsultoida. Vastaavaa on muillakin aloilla.
Milloin kirkossa uskalletaan luottaa teologian maistereihin? Nyt heiltä puuttuvat oikeudet pyhiin toimituksiin ja ehtoollisjumalanpalveluksen liturgiaan. Siksi heitä ei voi käyttää pienen seurakunnan ainoan papin tuuraajina.

 - See more at: http://www.kotimaa24.fi/blogit/maistereille-oikeuksia-ja-toeitae#sthash.VBC1KRqo.dpuf

Papiston kuva muuttuu

1960-luvun koululaisena kuulin usein pilkallisia lausuntoja siitä, että papiksi on turha ruveta, kun kirkko kohta lakkautetaan ja sen rikkaudet jaetaan köyhille.

Nyt kuulen taas jotakin samankaltaista. Opiskelijat kertovat, että heitä varoitetaan kirkon ammateista. Ei niissä työllisty. Jos töitä saa, se on pätkissä. Kohta loppu kaikki, kun kirkko kaatuu.

Itse olen saanut olla yli 35 vuotta pappina ja siitä ajasta vain noin 8 kuukautta työttömänä.    

Työseurakuntien määrä mahtuu hyvin yhden käden sormiin.

Kun siten katselen nuorten pappien nimikirjoja, tulee eteen kovin toisenlainen todellisuus. Määräaikainen virkasuhde sinne, tänne ja tuonne, välillä työttömyysjaksojakin.

Siinä on vaikea maksaa opinto- ja autovelkoja, puhumattakaan että voisi jonnekin asettua ja juurtua esim. asunnon ostamalla.

Kun joku jää eläkkeelle (sitäkin tapahtuu, vaikka työurat pitenevät myös kirkossa), se ei läheskään aina avaa työpaikkaa. Virkoja lakkautetaan tai jätetään määräajaksi täyttämättä, kun taloudellinen epävarmuus jäytää.

Täältä raukoilta rajoilta hiljattain vihitty papisto valuu etelän hiippakuntiin. Liekö siellä töitä sen paremmin, muuten mukavampaa, virikkeellisempi ympäristö tai mikä lienee syynä. Kun meillä siten pappia tarvittaisiin, ei omasta takaa löydykään, vaan pitää odottaa uutta vihkimystä. Tai huudetaan apuun eläkeläisiä, vaikka maistereita olisi työtä vailla.

Vikaa on tietysti niin sysissä kuin sepissäkin. Seurakunnat ilmoittavat kovin viime hetkellä tuumailuistaan ja työvoimatarpeistaan. Niihin on äkkiseltään vaikea vastata, kun meillä ei valmiita pappeja makoile arkiston hyllyllä komennusta odottamassa.

Mielenkiintoinen ajan ilmiö on myös eläkeikää lähestyvät seurakuntapastorit, joilla ei ole aikomustakaan suorittaa pastoraalitutkintoa.

Talvivaara: Miten siihen suhtaudun?

Hiippakuntani alueella sijaitsee Talvivaaran tehdas- ja kaivosalue Sotkamossa.
Olen miettinyt suhtautumistani siihen. Lisää ajankohtaisuutta tuli hiippakuntavaltuustomme aihetta sivuavasta seminaarista ja käynnistä paikan päällä.
Monessakin mielessä kriittisyyteen on syytä. Kaivosyhtiölle on saattunut huomattava määrä virheitä, päästöjä ja onnettomuuksia. Kaikkiin ei ole osattu varautua eivätkä jälkikäteen korjaukset ole helppoja.
Sijainti vedenjakajalla on altis uhkatekijöille. Milloin on lorahtanut Oulujoen suuntaan, milloin Vuoksen. Leirikeskus pantiin kiinni. Maanomistajat katsovat rantojaan muistellen aikaa, jolloin vedessä saattoi uida ja ottaa saunavesiä suoraan joesta tai järvestä.
Maisemakin vääjäämättä muuttu, kun talteen saatujen metalliraaka-aineiden määrät lasketaan jopa kymmenissä tuhansissa tonneissa.
Käytetyt bioliuotusmentelmät ovat yhä uusia.
Vettä tuli viime vuonna rajusti yli tarpeen eikä altaiden kapasiteetti riittänyt. Vielä tänä keväänäkin patoja murtui.
Näihin ja moniin muihinkin kohtiin voi helposti sormella osoitella. On jopa syntynyt kansanliikkeitä kaivosyhtiötä vastaan. Ymmärrän niitäkin.
Toisaalta paikan päällä käyneenä yritän ymmärtää myös yhtiötä, joka ottaa oppia virheistään, korjaa minkä voi ja rakentaa huomista, jossa ikäviä uutisia olisi olennaisesti vähemmän. Esim. haju- ja pölyhaittoja on saatu vähenemään. Prosessit kehittyvät koko ajan.
"Mitä ei voi kasvattaa, se kaivetaan esiin." Jotenkin tuohon tapaan yhtiön miehet puhuivat. Kunnioitettavat määrät nikkeliä ja sinkkiä saadaan, jonkin verran myös kuparia ja kobolttia. Eipähän tarvitse noita arvokkaita ja välttämättömiä aineita maailmalta kysellä, kun omasta maasta otetaan. Uraanin talteenotolle olisi valmiuksia, mutta lupia ei vielä ole. Ehkä siinä kansalaismielipide eniten vaikuttaa.
Entä mitä painaa vaakupissa työllistävä vaikutus (noin 590 vakituista ja kesätyöntekijöitä yli puolen sataa) ja verotulot valtiolle ja kunnille?
Maailma ei valitettavasti ole mustavalkoinen, jossa asiat olisivat joko hirmu hyviä tai kamalan pahoja. On paljon sävyjä siltä väliltä, ja usein samat asiat voivat olla tietyssä mielessä hyviä ja tietyssä ei.
Vastuuntunto ja käytännön toimet ovat tarpeen, että luottamus syntyy. Se ei ole ostettavissa, vaan ansaita pitää.
Viljellään ja varjellaan tätä luomakuntaa.