Suomen ev.lut. kirkon
arkkipiispa Kari Mäkinen on asemassa, jota en kadehdi.
Aina kun hän julkisuudessa
ottaa kantaa, jotkut käsittävät sen vääräksi ja suutuspäissään eroavat
kirkosta.
Tähän asti Mäkisen suurin
synti lienee ollut puolustaa erityisryhmiä kuten seksuaali- ja
sukupuolivähemmistöjä. Myös heillä on loukkaamaton ihmisarvo, Mäkinen on
sanonut. Siitä on sitten loukkaannuttu, kun syrjintää ei myönnetä ja pienikin
puhe yhdenvertaisista oikeuksista on haluttu tulkita syntihyväksynnäksi.
Nyt Mäkinen on ajankohtaiseen
aiheeseen tarttuen kehottanut toimimaan turvapaikanhakijoiden puolesta.
Sanatarkasti hän lausui aamu-TV:ssä näin:
-
Hädässä olevia ihmisiä
pitää auttaa. Kristillisyyteen ja suomalaiseen elämänmuotoon on aina kuulunut
reagoiminen toisen ihmisen hätään.
Joillekin tuo oli viimeinen
pisara. Eronneilta tullut kielteinen palaute on mm. pitänyt vääränä, että
kirkko käyttää varojaan turvapaikanhakijoiden tukeen, avaa tilojaan ja
kehottelee muitakin auttamaan.
On vedetty esiin klassinen
väite siitä, että autetaan ensin oman maan kansalaisia. Tai jos itse ei joskus
ole apua saanut, ei sitä saisi antaa muillekaan.
Mietin, millaista
kristillisyyttä he edustavat, jotka pystyvät sulkemaan sydämensä inhimilliseltä
hädältä.
Ilmeisesti ei ainakaan ole
luettu Matteuksen evankeliumin lukua 25, missä muuan Nasaretilainen kehottaa
ruokkimaan, vaatettamaan ja majoittamaan apua tarvitsevat.
Tai kultaista sääntöä Matteus
7:12. Tehdään toiselle sen mukaan mitä itsellemme toivomme. Entä jos me
joutuisimme pakosalle?
Arkkipiispa voisi tietysti
olla hiljaa. Mäkinen ei ole. Minusta on syvästi kristillistä, että hän on
tässäkin asiassa suunsa avannut ja Raamatun mukaiseen toimintaan kehottanut.
Myös muut piispat ovat
korottaneet äänensä ja vedonneet tulijoiden inhimillisen hädän lievittämiseen.
Seurakunnat ovat käyneet läpi
kiinteistöjään. Mitä voisi tarjota? Useimmiten vastaukseksi nousee leirikeskus,
jonka käyttöaste kesäsesongin jälkeen voi olla alhainen. Yllättäen nuo tilat
eivät välttämättä kelpaakaan viranomaisille.
Leirikeskukset kun usein ovat
kovin pieniä, kun kysytään satojen henkien tiloja. Tulijat muodostaisivat
mielellään omiensa yhteisön, mikä edellyttää riittävää asukasmäärää.
Seurakuntien tilat saattavat myös olla liian rauhallisella paikalla ns.
korvessa ja huonojen julkisten kulkuyhteyksien päässä. Kontakteja kantaväestöön
ei synny, jos lähimaillakaan ei asu juuri ketään.
Toisaalta jos kriisi
eskaloituu, alkavat monet muutkin tilat kelvata.
Profeetat kehottelivat
kohtelemaan hyvin muukalaista, joka on porteissamme (julkisilla paikoilla).
Jesaja 58:7 mukaan tulisi
murtaa leipää nälkäiselle, avata koti kodittomalle, vaatettaa alaston ja olla
karttelematta apua tarvitsevaa.
Arkkipiispa Kari Mäkinen ja
monet muutkin kirkossamme ovat tämän kaltaisista asioista muistutelleet. Suuri
yleisö ei kaipaa raamattutuntia, mutta se on hyvä jokaisen tietää, että Iso
kirja opettaa myös sosiaalietiikan ja oikean elämäntavan kuuluvan syvästi ja
olennaisesti hengellisyyteen.
Jos sitä ei nähdä, ollaan
äkkiä eristäytymässä maailmasta ja poimimassa roskaa toisen silmästä
huomaamatta, mikä kattoriuku omassa törröttää. Sosiaalietiikka ei ole koko
kristinusko, mutta uskoa ei myöskään voi olla ilman konkretiaa lähimmäisen
rakastamisessa.