Erilainen vuorokausirytmi

Lienenkö outo ainoa, josta tuntuu, että yhteiskuntamme on muutamassa vuosikymmenessä harpannut vuorokausirytmissä monta askelta kohti yöelämää?

Olen ikäni ollut aamuvirkku, neljän-viiden maissa heräävä ja aamuhetkistä nauttiva. Vielä 1960-luvun kansakoulussa sitä pidettiin suositeltavana elämäntapana. Aamuvirkun tavat pitivät talon pystyssä, iltakukkujien taas epäiltiin vievän kaiken turmioon.

Kun unentarve ei riipu siitä, mihin aikaan herää, on aamuvirkun mentävä suhteellisen aikaisin nukkumaan. Tai siis aikaisin nykymittapuun mukaan. Viimeistään iltakymmeneltä silmiä luppasee jo raskaasti.

Olisi siis ihan mukava todeta, että kello löi jo viisi, lapset herätkää. Aamukirkkoon olen aina valmis. Vastapainoksi jotkut ovat ihmetelleet, miksei minua näy yömessuissa, jotka ovat niin suosittuja. Vastaus on helppo: minä nukun silloin.

Olen saanut kutsuja tilaisuuksiin, jotka alkavat klo 20 tai 21, joskus vielä myöhemmin. Olen kohteliaasti kiittänyt ja todennut, etten niin myöhään jaksa osallistua. Oma sisäinen kello kun on jo aloittanut rauhoittelevan valmistautumisen yöpuulle.

Toisaalta tuo rytmitys jättää kaltaiseni osattomiksi monesta mielenkiintoisesta. Tapahtumien ohella moni TV:n ohjelma, joista erityisesti ajattelen elokuvia, jää näkemättä. Asialliset rainat kun alkavat klo 21 tai myöhemmin. Tiedän, että takana on mm. ajatuksia lasten suojelemisesta, mutta kyllä ne vesselit näkevät enemmän järjetöntä väkivaltaa uutislähetyksissä.

Aamuvirkkujen ja illantorkkujen puolesta pyydän ymmärrystä maailmassa, jonka rytmi vain pakenee kauemmas kohti iltayön elämää.

Tolokun immeisiä

Nuori tuli leiriltä ja järjestettiin juhlat.

Ei tultu kirkon ja konfirmaation kautta, koska kyseessä oli Prometheus-leiri.

Vieras päivitteli: - On se kauheaa, mihin tämä maailma on menossa.

Toinen viisas uskoi tietävänsä: - Voi voi, nyt et pääse kummiksi, et seurakuntaan töihin eikä kirkkohäitäkään tipu.

Päivän sankari totesi rauhallisesti: - Minä olen kyllä menossa rippileirille kolmen viikon päästä. Käyn nämä molemmat, kun kiinnostaa.

Pisteet nuorelle. Ajateltavaa meille muille. Eipä hökäistä omaa tulkintaa heti kättelyssä, vaan kuunnellaan ensin, mitä asianomainen itse sanoo.

Aina ei mummi tai ämmi pääse

Minulla on Birgitan kanssa kahdeksan lastenlasta. Jos Luoja suo, kohta yhdeksän. Aivan ihana juttu.

Se mitä en loppuun asti ymmärrä, on monet kutsut isovanhempina osallistumaan erilaisten kerhojen, harrastusryhmien ja koulujen juhliin tai teemapäiviin yhdessä lapsenlapsen kanssa. Nyt mummot ja vaarit mukaan!

Siinä kun on ajatusnyrjähdys, että kaikki isovanhemmat asuvat siinä nurkalla ja ovat eläkkeellä tai muuten vapaita tulemaan milloin vain.

Mielellämme osallistuisimme, mutta kun me nykyajan kuusikymppiset emme ole kotinurkissa vapaina kyyhöttämässä, vaan joudumme/saamme tehdä töitä. Vielä ehkä 5-7 vuotta.

Emme tuosta vain voi ottaa vapaata ja lähteä satojen kilometrien reissuun, vaikka mieli tekisikin. Lähimmät lastenlapset kun asuvat 150 km:n päässä, muut lähemmäs 300:n.

Enkä tällä suinkaan moiti tilaisuuksien järjestäjiä. Kiva kun niin teette. Mutta ymmärtäkää myös niitä mummuja ja vaareja, jotka eivät voi tulla.

Tulppa tiellä papiksi

Suomessa on edelleen kohtuullisen paljon halukkuutta tulla papiksi. Maistereita myös valmistuu Helsingistä, Turusta ja Joensuusta.

Useimmilla heistä on korkea motivaatiotaso päästä papin virkaan ja käytännössä soveltamaan opittua.
Tässä maisterit törmäävät tulppaan.

Vihkimystä ei heru, koska ei ole osoittaa virkaa, jossa voisi palvella vähintään kuusi kuukautta.
Kun vihkimys on ollut ja mennyt, nämä sitä vaille jääneet maisterit lukevat lehdestä, että se ja se eläkeläinen on saanut määräyksen hoitaa sitä ja sitä virkaa. Osa ärtyneistä soittaa notaarille ja tekee klassisen kysymyksen HÄH?

Notaari kertoo, että seurakuntaan tuli ennalta arvaamaton sijaistarve eikä vihittyjen pappien reserviä tässä hiippakunnassa juuri ole. Kun ei työikäisiä työttömiä pappeja ole, on huudettava apuun eläkeläisiä, joista joku vielä jaksaa. Kaunis kiitos heille palvelualttiudesta.

Työttömiä maistereita vain jurppii se, että he olisivat käytettävissä, jos vain olisi vihkimys. Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä, ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä. Ollaan kuin sadun harakat vasta tervatulla sillalla. Kun saa nokan irti tervasta, pyrstö tarttuu kiinni, kun pyrstön saa irti, tupsahtaa nokka kiinni.

Tiedän, että joissakin etelän hiippakunnissa ihmetellään, etteikö muka ole valmiiden pappien reserviä. No ei ehkä siellä ei mitään pulaa olekaan. Täällä raukoilla rajoilla on.

Tunnetusti ihmiset ovat eteviä tietämään, mitä muiden pitäisi tehdä, joten toistan aiemmin esittämääni: mitä jos rohkeasti vihittäisiin pappeja vähän yli tarpeen tai alle kuuden kuukauden työjaksoihin? Vihityn papin – vaikka työttömänkin – on helpompi työllistyä kuin ehkä jo kauan odottaneen maisterin.

Kommentoijille voin valmiiksi sanoa, että tiedän myös muihin kirkon ammatteihin nyt olevan vaikea työllistyä ja että monilta osin ongelma koskee koko yhteiskuntaa.
 

Laulan pääsiäisen

Pääsiäisessä olen törmännyt harmitteluun siitä, ettei edes tiedetä, miksi tätä kristikunnan suurinta juhlaa vietetään.

Syitä on monia enkä käy niitä tässä luettelemaan tai arvailemaan.

Yksi on omaan mieleen tullut joka vuosi.
Pääsiäiseen ei liity lauluperinne.

Ajatellaan vaikka joulua, sitä toista suurta juhlaa.
Kuka tahansa voi luetella toistakymemntä mieluista joululaulua ja laulaakin niitä.
Mutta montako pääsiäislaulua tunnet?

Lapset saattavat osata "Lensi maahan enkeli".
Aikuisista asianharrastajat osaavat joitakin kuten "Nyt se suuri päivä koitti" tai "Pilvimuurista valo välähtää."

Mutta kun ns. suuri yleisö ei osaa yhtään pääsiäislaulua tai virttä.
Tarttis tehdä jotakin.

On upeaa kuulla toisten laulavan esim. passioita.

Paljon upeampaa on laulaa itse omaan ja toisen sydämeen.

Vedä ittes hirteen

Sosiaalinen media ja sen keskustelupalstat ovat luoneet keskustelukulttuurin muunnoksen, jolle on ominaista vihapuhe ja vihaviesti.

Se on kielenkäyttöä, johon harva silmästä silmään pystyy. Mutta kun saa nimettömänä puskista huudella, huudellaan myös. Loka lentää. On jo raportoitu itsemurhia, jotka perustuvat nettikiusaamiseen tai lehtien minikommenttipalstojen törkyisimpiin osiin.

Vihapuheelle on ominaista nimettömyys. Tekijää ei juuri voi jäljittää.

Edelleen ominaista on kohtuuttoman ilkeä sävy. Jutussa voi olla siteeksi tottakin, mutta rajusti paisutellen ja ilkeästi tulkiten. Voi se olla perätönkin.

Vihaviestillä halutaan vaikuttaa. Saada joku eroamaan, vetäytymään tai perumaan, vielä parempi jos itkemään.

6-7 vuotta sitten kuvittelin, että jakamalla pyynnöstä asiatietoa transsukupuolisuudesta silmät avautuisivat ja yhä useammat olisivat sinut asian kanssa. Ei se ollutkaan seksihurjastelua tai hulluutta. Moniin se myönteisellä tavalla tehosikin.

Toisaalta huomasin, että joitakin mikä tahansa vastaus lietsoi vain mitä kummallisimpiin reaktioihin, jopa vihaan.

-          Älä selitä. Oot latvasta laho. Huora. Vedä ittes hirteen tai vessasta alas. Kohta tullaan ja sitten lätty lätisee.

Julmimmat ottivat Jumalan takuumiehekseen:

-          Hän heittää sinut tuliseen järveen syntiesi tähden.

Ei julmureille muistunut mieleen, että Jeesus Kristus on syntimme sovittanut ja että uskossa häneen me pelastumme. Merkillisen hyvin nuo vihaviestien lähettäjät myös tiesivät, mitä Jumala minusta ajatteli. Tai siis uskottelivat tietävänsä. Itse ajattelen, että silmittömään vihaan sortuva on kaukana Jumalan tahdon ymmärtämisestä.

Mikä sitten voisi olla toisin? Voiko kehityksen suuntaa muuttaa?

Voi!

Uskon, että paljon auttaisi jo sekin, että arvostelua voisi antaa vain todistettavasti omalla nimellä. Se hillitsisi kummasti.

Vielä tehokkaampaa olisi sisimmän muutos. Jos siis osaisimme kilpailla toistemme kunnioittamisessa, rakastaa lähimmäistämme, tehdä toiselle sitä mitä itsellemme tahdomme ja muistaa, että Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(Tämä on julkaistu Savon Sanomien alakertana 20.3.2015)

                                           

KIPA-KASTI

Kirkossa on kipakasti siirrytty KiPa-kastiin eli kirkon palvelukeskuksen asiakkaiksi.

Asiaa perusteltiin sillä, että tietyt yhteiset taloushallinnon tehtävät hoidetaan keskitetysti ja seurakuntien voimavaroja vapautuu perustehtävään.

Missä kaksi tai kolme kirkkoherraa, talouspäällikköä tai taloustoimiston työntekijää kokoontuu, siellä kerrotaan toteutuma, joka ei ihan vastaa tavoitetta.

Onko työvoiman tarve jossakin vähentynyt? En tiedä. Jonnekin on pitänyt palkata lisää väkeä asioimaan KiPa:n kanssa.

Seurakuntien yksinkertaiset, elämänläheiset ja toimivat käytännöt vaikkapa matkalaskun teossa on korvattu järjestelmällä, jossa tumpelot pannaan koneen ääreen toteamaan, että eiku-näppäimiä on paljon. Taloustoimistoissa olisi ollut näppäriä IT-alan taitajia.

Puheiden tasolla toivotaan työntekijöitä toimistoista kentälle, käytännön ratkaisut menevät toisin päin.

Itse olen suhteellisen pieni KiPa:n kanssa asioija. Harvakseltani matkalaskuja tai lomia naputtelen. Silloin kun järjestelmä toimii, kaikki on suhteellisen helppoa, kunhan muutamat kummalliset nimitykset ja oudosti ajatellut järjestykset oppii.

Hankalampaa on, kun järjestelmä piilottelee osiaan eikä anna esim. lomaketta täyttää. Näitä häiriöitä on turhan paljon.

Itselleni on KiPa:n ikkunan ääressä tullut vaikutelma, että ostettiin johonkin muuhun organisaatioon tarkoitettu paketti, jota sitten sovitellaan kirkkoon.

Alkuvaiheen käynnistysongelmat toivottavasti saadaan hoitoon ja kaikki toimimaan. Josko sitten tapahtuisi se luvattu menojen säästö ja mahdollisuus resurssien suuntaamiseen.