Avioliittokäsitys vai käsityksiä?

Onko kirkolla yksi ja selvä kanta avioliittoon?

Ne, jotka kieltävät papeilta oikeuden vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon 1.3.2017 jälkeen, antavat mielellään ymmärtää, että kirkon kanta on yksi ja selvä. Kyse on yhden miehen ja yhden naisen liitosta. Ja piste.

Perusteluksi on kaivettu luomisjärjestys. Avioliiton suhteen luomiskertomusten tiimoilta toki löytyy mm. ohje miehelle luopua isästään ja äidistään ja yhtyä vaimoonsa. Muitakin raamatunkohtia on vedetty esiin. Jotkut tuntuvat relevanteilta, jotkut eivät niinkään.

Viisaat ja varmaan tyhmätkin ovat iät ja ajat pohtineet sitä, mikä Raamatun teksteissä on aikaan sidottua ja millä on pysyvä arvo. Samoin sitä, mikä olisi keskeinen ja tärkeä asia, mikä vähemmän tärkeä. Martti Lutherille eräs ratkaisun avaimista oli Christum agere eli se on tärkeää, mikä Kristukseen liittyy ja hänen asiaansa ajaa.

Avioliittoa ajatellen voisi tuon raamattukysymyksen pelkistää siihen, ovatko monesti esiin nostetut kohdat tarkoitettu ikiaikaisiksi ja kaikkia koskeviksi ohjeiksi, vai ovatko ne johonkin aikaan ja sen tapakulttuuriin sidottuja kuvauksia.

Ihminen on mestari löytämään yhä uusia perusteita omalle mielipiteelleen, kannalleen ja vakaumukselleen. Vastaavasti toisella tavalla asian näkevää sopii epäillä. Mahtaneeko olla uskossakaan, kun...

Kaikki mikä edes vähän viittaa seksuaalisuuteen, on aina kiehtonut. Erityisen ihanaa on päästä mestaroimaan toisten omiatuntoja ja löytää rajoitteita, jotka eivät kipeästi osu itseen.

Olen ymmärtänyt, että kirkon sisällä on melkoinen kirjo käsityksiä. Jopa konservatiivien vankasti miehittämä kirkolliskokous on joutunut myöntämään, että avioliittonäkemys ei olekaan niin yksiselitteinen. Voidaan perustellusti esittää myös toisenlaisia kantoja. Huomattava osa papistosta olisi valmis vihkimään yhteiskunnan lain hyväksymät parit.

Lääkkeeksi on kaivettu esiin vanhoja selvityksiä ja tehty uusia sitä silmällä pitäen, mitä ennen on ajateltu. Anteeksi vain, mutta kun minä näen tarvetta toisenkin suunnan selvitykseen, siis siitä, millainen on tulevaisuus. Menneet voivat olla tärkeitä, mutta tärkeää on myös tietää, minne mennään ja miksi. Vai kuuluuko sadan vuoden päästä hörönauru, kun tutkitaan tämän hetken puuhailujamme?

Olisi myös mielenkiintoista nähdä ajantasainen analyysi siitä, millä perusteilla niin monet muut kirkot ovat päätyneet avarampaan näkemykseen ja suoneet jonkin tason siunauksen myös samaa sukupuolta olevien liitoille. Suomihan ei ole näissä asioissa suinkaan etulinjan kiirehtijä, vaan vankasti peräpäässä läntisiä demokratioita ajatellen. Kiire ei ole kunniaksi, mutta ei jälkeen jääminenkään.

Salomon viisautta ja Jobin kärsivällisyyttä päättäjille, ja Jumalan armoa meille kaikille.

 

Kirkolliskokouksen takuuvarmat asiat

Kirkolliskokous istuu tällä viikolla Turussa. Järjestäydytään, tutustutaan esiin tuleviin asioihin. Istutaan pitkää päivää salissa ja valiokunnissa.

Tällä nelivuotiskaudella on muutama takuuvarma aihe. Yksi niistä on seurakuntarakenne. Edellinen kirkolliskokous ei monelle yllätyksenä hyväksynytkään yhtymämallia. Veikkaan, että sama malli tulee ehkä vähän viilattuna uudelleen esille. Kun on pakko tehdä jotakin, että myös pienet ja vähäväkiset seurakunnat saavat hengelliset peruspalvelunsa.

Jos joku löytää paremman mallin, niin onnittelen.

Toinen takuuvarma aihe on tasa-arvoisen avioliittolain voimaan tulo 1.3.2017 ja sen vaikutukset kirkossa. Yhteiskunnallinen laki on ja pysyy, mutta kirkkomme empii ja selvittää. Johdon taholta on toistettu, että kirkon avioliittokäsitys on yksinkertainen: se on yhden miehen ja yhden naisen pysyväksi tarkoitettu liitto. Erinäisissä selvityksissä on päädytty samaan.

Mielelläni näkisin suomalaisen analyysin siitä, millä perusteilla niin moni muu kirkkokunta on päätynyt viime vuosikymmeninä toisenlaiseen näkemykseen ja pystyy antamaan kirkollisen seremonian myös samaa sukupuolta oleville vihkipareille. Suomessa puhutaan maallisen viranomaisen edessä solmitun avioliiton siunaamisesta, mikä tyydyttää kovin harvoja.

Kirkolliskokous ei ole mikään kirkon parlamentti. Jo vaalitapa on toinen. Välillinen vaali suosii perinteitä ja jo valittujen uudelleen valintaa. Veikkaan, että kansanvaalilla koottu kirkolliskokous olisi nuorekkaampi ja rohkeampi.

Vanhan sanonnan mukaan vakaat konservatiivit pitävät kirkkoa pystyssä, radikaalit taas sitä kehittävät. Löytyisikö tähän dynaamiseen jännitteeseen oikea tasapaino Turussa?

 

Punainen Jeesus

Vietettiin taas vappua.

Oli työväen juhlaa, opiskelevan nuorison, erityisesti ylioppilaiden,  juhlaa ja kevään juhlaa.

Ja tietysti suomalaiskansallista örvellystä, kuorolaulua ja vasen yks kaks.

Sitten oli myös kristillisiä vappujuhlia.

Lämpimästi kannatan kristillisiä juhlia (enkä nyt tarkoita tiettyä puoluetta) ja senkin aatteen näkymistä yhteiskunnassa.

Useammasta suusta olen kuitenkin kuullut, että monet vasemmalle kallellaan olevat ovat kokeneet, että kristilliset vappujuhlat koetaan jotenkin työväenliikkeen vastaisiksi tai tarkoitukselliseksi provokaatioksi. Saattaa olla, että jossakin on vastakkainasetteluun syyllistyttykin.

Sellainen toiminta ei liene kenenkään etu. Kaiken maailman kärhämöintiä on ihan tarpeeksi muutenkin.

Lienenkö sinisilmäidealisti, kun vakaasti uskon, että kristittyjä ihmisiä on joka lähtöön ja että poliittinen suuntautuminen ei siinä näy. Ja että jos pitää samana päivänä juhlia pitää, jätetään vastakkainasettelu pois. Tai no niin no, syntiä saa vastustaa edelleen...

Kirkkohäätkö? Ei tipu!

Näinä aikoina on keskusteltu siitä, saako samaa sukupuolta olevan parin vihkiä kirkollisesti, kun yhteiskunnan laki muuttuu 1.3.2017 alkaen.

Kirkon johto on ohjeistanut pappeja, että pitää olla maltillinen eikä käydä vihkimään.

Perusteluna on mainittu tähänastinen vähäinen (!) keskustelu ja selvitystyö, perinne, itsestäänselvyys ja kirkollisten toimitusten kirjan maininnat sulhasesta ja morsiamesta. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys eivät aseta sukupuoliehtoa.

Ymmärrettävästi mies- ja naisparit, jotka ovat lain muutoksesta iloinneet, ovat pettyneitä, kun kirkko ei noudatakaan yleistä lakia, vaan heidän kokemuksensa mukaan tuntuu etsimällä etsivän perusteita toimia toisin.

Sattuneesta syystä sitä pahaa oloa kaadetaan minun niskaani.

Olen kuullut useamman ihmettelyn siitä, miten kirkko voi tuomita osan jäsenistöstään toisen luokan jäseniksi, joilla on yhtäläiset velvollisuudet, mutta pienemmät oikeudet. Ennen kaikkea ei olisi oikeutta solmia avioliittoa kirkollisesti.

Kirkkojärjestyksen 1: 4 § 1 momentin säädös on mielenkiintoinen: "Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti."

Tähän täytynee selvyyden vuoksi lisätä, keitä konfirmoituja kirkon jäseniä oikeudet eivät koske.

Dramaattinen jumalanpalvelus

Kun kirkossa tuntuu olevan messu joka lähtöön, niin olen pohtinut, miksei kukaan kehitä Ilmestyskirjan jumalanpalvelusta?

Siinä on alkuluvuissa melkoista taivaallista kirkkodraamaa. Hettäydytään kasvoileen, viskataan kruunut valtaistuimen juureen, availlaan sinettejä ja puhalletaan pasuunaan, selaillaan kirjakääröjä...

Täyteen draamaan tulee jo vähän vaikeampaa, kun pitää löytää ne hallavat hevoset ja monenlaiset ratsastajat...

…

Vakavammin sanoen Ilmestyskirjassa kuvattu jumalanpalvelus todennäköisesti heijastaa joidenkin varhaiskristittyjen messua. Sillä silmällä lukien voi tekstistä aueta uusia näköaloja.

Erivapaus olla julma

 Antaako usko erivapauksia?

Ensi kuulemalta kysymys on kummallinen. Ei tietenkään. Kaikilla tulee olla samat säännöt.

Käytäntö on kuitenkin nostanut esiin tapauksia, joissa on hiljaa hyväksytty jonkun tai joidenkin toiminta ikään kuin heillä olisi uskonsa tähden erivapaus olla noudattamatta lakia, järjestyneen yhteiskunnan sääntöjä tai hyviä tapoja.

Monesti asiaan liittyy ongelmia, jotka ovat syvällä ja vaikeasti ratkaistavia. Eräs toimintamalli on haikailla mennyttä ja takertua siihen pyrkimällä jäädyttämään olemassa oleva tilanne, status quo. Sitä saatetaan pitää jämäkkyytenä, jopa uskon sankaruutena. Usein kuitenkin jokin osapuoli kärsii tuosta muutosvastarinnasta. Eikä hyvältä tunnu siitäkään, joka kokee, että häntä pakotetaan muuttamaan ajattelutapaansa.

Hyvin hurskaalta kuullostaa, kun yhteiskunnan lakien muuttuessa muistutetaan, että ennemmin tulee totella Jumala kuin ihmistä.

Mutta mistä kukaan voi varmasti tietää Jumalan tahdon? Raamatusta tietysti, ja siihen mielellään vedotaan. Raamattua ei kuitenkaan kukaan voi lukea ”suoraan”, ilman jonkinasteista esiymmärrystä ja tulkintaa. Rehellisempää olisikin sanoa, että minun tai meidän liikkeemme raamattukäsityksen ja tulkintaperinteen mukaan pyhä kirja opettaa näin ja näin.

Eräs kipupiste on suhtautuminen vuoden päästä voimaan tulevaan uuteen avioliittolakiin tai laajemmin seksuaalisuuden ja sukupuolen monimuotoisuuteen.

Sattuneesta syystä olen kuullut monien vastavirtaan uivien kertovan, että raskaimmin heitä on lyöty Raamatulla ja uskonnollisuudella, jossa on suunnilleen yhtä paljon liikkuvia osia kuin rautakangessa.

Roomalaiskirjeen 1. luvun lopussa viitataan paheksuvassa sävyssä eräisiin poikkeavan seksuaalisuuden muotoihin. Siitä on tullut useimpien tuntema lyömäase kaikkea enemmistöstä poikkeavaa rakkautta kohtaan, vaikka konteksti ja tarkoitus on kovin toinen.

Uuden testamentin paheluettelot pyrkivät osoittamaan, että uskossaan tavalla tai toisella nyrjähtäneet ovat kaikin tavoin pahoja, moraalittomia ja kavahdettavia ihmisiä. Siksi sen esimerkkejä luetellaan täydeltä laidalta, Room 1:ssäkin paljon, paljon muutakin kuin seksuaalisuuteen liittyvä. Miksiköhän vain yksi teema on poimittu esiin?

Olisi virkistävää kuulla röykytystä myös vaikkapa ahneille, pahansuoville ja parjaajille… Uskoville, maallistuneille ja kaikille muillekin.

 

 

Ei miestä, ei naista, vaan yhtä Kristuksessa

Joissakin asioissa tarkoitetaan hyvää, mutta toteutus on kummallinen ja eriarvoistava.

Naistenpäivän kunniaksi kaksi esimerkkiä.

Seurakunnassa innostuttiin ajatuksesta lisätä vanhempien ja lasten yhteistä aikaa. Aloitettiin isien ja poikien ja vastaavasti myös äitien ja tyttärien leirit.

Kuulosti niin hyvältä, kunnes neljän tytön isä kysäisi, milloin hän pääsee leirille lastensa kanssa.

Arvaattekin, miten siinä kävi. Isää pidettiin kummallisena ja hänet hyssyteltiin hiljaiseksi. Eihän noin saa sanoa. Isät ja pojat, äidit ja tyttäret. Niin se on hyvä.

Isä jäi ihmettelemään, miksi asia piti sukupuolittaa ja hänen mahdollisuutensa leiriin lastensa kanssa torpata.

Toisen ajatusnyrjähdyksen kuulin jo kuuluisaksi tulleessa kapitulin kahvipöydässä.

Aikanaan juhlittiin sitä, että naisetkin olivat saaneet olla 10 vuotta pappeina. Hiippakunnan papistoa kutsuttiin koolle, mutta valikoidusti. Naispuoliset papit juhlivat olemassaoloaan.

Kun kuitenkin oli ajatus juhlia tasa-arvoa ja yhteistä pappeutta, olisi kai ollut järkevää kutsua miehet myös. Siinä olisi tuntunut ja näkynyt yhteinen pappeus. Olisi edetty siihen suuntaan, ettei ole enää miespappeja ja naispappeja, vaan pappeja.