Tänään äänetetään tasa-arvoisen avioliiton vasta-aloitteesta

https://www.kotimaa24.fi/blogit/ans-kattoo-nyt/

Kirkollinen vihkiminen on syytä säilyttää

Olen onnistunut joitakin suututtamaan sanomalla, että kristinuskon olennaisin sisältöä ei ole homojen tuomitseminen tai tasa-arvoisen avioliiton vastustaminen.

Mikä sitten olisi olennaisempaa?

Jospa vaikka Kristuksen ristinkuolema ja sen merkitys, ylösnousemus, armo? Tietyt eettiset ja toiminnalliset periaatteet kuten heikommista huolehtiminen ja yleisemmin epäitsekäs hyvän tekeminen? Sana ja sakramentit?

Noista vain on vaikeampi saada riitaa syntymään.

Joillekin sopii, että kirkossa ja kirkosta kiistellään ja saadaan asiat näyttämään siltä kuin oltaisiin koko ajan toisin ajattelevien kraivelissa kiinni.

Tuossa on jossakin määrin onnistuttu. Eri tavoin ajattelevat on saatu etääntymään toisistaan. Kuuntelu ja rehti vuoropuhelu on unohtunut. Pidän kehitystä surullisena.

Ajoittain kiivas keskustelu on johtanut sivujuonteisiin, joissa näkyvät vaaran merkit.

Kuten aina, jyrkät mielipiteet suuntaan tai toiseen saavat mieliä kuohuksiin ja kuuluu tuttu huuto: - Nyt erotaan kirkosta!

Kirkon sisällä on alettu panostaa kristillisen avioliittokäsityksen tutkintaan, ja sen eräänä osana selvitetään mahdollisuutta, että kirkko luopuisi vihkioikeudestaan.

Tuo oikeudesta luopuminen voisi johtaa siihen, että vihkimisen – sinänsä maallisen asian – esirukousluonne ja muistutus Jumalan edessä olemisesta feidautuisi menneisyyteen.

Laajempana ongelmana olisi, että kirkko pelattaisiin yhä enemmän vilttiketjuun tai elämän reuna-alueille. Julkisoikeudellinen asema pirstoutuisi taas yhdeltä nurkalta.

Eräs mahdollisuus olisi tehdä vihkimisestä (tai siunaamisesta, jos kirkossa ei edelleenkään vihittäisi samaa sukupuolta olevia) omantunnon kysymys. Pappi voisi siis perustelemastaan syystä kieltäytyä vihkimästä. Se kuulostaa hurskaalta ja sovittelevalta kannalta, mutta voisi sekin johtaa vaikeuksiin. Kuka vihkii, jos pienen seurakunnan ainoa pappi sanoo ei?

Eräistä aiemmista kipukohdista kuten eronneiden vihkimisestä ja suhtautumisesta naisen oikeuteen toimia pappina on omantunnonvapauden tarjoaminen johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Vuosien vieriessä ei ole päästy suurempaan yksimielisyyteen, vaan enemmänkin onnistuttu kärjistämään keskustelua ja jakamaan mielipiteitä.

Jotenkin selkeämpää ja ennalta arvattavampaa kirkon toiminta olisi, jos ratkaisu olisi periaatteellisella ja myös lainsäädännön tasolla kyllä tai ei, eivätkä seurakuntalaiset joutuisi eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mitä heidän pappinsa asiasta ajattelee.

(Tämä on julkaistu 7.2.2017 Savon Sanomissa "Ajassa" alakertana.)

Olisiko jo sovinnon aika?

 

Näinä aikoina juhlitaan jo etupainotteisesti 100-vuotiasta Suomen valtiota. Etupainotteisesti siinä mielessä, että oikeastaan juhlapäivä on vasta 6.12.2017.

Toinen hyvin ajankohtainen aihe on vuoden 1918 tapahtumat.

Ajattelen erityisesti alkupuolta tuosta vuodesta. Tammikuun lopulla 99 vuotta sitten alkoi sota, jolla on monta nimitystä. Kaikkia niitä voidaan jossakin määrin perustella.

-          Vapaussota

-          Sisällissota

-          Kansalaissota

-          Luokkasota

-          Punakapina

-          Eräitä muitakin nimityksiä on. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.

Näinä aikoina on myös muistettu sodan alkamispäivää. Siinäkin on keskustelun varaa. Lasketaanko se siitä, kun suojeluskunnat alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista? Kun legendaarinen punainen lyhty loisti Helsingissä työväentalon tornissa? Kun oli ensimmäisiä yhteenottoja? Tammisunnuntaina?

Tässä ei ole tarkoitus ärsyttää tai loukata ketään, vaan todeta, että asioilla on monenlaisia nimityksiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän osuvia. Kuka sitten minkäkin niistä omakseen kokee.

Vuoden 1918 haavat ovat arpeutuneet, mutta ne ovat yhä olemassa. Talvisota ja sen aikaan sijoittuva ns. tammikuun kihlaus olivat merkittäviä yhdistäviä tekijöitä. Lisää tarvittaisiin yhä. Toki merkittäviä askeleita on otettu, mm. siirretty teloitettujen ruumiita siunattuun maahan ja järjestetty muiston ja sovinnon hetkiä.

Lienenkö idealisti, kun toivon itsenäisyyden juhlavuoden olevan suuren sovinnonteon vuosi? Voisiko antaa kaikkien levätä rauhassa? On asioita, joita on vaikea unohtaa, eikä kaikkea pidäkään. Mutta on myös asioita, joissa voi opetella anteeksi antamisen ja puolitiehen vastaan tulemisen vaikeita taitoja. Ei polteta siltoja, vaan rakennetaan niitä.

Yhtenäinen kansa on aina vahvempi kuin ristiriitojen repimä.


(Julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa 29.1.2017)

Genitaalit uskon ytimessä

Tiedätkö, mitä on genitaalikristillisyys?

Minäkin opin sen vasta hiljattain. Mainittu suunta pitää kristinuskon ytimenä heteroseksuaalista avioliittoa ja muistaa kohkata kaikesta, mihin sukupuolisuus saadaan jotenkin yhdistetyksi. Vaikkapa naisen oikeudesta pappisvirkaan, mistä kirkolliskokous päätti marraskuussa 1986. Myös sana tasa-arvo herättää heti intohimoja.

En millään lailla väheksy ihmisten oikeutta pitää esillä asioita, jotka he kokevat tärkeiksi.

Toisaalta en liene ainoa, jota väsyttää törmätä yhä uudestaan samaan juupas-eipäs väittelyyn, jossa ei aikoihin ole esitetty mitään uutta.

Keskustelut tuskin ovat myöskään lähentäneet osapuolia. Viime marraskuun kirkolliskokous keskusteli taas, mutta lopputulemana oli havainto, että yhteistä linjaa näyttä olevan aivan mahdoton saada. Jotkut uumoilevat näkemyserojen päin vastoin kasvaneen.

Puhutaan genitaaliasioista, jos siihen on erityistä syytä.

Mutta kristinuskon ytimessä minä näkisin uskon Jumalaan, jolla on meitä kohtaan hyvä tahto. Eikä unohdeta Jeesusta, jonka risti ja ylösnousemus olivat esim. Paavalin teologian ydintä.

 

Jouluksi 2016

(Tämä on julkaistu Savon Sanomissa 24.12.2016 "Ajassa" alakertana)

Ihmeiden ihme

Jouluun kuuluu, että yritetään sanoa ja ymmärtää jotakin sellaista, mikä ei sanoiksi tai ymmärrykseen taivu. Miten Jumala voi tulla ihmiseksi tai sana lihaksi?

Siihen on Uuden testamentin sisällä lukemattomia eri polunpäitä vastaukseksi. Se on vähän kuin sokeat norsua tutkisivat. Yksi tunnustelee kärsää, toinen korvaa, kolmas torahammasta, neljäs jalkaa, viides kylkeä ja kuudes häntää. Kukin voi kertoa jotakin olennaista ja varmasti norsuun kuuluvaa, mutta kukaan ei hallitse koko totuutta.

Vanhimmat Uuden testamentin tekstit ovat Paavalilta. Hän mainitsee ohimennen ajan täyttyneen ja Jumalan lähettäneen Poikansa syntymään naisesta, mutta muuten häntä ei tuntunut juuri lainkaan kiinnostavan Kristus ”lihan mukaan”. Hänelle tärkeintä olivat ristinkuolema ja ylösnousemus. Mainitsee hän toki myös parusian, sen että Kristus tulee vielä takaisin. Ehkä hyvinkin pian.

Evankeliumeissa kohtaamme Markuksella eräänlaista adoptio-oppia tai nykykäsityksen mukaan mieluummin possessionaalisuutta. Henki valtaa Jeesuksen ja ohjaa suureen tehtävään. Jumala tavallaan ottaa Jeesuksen pojakseen ja julkistaa sen. Matteus ja Luukas eivät tyytyneet tähän, vaan heidän täytyi kertoa Jeesuksen lapsuudesta. Hyvin erilaiset kertomukset muuten. Ihmeet ovat olleet mukana alusta asti, ei vasta kasteen ja kirkastusvuoren jälkeen.

Johanneksen evankeliumi on kuin toisesta maailmasta. Siellä on pyhä Sana, joka oli luomisesta asti Jumalan luona kunnes laskeutui tänne maailmaan ja tuli lihaksi. Vähän samantapainen on Paavalin siteeraama kenosis-hymni, jossa ennalta ollut Kristus tyhjentää itsestään taivaallisen olemuksensa voidakseen olla kuolevainen. Jos Markuksen Jeesus on paljolti ihminen, Johanneksella hän on taivaallinen olento keskellämme.

Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa edellytetään erityinen kirkon aika, kun Kristuksen paluu näytti viipyvän. Kirkon tehtävä oli kastaa ja opettaa, murtaa leipää nälkäisille ja viedä sana kaikkeen maailmaan.
Monesta kohdasta voi uumoilla, että ne kuvaavat myöhemmän seurakunnan käytäntöä esimerkiksi ehtoollisen vietossa ja kasteessa. Ydinasiat kuvataan yhä kiteytetymmin, joskin vielä oli pitkä matka esimerkiksi kolmeen ekumeeniseen uskontunnustukseen.

Kaiken kaikkiaan Uuden testamentin kuvaukset Jumalan Pojasta ja hänen ihmiseksi tulostaan eivät ole yksi ja yhtenäinen kertomus. Yhdessä ne antavat hänestä sen kuvan, jota kirkko opettaa. Joulua ajatellen ydin voisi olla sanoissa ”Teille on syntynyt Vapahtaja.”

Kirjoittaja on rovasti ja notaari.

Marja-Sisko Aalto

Herra, armahda!

Olin ajatellut olla kommentoimatta Imatran hirveää ampumistapausta. Vaan enpä voinut.

Syvä myötätuntoni kaikille uhreille ja heidän läheisilleen.

Pienessä kaupungissa moni tuntee monen. Luultavasti minäkin tunsin tai tiesin heidät kaikki.

Kun kuolema tulee arvaamatta lähelle, se koskettaa kovalla kädellä.

Moni on myös voimaton. Mitä ihmettä voimme tehdä? Sytyttää sen kynttilän? "Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa..."

Rukoilen, että Herra armahtaisi meitä. Millaiseksi olemme tehneet hänen hvyäksi luomansa maailman? Maran ata, tule Herra Jeesus, anna valosi voittaa pimeys!

Papinvaali on kovin, kovin hidas

Kirkossamme tehdään uudistuksia ja hyvä niin.


Kaikissa asioissa ei ihan kaikki ole mennyt parhaalla tavalla.


Esimerkiksi otan kirkkoherran vaalin. Nykyisin on yleisintä, että vaali on välillinen eli luottamushenkilöt hoitavat vaalin. Tässä vaalitavassa on useita etuja. Papit arvostavat sitä, etteivät samalla tavalla ole kaiken kansan sylkykuppeina kuin kansanvaalissa. Todelliset lahjat, koulutus, kokemus ja kyvyt voidaan punnita ja haastattelussa vielä osoittaa, mikä on miehiään tai naisiaan. Pienempi valitsijoiden joukko on paremmin informoitu kuin koko kirkkokansa.


On jo nähty, että välilliseen vaaliin on paremmin ehdokkaita kuin kansanvaaliin, joka on yhä mahdollinen. Ja kun se sitä on, en arvostele seurakuntia, jotka tuota vaalitapaa pyytävät.


Välillinen vaali ehkä  hiukan nopeuttaa kirkkoherran vaalia, joka - kaikella rakkaudella sanottuna - on edelleen kovin hitaasti etenevä vaalitavasta riippumatta.


Mutta ikävämpi yllätys odottaa prosessin loppupäässä. Saavutettu nopeusetu hupenee siinä, että vaalin jälkeinen prosessi on kaksi kuukautta aiempaa hitaampi. Aiemminkin on odotettu vaalin tuloksen lainvoimaisuus, mutta nyt siihen lätkäistään päälle kirkkoherran irtisanomisaika nykyisestä virastaan. Jos hän jo on kirkkoherra, irtisanomisaika on kaksi kuukautta. Eikä fiksu vaalivoittaja sano itseään irti ennen kuin valitusaika on ohi. Muutenhan hän saattaisi joutua tyhjän päälle, jos valitus tulee ja sitä tutkitaan. Valituksen käsittely kun voi kestää yli vuodenkin.


Siinä muuten olisi toinen nopeamman prosessin paikka, valitusten käsittely. Eikä se johdu kirkosta.