Pahan päättäjän ajatuksia

Pitkä, kunniakas työura. Tästä on hyvä pitää puheita. Toisaalta se ei ole johtaja eikä mikään, joka ei itse siirry hyvälle eläkkeelle alle kuusikymppisenä. Siinä sitten realisoituvat myös optiot, bonukset, rahastot sun muut.

Tärkeintä on rahassa rypeminen ja sen verran nuoren kunto, että ehtii ja jaksaa nauttia elämästä. On onneksi tullut golfattua monet työpäivät ja lasketeltu siellä ja täällä.

Olkoot muut kuuteen viiteen tai ylikin. On ne jos suinkin jaksavat, koska muuten eläke ei riitä mihinkään. Ei se riitä silloinkaan, mutta mitä siitä kertomaan?

Tai mikä sen mukavampaa kuin rätkäistä lopputili kouraan pari kuukautta ennen eläkeikää? Siinä on naurussa pitelemistä, kun eläke putoaa viime metreillä pienemmäksi.

Kaupan alalla on jo pitkään hoksattu, että yli viisikymppiset saneerataan pois. Miksi kummassa ne eivät jatka työuraansa? Ryhtyisivät yrittäjiksi…

Kiva konsti on myös ottaa aikaihmiset harjoittelijoiksi. Se onnistuu jopa ilman palkkaa. Kun aika päättyy, sanotaan kiitos ja hyvästi. Pian on tilalla toinen hölmö työpaikan toivossa.

Eihän kukaan päättäjä ajattele näin, eihän?

Tuomiokapituli istuu

Kuopion tuomiokapitulissa vierailleet ovat ihastelleet sen kaunista salia ja sen pitkää pöytää vihreine verkoineen. Tuolitkin ovat tyyliin sopivat, piispalla juhlavin. Luontainen häveliäisyyteni estää sanomasta, kenellä ainoana on hiippakunnan vaakuna värin kanssa.

Istunnossa noudatetaan eräitä vanhoja perinteitä. Ennen kuin kokous avataan, veisataan alttarin ääressä virsi, luetaan vuorossa oleva raamatunkohta lectio continuan mukaan ja pidetään rukous. Lectio continua tarkoittaa jatkuvaa eli järjestyksessä tapahtuvaa Raamatun läpi lukemista.

Alttarin yllä on puinen iso Kristus. Kun nostaa silmänsä ylös korkeuksiin (siihenhän Sana kehottaa), siellä on vihreä valo sen merkiksi, että kevyen alttarin sivuun siirtämällä aukeaa pelastustie pihalle. Tuo konkreettinen yhteys Kristuksen ja pelastustien välillä on ollut monen hartauspuheen aihe.

Puhetta johtaa piispa, ja hänen estyneenä ollessaan tuomiorovasti. Päätökset tehdään valmistellun esityslistan ja esittelyn pohjalta. Niissä on aina myös mainittu, voiko päätökseen hakea muutosta, ja jos ei, niin millä perusteella.

Siinä arvokkaan pitkän pöydän ääressä istuu piispa istuimellaan toisessa päässä. Istumajärjestys on osin hyvin perinteinen. Piispan paikalta katsoen oikealla kädellä on ensiksi tuomiorovasti, sen jälkeen lakimiesasessori. Vasemmalla kädellä taas istuvat pappisasessorit, vanhempi ja nuorempi.

Muut paikat on varattu lakiin myöhemmin lisätyille tuomiokapitulin jäsenille. Oikealla lakimiehen (Kuopiossa –naisen) jälkeen istuu hiippakuntadekaani ja hänen jälkeensä puheoikeudella hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja, joka ei siis osallistu päätöksentekoon.

Vasemmalla taas on pappisasessorien jälkeen paikka maallikkojäsenelle. Hänen jälkeensä tuleva tuoli on tyhjä. Se on tarkoitettu vierailijalle, esim. kirkkoherran virkaa hakeneelle, jota haastatellaan.

Yhtä puuttuu. Pöydän toisessa päässä istuu notaari, joka toimii myös kokousten sihteerinä. Notaarikaan ei ole päättäjä, vaan esittelijä ja valmistelija.

Hiljainen toive kaikilla lienee, että läsnä on myös pyhä kolmiyhteinen Jumala ja että hänen tahtonsa tapahtuisi.

Tahallinen väärintulkinta

Sattuipa silmiin internetin keskustelupalsta Luterilaisuus (Suomi24). Kävi kuin nuorelle ylioppilaalle Vänrikki Stoolin alussa: - Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks´.
Suoraan sanoen en tunnistanut palstan kuvaamaa luterilaisuutta. Muutama tökkäävistä havainnoista:

- Haukutaan nimeltä tai nimimerkiltä mainiten muita kirjoittajia. Alatyyliset solvaukset eivät ole sitä mitä kristilliseltä palstalta odottaisi. Pahan osan ovat saaneet myös arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola, joita lyödään olan takaa.

- Kun keskustellaan luterilaisuudesta, toivoisi käsiteltävän sen olemusta, ei niinkään muiden suuntausten erinomaisuutta tai puheenvuoron käyttäjän omia kummallisuuksia.

- Monet ”keskustelijat” kaivavat likasangon pohjalta käsittämättömät fantasiansa, jotka usein liittyvät sairaaseen seksuaalisuuteen.

- Uskon ja teologian suhde nähdään vääristyneenä. Yliopistot tuottavat kirjaviisautta tai opettavat kumoamaan Raamatun. Jopa ylpeillään sillä, että on käyty vain kansa- tai peruskoulu eikä muuta kirjaa kuin Raamattu ole avattukaan. Järjen käyttöä pidetään pahana.

- Jos yrittää pahimpia tahallaan väärintulkintoja tai rajuja väitteitä oikoa, saa tulisen ryöpyn silmilleen. Ehkä siksi sieltä ovat asialliset keskustelijat kaikonneet.

Tietääkö joku asiallisen ja moderoidun luterilaista uskoa käsittelevän keskustelupalstan?

Näin tekee kunnon kristitty...

Miten hyvä kirkon jäsen olet?

Hurskas vastaus olisi, että enhän minä ole mitään, Herra sen tietää, hän yksin tutkii sydämet, armosta tässä käpistellän.

Hallinnollisempi vastaus löytyy kirkkojärjestyksen pykälästä 1:5. Sen mukaan ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteutumista.”

Toisen momentin mukaan ”Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliitto säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.”

No huh huh, johan tuossa on. Vaan mitenkäs tuon noudattamista valvotaan?

No eipä juuri mitenkään. Enemmän se on ihannepykälä. Hyvää ja kaunista toivotaan ja odotetaan, mutta ei valvota, miten sujuu, eikä räpsähdä rangaistus, jos antaa piut paut.

Viime aikoina pykälää on paremman puutteessa käytetty arvioitaessa papiston elämäntapoja ja sopivuutta työhön, vaikka lakikirja selvästi sanoo tämän koskevan kaikkia seurakuntalaisia.

Mutta eipä tuo haitanne, vaikka joskus miettisi, miten itse kukin kirkon jäsenen tehtävän täyttää.

Milloin kävit viimeksi kirkossa? Onko tullut luettua Jumalan sanaa? Onko lapsille opetettu edes iltarukous?

 

 

 

Kultturien kohtaaminen: kriisi ja kasvun paikka

Joillakin on se käsitys, että olisi parempi, kun kaikki pysyisivät aloillaan eivätkä ainakaan kansat vaeltelisi minnekään. Kukin pitäisi oman kulttuurinsa ja tapansa.

Sitä on perusteltu Raamatullakin. Areiopagipuheessaan Paavali sanoo Jumalan säätäneen kansoille niin ajat kuin asumisen rajat. Vanhan testamentin juutalaisuuskaan ei ollut erityisen kiinnostunut muista kulttuureista muussa mielessä kuin torjuen ja varovasti kutsuen käännynnäisiksi.

Mutta mitä sanookaan asiasta Uusi testamentti?

Se tulvii kulttuurien kohtaamisia. Erityisesti ajattelen Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä. Myönnän, että usein kohtaamisista syntyy kriisi ja vaikeuksia, mutta myös uutta elämää, ajattelua, oivalluksia ja liikkeelle lähtöä. Kohtaamisissa on kasvun siemen.

Ajatellaan vaikkapa henkilönimiä Saul(us) Paavali, Simon Pietari ja Johannes Markus. Niissä on kahden kielialueen nimet yhdessä. Meille pikkujuttu, tuolloin ei.

Entäpä Syyrian Antiokiassa vaikuttanut profeetta Simeon Niger? Mitä luulisitte tuon N-alkuisen nimiosan merkitsevän? Afrikkalaistaustaa on myös Simon Kyreneläisellä ja Etiopian kuningattaren hoviherralla.

Apostolien tekojen 2. luvussa kuvataan helluntain kieli-ihme, jossa paikalla on väkeä kuin helluntain epistolassa (koska kyse on juuri helluntain epistolasta). Vähän joka puolelta silloin Jerusalemissa tiedetystä maailmasta tulee väkeä ja kaikki saavat kuulla Jumalan suurista teoista omalla kielellään.

Paavalin kirjeissä kuvataan valtavaa ajattelun murrosta, kun kristityksi tulevan ei enää tarvinnutkaan ensin liittyä juutalaisuuteen (ympärileikkaus, ruokien erottelu ym.) , vaan otettiin käyttöön oikotie kasteen ja uskon kautta.

Lähetyskäskyn mukaan tulee mennä kaikkeen maailmaan kastamaan ja opettamaan. Opetuksen sisältö ei ole tehdä juutalaisia tai kreikkalaisia, vaan saattaa kunkin oman kulttuurin edustajia kristityiksi.

Tässä valossa muiden kulttuurien kohtaamisen kriisi voi olla elämäksi.

 

 

Uskonnon pitää kypsyä

Pohdinpa taas asiaa, josta viisaammat saavat mielellään oikaista. Miksi ääri-islamin ilmenemismuodot ovat uutinen? Miksi islamilaisia tapoja tulee olla loukkaamatta? Miksi heidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että on muita uskontoja ja että niiden kannattajat uskovat olevansa oikeassa?

Olisiko yksi mahdollinen selittävä asia kypsyminen?

Tarkoitan sitä, että uskonnoilta menee aikaa saavuttaa sellainen taso, jossa pystytään elämään rauhassa rinnakkain, kunnioittamaan toisen vakaumusta, käymään kiihkotta dialogia.

Harva uskonto on historiassa pystynyt heti osoittamaan mielenmalttia ja suvaitsevuutta. Yleisempää on aggressiivinen vaihe, jota leimaa asenne ”Me yksin olemme oikeassa.” Se taas johtaa väistämättä konflikteihin.

Islamin historia on 600 vuotta kristinuskoa lyhyempi. Eri maissa pitää tietysti laskea eri tavoin. Mutta jos karkeasti ajatellaan, niin oliko kristinusko 600 vuotta sitten, siis 1400-luvulla, mikään rauhanrakentaja ja suvaitsevuuden malli? Historiankirjojen perusteella rohkenen epäillä.

Sen jälkeen kehitys on johtanut ainakin ihanteiden tasolla monenlaiseen hyvään kuten ihmisarvoon, orjuuden lopettamiseen, tasa-arvoon, suvaitsevuuteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kehitysapuun jne.

Länsimainen arvomaailma ei ole sama asia kuin kristillinen arvomaailma, mutta yhteisiä juuria niillä on.

Kun globalisaatio on edennyt, IT -innovaatiot ovat yhä useampien ulottuvilla ja kansat taas vaeltelevat, voisi kuvitella myös uskontojen tietyn kypsymisen nopeutuvan. Ainakin sille on hyvät mahdollisuudet.

Tie ei ole auvoinen ja yksiselitteinen. Yksi ongelma on ääriliikkeiden kurissa pitäminen, mikä ei koske vain islamia.

Miekkalähetyksen ajan soisi olevan kaikilta ohi. Uuden ajan lähetystyö on elämällä vaikuttamista.

Kuninkaita piisaa

Monella englantilaisella pubilla on nimi, jossa on usein kaksi osaa. Nimi voi olla vaikkapa Spaniard’s Inn, Jack Straw’s Castle, Churchill Arms, Stuffed Duck tai Holy George.

Nimimuoti on siirtynyt myös meille. On niin kansainvälinen olo ja eurotuulahdus vallitsee, kun ei syödä Kaisan kuppilassa, vaan Catherine’s Specialissa.

Kuopion tuomiokapitulin alakerrassa on jazz-ravintola King’s Crown, jossa syön usein lounaan.

King’s Crown tarkoittaa kuninkaan kruunua. Sellainen heidän logossaan sädehtiikin sakaroineen kaikkineen.

Eräs työtoveri huomasi nimessä sekä tuttua että vierasta:

-         Kyllä mekin kruunustaan tuttua kuningasta seuraamme. Sillä meidän kuninkaalla kruunu vain on orjantappurasta.