En ole ainoa, jota on järkyttänyt se väkivalta, jonka kohteeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja heitä puolustavat ovat viime päivinä joutuneet.
Helsinki Pride kulkueeseen hyökättiin savupanoksin ja pippurisumuttein. Niistä kärsivät myös naiset ja pikkulapset. "Urhot" osoittivat urhokkuutensa juoksemalla karkuun. Onneksi poliisi sai tuoreeltaan kolme heistä kiinni.
Toinen isku tehtiin Helsingin SETA:n toimistoon. Siellä rikottiin paikkoja ja töhrittiin mm. hakaristejä oveen.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen ja johtavien puolueiden edustajat ovat tuoreeltaan tuominneet iskut. Niillä on vaikutusta jopa maamme julkisuuskuvaan ulkomailla. Onhan Suomi ollut mallimaa siinä, että täällä vähemmistöjen (siis muidenkin kuin SETA:an liittyvien) ei ole tarvinnut pelätä väkivaltaa läheskään samoissa mitoissa kuin vaikkapa itärajan takana.
Surulliseksi minut on tehnyt kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, joka hämmästyttävästi näyttää haluavan ymmärtää väkivallantekijöitä. He olivat "vastareaktio poliittisen vallan arvoliberalismille." Kun toimistoon hyökättiin, se oli "yksittäinen ilmiö". Noille kannanotoille en anna arvoa. Väkivalta on aina väkivaltaa, vaikka se sattuisikin tällä kertaa tukemaan kd:n linjauksia. (Räsäsen lausuntoja on voitu lukea mm. Helsingin Sanomista 10.7.)
Suomessa poliittinen väkivalta oli voimissaan 1930-luvulla. Sen ajan paluuta ei toden totta ole syytä haikailla.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
