Elokuu on jo puolessa välissä. Toista kertaa elämässäni saan virallisesti viettää Marjan nimipäivää.
On tapahtunut kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan sitä odotetuinta, työpaikan saantia. Yritystä on kyllä ollut. Toissapäivänä lähetin 17. työpaikkahakemukseni.
Olen hakenut johtavia virkoja, mutta myös ihan kuraportaasta kuten seurakuntapastoriksi. Sehän on vastavalmistuneen papin aloitusvirka, usein sijaisuus tai muu määräaikaisuus takana. Niihinkään en ole kelvannut.
Hain kahtakin sotilaspapin virkaa ja sain kuulla olevani liian vanha. Heillä on 55 vuoden eroamisikä.
Hain perheneuvontaan, en tullut valituksi.
Hain 3 eri sairaalapapin virkaa. Perästä ei ole kuulunut.
Hain hallintovirkoja. Yhteen olen päässyt haastatteluun. Ratkaisu on vielä edessäpäin.
Hain töitä erilaisista järjestöistä. Tarjottiin talkootyötä, yhdestä olisin saanut matkakorvauksen ja aterian. Muuten hyvä, mutta sillä ei elä.
Olen tehnyt ns. keikkapapin työtä eli hoitanut tavallisten ihmisten kirkollisia toimituksia heidän pyynnöstään. Kivaa ja säilyttää tuntumaa työhön, mutta kun se on palkatonta.
Ymmärrän, että ainakin osa työhönottajista arkailee minua seurakuntapapin näkyvään tehtävään. Onhan myös niitä ihmisiä, joilla on hyvin erilainen, syrjintää lähenevä käsitys transsukupuolisuudesta.
Mutta mikä estää palkkaamasta erityisvirkoihin, joissa ihmiset kohdataan pienryhmissä tai kahden kesken?
Sitä on vaikea ymmärtää.
En halua mitään erityisetua. Haluan vain saada työpaikan. Onko se kohtuuton toive?
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
