Suvivirren laulamisesta tai laulamattomuudesta koulujen kevätjuhlissa on keskusteltu isoillakin kirjaimilla.
Onko sen laulaminen uskonnonharjoitusta? Loukkaako se ateisteja? Entä loukkaako lauilamatta jättäminen uskovia? Vai onko se nähtävä enemmän osana suomalaista perinnettä ja kulttuuria, kesän alkamisen iloisena merkkinä?
Kun maamme väestö koko ajan monikulturoituu, tulevat vastaavat ongelmat yhä uudelleen esiin. Mitkä meidän tapamme ja perinteemme ovat osa suomalaisuutta, mitkä uskonnonharjoitusta, mitkä jotakin muuta?
Kiusallisesti on alkanut tuntua siltä, että jos jonkinlainen törmäyskurssi näyttää edes jotenkin mahdolliselta, päättäjämme ovat ensimmäiseksi valmiit luopumaan kristillisestä uskosta tai sitä ilmentävistä asioista.
Karmea esimerkki 1980-luvun lopulta: Seurakunta sai luvan kutsua pakolaisten vastaanottokeskuksen väkeä viettämään kesäisen päivän leirikeskuksessa, syömään, uimaan, rohkeimmat saunomaankin. Mutta vain sillä ehdolla, että ristit ja uskonnolliset kuvat olisi riisuttu seiniltä tai peitetty. Vastaanottokeskuksen johto ei millään ymmärtänyt, kun sanoin ei. Niitä ei siis peitetty, enkä kokenut kenenkään vieraan saaneen niistä näppylöitä.
Luulenpa muiden uskontojen edustajien arvostavan meitä enemmän, jos itse tiedämme, millä perustalla seisomme ja näytämme sen. Ihan aidosti voi olla ystävällinen ja tukena, vaikka ei uskoaan piilottaisi.
Toinen kiusallinen asia on, että kun puhutaan moniarvoisuudesta, on se usein käytännössä arvojen sekamelska. Jos kaikkia mahdiollisia uskoja ja uskomuksia kuvittelee samanarvoisiksi, tulee elämänkatsomuksesta kuin shoppailu valintamyymälässä. Otanpa vähän tuosta ja tuosta ja tuosta...
Hölmöimmillään moniarvoisuus on epäselvyyttä, jopa arvojen puutetta, arvottomuutta.
Kristillinen usko voisi antaa hyvän pohjan rakentaa elämää, jossa arvoperusta on kohdallaan.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
