Olisiko jo sovinnon aika?

 

Näinä aikoina juhlitaan jo etupainotteisesti 100-vuotiasta Suomen valtiota. Etupainotteisesti siinä mielessä, että oikeastaan juhlapäivä on vasta 6.12.2017.

Toinen hyvin ajankohtainen aihe on vuoden 1918 tapahtumat.

Ajattelen erityisesti alkupuolta tuosta vuodesta. Tammikuun lopulla 99 vuotta sitten alkoi sota, jolla on monta nimitystä. Kaikkia niitä voidaan jossakin määrin perustella.

-          Vapaussota

-          Sisällissota

-          Kansalaissota

-          Luokkasota

-          Punakapina

-          Eräitä muitakin nimityksiä on. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.

Näinä aikoina on myös muistettu sodan alkamispäivää. Siinäkin on keskustelun varaa. Lasketaanko se siitä, kun suojeluskunnat alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista? Kun legendaarinen punainen lyhty loisti Helsingissä työväentalon tornissa? Kun oli ensimmäisiä yhteenottoja? Tammisunnuntaina?

Tässä ei ole tarkoitus ärsyttää tai loukata ketään, vaan todeta, että asioilla on monenlaisia nimityksiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän osuvia. Kuka sitten minkäkin niistä omakseen kokee.

Vuoden 1918 haavat ovat arpeutuneet, mutta ne ovat yhä olemassa. Talvisota ja sen aikaan sijoittuva ns. tammikuun kihlaus olivat merkittäviä yhdistäviä tekijöitä. Lisää tarvittaisiin yhä. Toki merkittäviä askeleita on otettu, mm. siirretty teloitettujen ruumiita siunattuun maahan ja järjestetty muiston ja sovinnon hetkiä.

Lienenkö idealisti, kun toivon itsenäisyyden juhlavuoden olevan suuren sovinnonteon vuosi? Voisiko antaa kaikkien levätä rauhassa? On asioita, joita on vaikea unohtaa, eikä kaikkea pidäkään. Mutta on myös asioita, joissa voi opetella anteeksi antamisen ja puolitiehen vastaan tulemisen vaikeita taitoja. Ei polteta siltoja, vaan rakennetaan niitä.

Yhtenäinen kansa on aina vahvempi kuin ristiriitojen repimä.


(Julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa 29.1.2017)

Jeesukselle vieraat asiat

Jeesukselle vieraat asiat:


Koti, uskonto, isänmaa



Suomalaisen kristillisyyden juuriin katsotaan usein kuuluvan, että arvostaa kotia, uskontoa ja isänmaata. Niin minäkin teen.

Mutta muuttuuko kuva, jos ajatellaan, mitä Jeesus arvosti?

Oikeastaan täysin. Hän ei tainnut pitää mitään noista asioista kovin suuressa arvossa.

Hänellä ei ollut kotia. Ketuilla on luolansa, mutta ihmisen pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaa. Kapernaumissa hän viihtyi Pietarin kodissa, Betaniassa taas Martan, Marian ja Lasaruksen luona. Omaa kotia ei tainnut olla. Vietti kuljeskelevaa elämää.

Entä uskonto? Evankeliumit pitävät yhtä: harvaa asiaa Jeesus vastusti tiukemmin kuin aikansa järjestynyttä uskonnollisuutta. Toki hän kävi temppelissä ja synagogissa, mutta joutui jatkuvasti hakauksiin virallisen uskonnollisuuden kanssa. Tai kansanhurskauden tulkkien fariseusten.

Isänmaa? Ei tainnut se maallinen valtakunta pahemmin kiinnostaa. Hänen kuninkuutensa ei ollut tästä maailmasta. Roomalaisia vastaan hän ei suostunut nousemaan eikä poliittiseksi messiaaksi asettumaan.

Niin että kotia, uskontoa ja isänmaata ei hänen suuhunsa juuri saa, mutta eipä meidän uskonelämämme muutenkaan ole yksi yhteen 2000 vuoden takaisen roomalaishallintoisen Palestiinan kanssa.

Ja arvostetaan ihan rauhassa ja suomalaisessa mielessä kotia, uskontoa ja isänmaata.