Murha tuomiokapitulissa

Olen leikkinyt ajatuksella kirjoittaa dekkari, jossa murha tapahtuu niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin tuomiokapitulin tiloissa.


Dekkariperinteeseen kuuluu, että syylliseltä näyttää joku mitä ilmeisimmin, vaikkapa hovimestari. Tai siis tässä tapauksessa vahtimestari.

Uhri olisi joku, jonka ei missään nimessä olisi pitänyt edes olla siellä. Rauman pitsiviikkojen organisaattori? Costa Rican suurlähettilään autonkuljettaja? Punaniska lähibaarista?

Murhaaja, se oikea, on vähiten epäilty. Jos piispaa epäillään, se antaa kivaa ”ei se sovi” –vipinää. Tai joku oikein kiltti ja ihmisystävällinen hahmo? (Meillähän ei tietysti muita olekaan.)

Mukaan vielä suljetun huoneen mysteeri, jonkin tarkoin varjellun salaisuuden paljastuminen ja seksiä.

Juontakin saisi kuljettaa vähän pitemmälle kuin siinä romaanissa, jossa piti olla uskonnollisia tunteita, seksiä, yllätystä , epätietoisuutta ja jännitystä. Paperille tuli vain: - Hyvä Jumala, olen raskaana. Kuka on isä?

Jutun ratkaisuun tarvitaan sitten maallikkovastuuta ja uusia ideoita?

Ihminen on seksuaalinen olento (ja paljon muutakin)

Varmimmin myyvät lehtijutut tihkuvat seksuaalisuutta. Niin siis myös tämä blogi.


Aloitetaan miettimällä, mikä oli ensimmäinen ihmisen Jumalalta saama tehtävä. Aivan oikein: olla hedelmällinen, lisääntyä ja täyttää maa. Se lienee parhaiten täyttämiämme Jumalan käskyjä. Monen mielestä myös mukavin.

Seksuaalisuus on suuri Jumalan lahja. Biologisesti se liittyy lajin säilymiseen, kuinkas muuten. Kun Luoja viisaudessaan ei antanut ihmisnaaraalle kiima-aikaa, se viitannee siihen, että ihmisillä seksuaalisuhde palvelee myös muita tarkoitusperiä kuin lasten saamista. Yleensä tällöin ajatellaan parisidoksen lujittumista ja hoitoa.

Miksi sitten seksuaalisuudella on uskonnollisissa piireissä myös kielteisiä sävyjä?

Ymmärrettävää on ohjeistus vastuullisuudesta ja toinen toisensa kunnioittamisesta. Halutaan myös varjella herkkiä elämänalueita. Varoittelu ja neuvonta muuttuu helposti sosotteluksi tai ainakin sen toinen voi niin kokea.

Pahalta kalskahtaa, jos seksuaalisuus sinänsä nähdään kielteisenä, epäilyttävänä tai asiana, josta aito uskova jotenkin kilvoittelee pois.

Tuon ajatustavan takana on jo moni antiikin filosofi ja koulukunta. Itsensä rääkkääminen luonnolliset tarpeet kieltämällä on jostakin syystä nähty yleväksi.

Kunnon kirkkoisä Augustinus (354-430) haksahti osittain samaan. Aikansa filosofioista hän omaksui ajatuksen ruumiin ja hengen vastakkaisuudesta. Kun ihmisen perusolemuksessa on pahaa, sen täytyy olla vanhaa perua. Augustinus pohti perisyntiä ja löysi sen takaa idean, että niin kuin elämä siirtyy sukupolvesta toiseen seksuaalisuuden kautta, niin myös seksuaalisuus itsessään on ainakin osittain pahaa koska se välittää perisynnin tahraisuutta.

Toki kunnon kirkkoisällä on myös kauniita tekstejä täyttymyksen kaipuusta. Jälkipolvet ja osin aikalaisetkin tulkitsivat niitä hengellisesti viittauksina sielun kaipuusta Jumalan yhteyteen. Moni arkisempi ajattelija miettii, eikö luonnollisempaa olisi ajatella kahden ihmisen keskinäisen rakkauden kehitystä.

Vanhuksen kiusaajat

Tutulla ikäihmisellä on ongelma. Hän on liian kiltti ja vaikutuksille altis.

Häntä piirittävät "hyvää tarkoittavat" uskovat, jotka olan takaa "evankelioivat" ikänsä uskossa elänyttä ihmistä.

- Sinulta puuttuu pelastusvarmuus.
- Mikset mene uskovien kasteelle?
- Lukisit enemmän Raamattua.
- Rukouselämäsi on tehotonta.
- Olet nimikristitty.
- Palvelisit lähimmäisisäsi.
- Tule meille siivoamaan.
- Sinulla on rahaa. Mikset maksa minun laskujani, niin olisit Herralle otollinen?
- Et käy tarpeeksi kokouksissa.

Tuon kaltaisilla heitoilla tehdään äärettömän paljon vahinkoa.

Tiedän, että tuo ihminen, sanotaan nyt vaikka Viljamiksi, on ollut ikänsä kristitty ja vakaassa mielessä. Nyt on kunto rapissut. Näkö ei anna periksi lukea kuin muutaman minuutin kerrallaan. Selkäsärky on ainainen seuralainen eivätkä jalat oikein kanna. Tai jos kantaisivat, tasapainoon ei voi enää luottaa.

Mutta tiedän, että hän rukoilee paljon. Kun hän oli voimissaan, hän auttoi naapureitaan ja kauempanakin ilmaiseksi.

Nyt hänen luonaan lappaa näitä "uskonveljiä ja sisaria". He ja TV7 ovat saaneet hänet ahdistumaan.

Olen keskustellut hänen kanssaan toistuvasti ja pitkään. Vähän aikaa kaikki on OK, mutta sitten tuo rummutus taas alkaa tehota.

Raitis uskova alkaa epäröidä, josko se pelastus sittenkin pitää omilla töillä ansaita eikä voi luottaa Raamatun selvään sanaan ja Jumalan pelastustekoihin Kristuksessa.

Minä toivottaisn nuo Viljamin kiusaajat tekemään itse parannusta.

Alkukirkko ei ollut yksi

Monessa kiivaassakin keskustelussa jompikumpi osapuoli tai molemmat väittävät tukeutuvansa kirkon alkuperäiseen oppiin.

Tällöin ihmettelen, mihin niistä.

Täysin homogeenistä, kaikesta samalla tavalla ajattelevaa ja yksimielistä kirkkoa ei ole ollut olemassakaan paitsi päiväunissa ja viitteellisesti eräissä Apostolien tekojen ihannoivissa kuvauksissa.

Uudesta testamentista vyöryy esiin kirkko toisensa jälkeen, eivätkä ne suinkaan olleet aina yhtä köyttä vetämässä - tai ainakaan samaan suuntaan. On jotakuinkin mahdotonta saada vaikkapa Paavalin ja Jaakobin kirjeen käsitykset laista, teoista ja pelastuksesta yhteiseen oppiin. Tai Johanneksen kirjeiden ja Paavalin seurakuntanäkemyksiä.

Yhä uudestaan esillä on uskontulkintojen moneus keskinäisine eroineen, eikä kyse ole vain siitä, pitääkö kristityn noudattaa tooraa.

Kuva on entistäkin hurjempi, kun otamme mukaan ne kristityt, joiden kirjoitukset ovat hävinneet, ne joista tiedämme vain vastustajien väritettyjä lausumia ja ne jotka tuomittiin harhaoppisiksi.

Toki yhteistäkin on, ennen muuta käsitys Jeesuksen Kristuksen asemasta ja tehtävästä - olkoonkin että siitäkin nousi monta riitaa.

Jollakin tavalla on vapauttavaa huomata, että usko on alusta asti hakenut tulkintansa ja tulkintojen moneuden.

Aikaa myöten toki järjestys ja järki vaativat tiettyä yhteismitallisuutta, ja kirkon yhteyden ja ykseyden takaajiksi muotoutuivat esim. piispan virka, uskontunnustusta ennakoiva "uskon sääntö" ja pyhien kirjoitusten vahvistettu luettelo kaanon.

Arvot ja uskonnollisuus

World Values Survey on muutaman vuosikymmenen ajan mitannut eri yhteiskuntien arvoja, nykyisellään noin 80 maassa.

Timo Vihavaisen (Kanava 5/2012, s. 70-71) mukaan 70 prosenttia hajonnasta selittyy kahden ulottuvuuden perusteella. Niistä hän käyttää nimityksiä individuaalisuus ja rationaalisuus.

Ne sijoitetaan xy-koordinaatistoon (x = vaaka-akseli, jossa individualismi kasvaa vasemmalta oikealle, y = pystyakseli, jossa rationaalisuus kasvaa alhaalta ylös).

Miten eri yhteiskunnat sijoittuvat?

Äärimmäisenä oikealla ylhäällä on Ruotsi vanavedessään muut pohjoismaat. Niiden alapuolelta löytyvät maat, joissa anglikaaninen vaikutus tuntuu. Äärivasemmalla alhaalla ovat islamin maat.

Pohjoismaat siis edustavat yksilöllisyyttä ja rationalismia, islamin maat yhteisöllisyyttä ja irrationaalisuutta?

Tuo on liian yksioikoinen tulkinta, mutta niin WVS kuin Vihavainenkin yllättyivät uskonnon suurta vaikutusta arvojärjstelmiin. Protestanttisuus ja erityisesti luterilaisuus ajaa tiettyyn sijaintiin koordinaatistolla samoin islam.

Heijastavatko arvot uskontoja vai uskonnot arvoja? Kuvittelen, että vaikutussuunta on ainakin ollut uskonnosta arvoihin päin, mutta nykyisellään on myös voimakasta akanvirtaa.

Junkers-vainaa

Joensuun puolessa puuhataan kirjaa, jonka aiheena on JK-254.

Asiaan vihkiytyneet tietävät, että kyse on 1.7.1944 Liperissä pudonneesta Junkers-pommikoneesta. Sitä ei ammuttu alas, vaan se putosi menomatkalla omia aikojaan. Toki sodittuaan omalla tavallaan jo sitä ennen.

Julkisuuteen koneen hylky nousi, kun se nostettiin vedestä syksyllä 2008. Museaalisesti kiinnostavat kohteet otettiin talteen. Otettiin kuvia ja mittailtiin ties mitä.

Koneen hylky kelpasi myös materiaaliksi Junkers-rintamerkille, jonka myyntituloista kertyi lyhyessä ajassa veteraanien hyväksi puoli miljoonaa euroa.

Kovan onnen pommikoneesta kirjaa tekee fil.maist. Anne Lipponen. Hankkeen suojelijana on Junkers-veteraani luutnantti Kusti Lehmusvuori. Joensuun Ilmasillan puheenjohtaja Rauno Suhonen on taustavoimana tämänkin sota-ajan perinteen tallentamisessa.

Sotakone voi olla hyvällä asialla. Vaikkapa historiaa valottamassa tai veteraanien iltaa kirkastamassa.

Palkatta töissä - ja hyvältä tuntuu

Olen pappi, rovastikin, ja kirkon töissä. En toki papin virassa, vaan tuomiokapitulin hallintovirkanaisena, mutta kirkossa kuitenkin. Papin oikeudet säilyvät, vaikka varsinainen työ onkin asioiden valmistelua, yhteydenpitoa ja sen sellaista.

On ollut virkistävää silloin tällöin saada palvella myös pappina. Se tapahtuu omalla ajalla ja ilman pennin hyrrää korvauksia. Tai olenhan minä kastekodissa kahvit saanut, hautajaisissa ruokaakin.

Kirkon suositussopimus toimituspalkkioista on niin etevästi laadittu, että äärimmäisen harvoin olisin edes oikeutettu kyselemään palkkion tai korvauksen perään. Niinpä "artisti maksaa."

Ehkä puolen tusinaa kertaa viimeisten parin vuoden ajan sopimuksen ehdot ovat täyttyneet eli seurakunnan oma papisto on ollut estynyt ja seurakunta (kirkkoherra) on pyytänyt töihin. Muutama aktiivinen on työntänyt palkkiolomakkeen käteen ja sanonut odottavansa kunnes sen täytän. Olen kiltisti täyttänyt.

Tyypillisempää on, että en ole rahan perään huudellut. Se parikymmentä euroa on jotakuinkin olematon korvaus työstä.

On ollut jotenkin vapauttavaa hoitaa pyhiä toimituksia tai osallistua messun toimittamiseen ilman että pitää lomakkeita täytellä ja verokorttia kopioida.

Minulla kun on oma pieni palkkani, jolla tulen toimeen. Eri juttu on se miten7 kk työttömänä opetti, että työttömien pappien korvausten ja palkkioiden suhteen tulee seurakunnan olla aktiivinen.