KIPA-KASTI

Kirkossa on kipakasti siirrytty KiPa-kastiin eli kirkon palvelukeskuksen asiakkaiksi.

Asiaa perusteltiin sillä, että tietyt yhteiset taloushallinnon tehtävät hoidetaan keskitetysti ja seurakuntien voimavaroja vapautuu perustehtävään.

Missä kaksi tai kolme kirkkoherraa, talouspäällikköä tai taloustoimiston työntekijää kokoontuu, siellä kerrotaan toteutuma, joka ei ihan vastaa tavoitetta.

Onko työvoiman tarve jossakin vähentynyt? En tiedä. Jonnekin on pitänyt palkata lisää väkeä asioimaan KiPa:n kanssa.

Seurakuntien yksinkertaiset, elämänläheiset ja toimivat käytännöt vaikkapa matkalaskun teossa on korvattu järjestelmällä, jossa tumpelot pannaan koneen ääreen toteamaan, että eiku-näppäimiä on paljon. Taloustoimistoissa olisi ollut näppäriä IT-alan taitajia.

Puheiden tasolla toivotaan työntekijöitä toimistoista kentälle, käytännön ratkaisut menevät toisin päin.

Itse olen suhteellisen pieni KiPa:n kanssa asioija. Harvakseltani matkalaskuja tai lomia naputtelen. Silloin kun järjestelmä toimii, kaikki on suhteellisen helppoa, kunhan muutamat kummalliset nimitykset ja oudosti ajatellut järjestykset oppii.

Hankalampaa on, kun järjestelmä piilottelee osiaan eikä anna esim. lomaketta täyttää. Näitä häiriöitä on turhan paljon.

Itselleni on KiPa:n ikkunan ääressä tullut vaikutelma, että ostettiin johonkin muuhun organisaatioon tarkoitettu paketti, jota sitten sovitellaan kirkkoon.

Alkuvaiheen käynnistysongelmat toivottavasti saadaan hoitoon ja kaikki toimimaan. Josko sitten tapahtuisi se luvattu menojen säästö ja mahdollisuus resurssien suuntaamiseen.

Tulkoon silmitön talvi

Entisen seurakuntani työntekijä oli nuorempana käynyt pari vuotta Australiassa kokeilemassa, järjestyisikö elämä siellä. Tuli kuitenkin takaisin. Kyseltiin syytä. Vastaus oli lyhyt: - Vuodenajat.

Moni saattaa haaveilla ikikesästä, mutta toden tullen kaipaakin myös syksyn väriloistoa, hohtavia hankia ja kevään heräämistä. Jopa syksyn sateilla on ystävänsä. Joulun seudun lähes läpi vuorokauden jatkuva pimeys tai hämärä antaa huikean taustan pienillekin tuikuille. Kevään lähestyessä näkee, miten valo lisääntyy päivä päivältä.

Ihmisiä on ryhmitelty senkin mukaan, mikä vuodenaika heidän persoonaansa parhaiten sopii. Saahan sitä pohdiskella. Luultavasti onnellisinta olisi, jos pystyisi aina nauttimaan käsillä olevasta vuodenajasta. On suurempaa iloita siitä, mitä on, kuin murehtia siitä, mitä ei ole.

Läpi historian on verrattu ihmiselämää vuoden kiertoon. Heräämme elämään keväällä, kukoistamme kesän, rauhoitumme syksyyn kunnes on aika pudottaa lehdet tai antaa täyden tähkän taipua maata kohti.

Monissa lähi-idän uskonnoissa tunnetaan taru kuolevasta ja ylös nousevasta jumalasta. Talviajan karuus on se kuoleman jakso, joka päättyy kevään ensi merkkeihin. Niistä iloitaan käymällä rituaalisesti tuonelassa viemässä elämän viestiä kuolon uneen nukkuneelle, joka sitten herää luonnon kanssa.

Kristuksen ylösnousemus on eri asia. Se ei liity vuoden kiertoon eikä toistu. Silti joitakin yhtymäkohtia on myös meidän ylösnousemususkoomme. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa. Se on kuin uni, josta meidät herätetään johonkin uuteen, sellaiseen mitä ei silmä ole nähnyt ja mikä ei ole ihmisen ajatukseen astunut. On myös iankaikkinen elämä.

Talvi voi olla huikeaa aikaa, kun aurinko tulee esiin ja hanget ovat täynnä timantteja. Sieluni lepää, kun hiihtelen hiljakseen harjuja, katselen valkopeitteisiä puita, näen jäniksen jäljet. Toki myös kirkkorakennus ja messu ovat rakkaita, mutta usein ”metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa.”

Iän myötä vauhti on hidastunut ja huomaan vaikkapa tasapainokykyjeni heikkenevän. Moni ikätoveri on siirtymässä hiihdossa tasamaalle tai jäälle, mutta joka tapauksessa Luojan suuri temppeli saa heille hohtaa  raikasta ilmaa, puhtautta ja kirkastuvaa säätä.

Säätiedotus saattaa luvata huomenna kirkastuvaa. Jospa se olisi sitä myös sielun sopukoissa?

                            

Se on syntiä!

Tunnettu herätyspuhuja ähisi saunassa ystäviensä kanssa. Siinä vilvoitteluvaiheessa juteltiin niitä näitä, mutta myös vakavia.

Puhuja tuumi:

-         On se oikeastaan kumma, että saunan kaltainen kerta kaikkiaan mahtava nautinnon lähde ei ole päässyt mihinkään syntiluetteloon.

Sitä ihmeteltiin pian yhdessä. Ulkomaan elävien epäiltiin pitävän alastomuutta arveluttavana, mutta Suomessa saunassa olon alastomuus ei ole mikään seksististen juttujen aihe.

Mutta millaisia ne syntilistat voisivat olla?

Ehkä joskus ne olivat lyhyitä. Vaikkapa viinan juonti, kortin lyönti ja vieraat naiset. Nautintoaineet kuten tupakka ja alkoholi.

Joillakin listat pitenivät hyvinkin yksityiskohtaisiksi, joillakin toisilla homma meni hälläväliksi. Ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Kai se on kristityilläkin ikiaikainen kiusaus ainakin epäillä synniksi sitä, mitä joku muu tekee, kun taas omaa toimintaa ja sen motiiveja selitetään parhain päin.

Viime vuosina olen hämmästellyt, miten paljon energiaa on haaskattu kiivailuun seksuaalisuuden eri muodoista. Erityisesti on muistettu kovistella homoja.

Olen rohjennut ääneen ihmetellä, eikö evankeliumin aarre sisällä muitakin vivahteita, varsinkin kun eräältä nasaretilaiselta ei ole tähän asiaan säilynyt minkäänlaista kannanottoa. No, sen ääneen sanominen nyt ainakin on synti, kuulin.

Mietiskelen, että nykyajan syntiluetteloista unohtuvat kovin usein mm. kaikki muut Roomalaiskirjeen 1. luvun lopussa mainitut.

Vääryys, halpamaisuus, ahneus, pahuus, kateus? Kuka niistä puhuu? Puhumattakaan rakkaudettomuudesta ja säälimättömyydestä.

Omat syntini eivät yhtään vähene sillä, että osoittelen muiden syntejä, todellisia tai kuviteltuja.

 

Rauhaa ja hyvää tahtoa, kiitos

Jos sosiaaliseen mediaan uskoisi, kirkossa ei muuta tehtäisikään kuin riideltäisi ja rakennettaisi rintamalinjoja. Jakaannuttaisiin sinne, tänne ja tuonne, erottaisiin silmät kiiluenja parahdeltaisiin kaikkea hätää.

Minä en usko olevani ainoa, jolla ei ole mitään syytä riidellä, moittia ketään tai jakaantua kuppikuntiin.

Uskon, että huomattava osa ellei peräti enemmistö kirkon jäsenistä seuraa lähinnä hämmentyneenä keskustelua, jota taitavasti lietsotaan. Samalla kuitenkin tehdään kuten ennenkin: käydään kirkossa, rukoillaan, luetaan Raamattua.

Rauhallinen enemmistö ei ole kieltämässä keskustelua, mutta pyytää saada olla ottamatta itse jyrkkää kantaa mihinkään suuntaan.

Emme halua olla sormella osoittelemassa, kuka on suurin syntinen ja miksi. Kristillinen omatunto kun kehottaa ennen muuta kilvoittelemaan oman sielun tilasta. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme Jumalan armoa Kristuksessa.

Ei tällainen asema ole ongelmien kieltämistä. Se on rauhallisuutta ja sovinnon rakentamista. Jokaisen ei tarvitse rykäistä ilmoille painavaa sanaansa arkkipiispasta, avioliittolaista, suhteesta vähemmistöihin tai ties mistä. Arvokkaana pidän sitä, että hiljaa rukoilee viisautta niille, joilla on valta ja vastuu.

Minun kirkossani joistakin asioista eri mieltä olevat mahtuvat hyvin samaan pöytään. Yhdistäviä asioita on niin paljon enemmän. Ennen muuta Kristus itse.

Vaara hyväuskoisuudessa

Tietokoneasiantuntija Harri Hursti on Iltalehden mukaan varoittanut hyvin tavallisten tietokoneen lisälaitteiden vaaroista. USB-porttiin tökättävä kännykän laturi tai muistitikku voivatkin olla vaarallisia.

Lainaan Iltalehden tekstiä 19.11.2014:

”USB-laitteet ovat Hurstin mukaan pohjimmaltaan pieniä tietokoneita, jotka ovat ohjelmoitavissa ja saastutettavissa haittaohjelmilla. Vaara piilee siinä, että nykytekniikalla ei Hurstin mukaan ole olemassa mitään keinoa edes saastuneiden USB-laitteiden havaitsemiseksi, saati sitten puhdistamiseksi.

- Me luotamme sokeasti näihin tikkuihin, jotka valehtelevat aina! Meillä ei ole mitään keinoa todeta, ovatko ne saastuneita vai eivät.

Hurstin mukaan jopa puolet käytössä olevista USB-laitteista on taivuteltavissa hyökkäyksen välikappaleeksi. Saastuneella USB-tikulla voi tehdä monenlaista haittaa koneelle, sillä esimerkiksi tartutettu muistitikku voi teeskennellä olevansa näppäimistö ja siten antaa koneelle komentoja.

Ongelmaan ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, sillä se liittyy USB-järjestelmän suunnitteluun. Ratkaistava se kuitenkin Hurstin mukaan on, sillä nykytilanne on kestämätön. ”

---

Kuinkahan moni on siirtänyt kaverin koneelta tietoja muistitikun kanssa? Tai kuljettanut tikkua kotikoneen ja työpaikan koneen välillä? Ladannut kännykän akun tietokoneen avulla? Lainannut laturia kaverille?

Aika monen työpaikan tietoturvaohjeistuksessa tuo saman tikun käyttö eri koneissa on jo kielletty. Siinä ei epäillä työntekijää muusta kuin ehkä liiasta hyväuskoisuudesta. Joku aivan muu on saattanut napata tikun, laturin tai muun laitteen käyttöönsä.

 

 

 

Kuurupiilovaalit

 

Kotiin tupsahti Kuopion ja Silinjärven seurakuntien yhteinen tiedotuslehti. Kiva juttu, näyttää olevan vaaliehdokkaat listoittain ja kuvan kanssa.

Lähempi tutustuminen tuotti pettymyksen. Listoilla on kummalliset, ympäripyöreät nimet, jotka eivät kerro yhtään mitään. Ainoina joukosta erottuvat tässä mielessä edukseen perussuomalaisten ehdokaslista ja Kokoomuslainen seurakuntaväki.

Mutta melkoinen akrobaatti, hermeneutti, astrologi ja ennustajaeukko pitää olla, jos tietää mitä eroa on seuraavilla listojen nimillä:

- Elävä seurakunta
 - Kotikirkko
 - lämmin lähiyhteisö
 - Seurakunnan sanomaan sitoutuneina
 - Kirkko kaikille
 - Kirkon rakentajat 2014
 - Vastuunkantajat
 - Srk keskellämme
 - Elävää elämää
 - Kaikkien kirkko
 - Kristus-kalliolle rakentajat
 - Ihmisten kanssa elävä seurakunta
 - Yhdessä toimiva seurakunta
 - Yhteistyöryhmä
 - Kotikirkko

Nimen lisäksi ei ole yhtään sanaa siitä, mitä tavoitteita ryhmällä on. Kai se on niin, että jokainen on hyvän puolesta ja huonoa vastaan.

Mutta ketä palvelee tällainen kuurupiilo? Äärimmäisen vaikeaa innostua äänestämään, kun se täytyy arpapelillä tehdä. Voi monikin jättää äänestämättä, kun pelkää äänen menevän juuri väärään laitaan.

Tiedän, että on vaalikone ja järjestetään tilaisuuksia, joissa listojen taustoja selvitetään. Mutta eipä muissa vaaleissa tarvitse tällaista omaa aktiivisuutta voidakseen äänestää niin että tietää, mihin ääni meni.

Oudon yleispätevät ja mitäänsanomattomat listojen nimet johtavat siihen, ettei äänestysprosentti ainakaan nouse. Yhä pienempi sisäpiiri valitsee mieleisensä luottamushenkilöt. Ei kai se voi olla tavoite?

Share on facebookShare on twitterShare on emailShare on printMore Sharing Services0

Kaikessa rauhassa ja hötkyilemättä

Kristillisyys on moni-ilmeistä.

Joskus hymyilyttää, joskus vetää vakavaksi. Rajaakin tekee mieli vetää, vaikka siihen on paremmin varustettuja ja valtuutettuja olemassa.

Itse pähkäilen, että moni kohtaa kristittyjä, joita leimaa suorittaminen. Pitää tehdä sitä tätä ja tuota ollakseen kunnon kristitty.

Surkuhupaisin on lähes liikuntakyvytön mummo, joka pelkää Jumalan hylkäävän, kun hän ei enää pääse monta kertaa viikossa osallistumaan sanaharjoitustilaisuuksiin. Eikä lohduta sekään, että hänellä ovat TV 7, Radio Dei ja hengelliset äänitteet jatkuvassa käytössä. Ettei hän vain vetäisi tuomiota päälleen, kun ei ota osaa seurakunnan yhteisiin kokouksiin…

En minä ole Raamatusta löytänyt uskovan mallia, jota leimaisi pakonomainen osallistuminen ja alituinen pelko alamittaiseksi jäämisestä.

Jeesuksen malli oli katkaista kiire, mennä yksinäisyyteen rukoilemaan ja vaikka veneretkelle järven toiselle puolelle.

Paavalilla on jo sitäkin mieltä, että evankeliumilla on kiire, mutta ei suorituspakon näkökulmasta. Hän kehotteli säännölliseen uhraamiseen ja seurakuntaelämän järjestelyihin, mutta tuntuma on, että kaikki toimii vapaaehtoisuuden pohjalta, ei surkeillen tai pakonomaisesti.

Jos sitten tarvitaan isompaa panostusta, se on hetken kestävä kevyt ahdistus, ei elinikäinen taakka. Rykäistään projekti kuntoon ja levätään sen päälle. On myös lupa väsyä ja lupa levätä. Tiedä vaikka siinä löytyisi ilokin uskoon?

Monitouhuinen osallistumispakko saattaa hämärtää senkin, minkä varassa sitä pelastutaan. Se on Jumalan armo Kristuksessa, hänen työnsä, joka varsinaisesti merkitsee.