Piispaehdokkaiden vahvuudet ja heikkoudet

Minulta on usein kysytty, mitä hyvää ja mitä huonoa kussakin Kuopion kuudessa piispaehdokkaassa on. Suorasukaisimmat utelevat, ketä aion äänestää tai kenet tahdon piispaksi.

Nuo ovat jossakin määrin kiusallisia kysymyksiä, koska katson asemani tuomiokapitulin virkamiehenä vaativan ns. kielen pitämistä keskellä suuta. En aio elämöidä sillä, kenet tahdon tai ketä en tahdo esimiehekseni.

Toki minulla on jo aika selkeä käsitys siitä, ketä aion äänestää, vieläpä suunnitelma B sen varalle, että ehdokkaani ei pääse 2. kierrokselle. Mutta ei sitä ole pakko selostaa ääneen.

Enkä oikein pidä siitäkään, että kysytään ehdokkaiden miinuspuolia. Minusta hyvä keskustelu rakentuu enemmän vahvuuksien ja visioiden varaan.

Suuntana parempi huominen

Kävin piispaksi pyrkivän Miikka Ruokasen vaalitilaisuudessa Kuopiossa. Mieleen nousi ajatus, jota ei siellä sanottu ääneen, mutta joka ei nyt jätä minua rauhaan.

Kirkolla on monia kiistattomia oneglmia,  esim. talousvaikeuksia, jäsenkato, henkistä hajaannusta. Eikä niitä pidä väheksyä tai peitellä.

Nyt voisi kuitenkin olla suunnanmuutoksen paikka. Itsesäälissä rypemisen ja surkuttelun sijaan kääritään hihat ja käydään töihin. Rakennetaan kirkosta yhdessä parempi.

On tullut rakentamisen aika repimisen sijaan.

Valo loistaa pimeässä

Marraskuun harmaus tuntuu imevän kaiken valon.
Olen kuullut arvailuanalyyseja kansamme joskus synkänsävyisestä luonteesta ja sen yhteydestä ilmasto-olosuhteisiin.
Ehkä onkin helpompi hymyillä vaikkapa välimerellisessä kirkkaudessa ja lämmössä.
Toisaalta eikö ole upeaa, että meillä on selvästi erottuvat vuodenajat?
Nythän valo todella erottuu pimeydestä, voi tunnelmoida kynttilöiden kanssa ja ulkoillessa ihmetellä, miten erilaiselta maasto näyttää nyt ja sitten kohta, kun lunta vihdoin saadaan.
Iloitaan siitä mitä on ja otetaan vastaan se mikä tulee.
Eihän mikään mököttämällä muutu, ja ilmastossa tai vuodenajoissa ei todellakaan ole vaihto- tai palautusoikeutta. Mitä nyt joillakin mahdollisuus matkustella.

Pappisvihkimys

Olen viran puolesta mukana Kuopion hiippakunnan pappisvihkimyksissä, viimeksi pyhjäinpäivänä 5.11.2011. Notaarina kannan kulkueristiä, luen virkamääräykset, luetutan pappislupaukset.

Tuntuu hyvältä olla sen juhlan ja ordinaatiokoulutusajan nuoren papin rinnalla, ohjata ja rohkaista, siunata eteenpäin.

Vihkimyksessä piispa panee stolan uuden papin niskan päälle, mistä se roikkuu eteen kahta puolta. Stola, tuo roomalaisten käsipyyhe, kuvaa liturgisessa vaatetuksessa Kristuksen iestä. Se raamatunkohtakin luetaan (Matt. 11:29-30)

Mietin, onko se ies sovelias ja kuorma kevyt? Vai onko pappeudessa taakkoja?

On. On niitä.

Silti kun ajattelen omaa vihkinystäni 21.12.1977 ja sen jälkeistä aikaa, on päällimmäisenä kiitollisuus ja hyvä mieli. Olen saanut palvella. Varmasti olen tehnyt virheitä, mutta merkillisesti tulee vastaan nuorempia, jotka sanovat ryhtyneenäs papiksi minun innoittamana tai minua esikuvanaan pitäen.

Se on sitäkin omituisempaa, kun en ole esikuvaksi pyrkinyt enkä mielestäni mikään huippupappi koskaan ollut.

Mutta Herran tiet ovat ihmeelliset.

Ja pappeja hän kutsuu edelleen siinä missä muutakin työväkeä suureen sadonkorjuuseensa. Kukin antaa panoksensa, mutta työ on hänen.

Kantakoon hän myös noita kuutta äsken Kuopiossa vihittyä: Kristiinaa, Harria, Leilaa, Sofiaa, Camillaa ja Anua.

Uskotko Jumalaan vai Raamattuun?

Törmään usein kristittyihin, joille tuntuu usko Raamattuun olevan tärkeämpää kuin usko Jumalaan.

Minusta sen pitää olla toisin päin. Jumala on ykkönen. Hänestä ja hänen tahdostaan kertova kirja ei ole uskon kohde, vaan sillä on välinearvo.

Toki asia ei ole noin yksinkertainen, vaan jännitteinen. Toisaalta emme tune Jumalan tahtoa juuri muualta kuin Raamatusta. Raamattu on usein myös kriteeri, jolla siilataan pois harhaopit.

Mutta silti: se on väline, se on kirja.

Usko kohdistukoon kolmiyhteiseen Jumalaan.

Ihme juttu

Eräällä keskustelupalstalla yritin selvittää kantaani Jeesuksen tekemiin ihmeisiin. Se ei vielä ole loppuun asti selvä.

En kiistä ihmeitä enkä keksi miksi pitäisikään. Ei kaikea tarvitse järjellä selittää.

Kuitenkin tuntuu, että ihmeteot ovat Raamatussa lähinnä pakollista rekvisiittaa, apuvälineitä alleviivaamaan jotakin muuta kuin itseään. Vaikkapa osoittamaan, että muuan nasaretilainen toimii Jumalan asialla. Se pääasia ei kuitenkaan ole ihme, vaan se henkilö, johon ihme liitetään.

Antiikki oli täynnä ihmeitä tekeviä jumalallisia ihmisiä, theios aneer, kuten Apollonios Tyanalainen. Heistä monista kerrotaan myös "mahdottomia ihmeitä" kuten luonnonjärjestykseen puuttumista. Niinhän Jeesuskin ruokki tuhanet yhden pojan eväillä, tyynnytti myrskyn ja herätti kuolleita.

Myös neitseestä syntyviä jumalan poikia oli useita. Ehkä se kuului tuolloin asiaan.

Entä kuollut ja ylösnouseva Jumala? Tavallaan sekin oli tuttu, mutta yleensä kyse oli vuoden kierrosta ja toistuvuudesta. Vaikkapa Attis ja Kybele. Ba'al. Mithra.

Sen sijaan häpeällisesti teloituspuulla kuoleva Jumalan poika on uutuus. Tai se, että tuolla ristin tapahtumalla on pysyvä merkitys. Ja että kaiken häpeän jälkeen tuo teloitettu sitten ilmestyy elävänä!

Jos henkilökohtaiselle tasolle mennään, niin suurimpia ihmeitä taitaa olla se, että minä uskon.

Muutoksen tuulia kirkossa?

Kuopion hiippakunnan kirkkoherrat ja talouspäälliköt ovat koolla 11.-12.10.2011. Muutama esiin noussut ajatus:

- Kun seurakuntien rahat vähenevät, päästään eroon monitouhuisuudesta ja löydetään olennaisin
- Seurakunta voisi olla puuhakerhon sijaan lepopaikka
- Onko sen toimintamallin aika lopuillisesti ohi, että ihmiset kutsutaan seurakunnan tiloihin harrastamaan seurakuntaa?
- Meillä on mobiiliyhteiskunta. Onko siinä paikoilleen jämähtänyt kirkko?
- Byrokratiatalkoot edelleen ajankohtaisia