Tehdäänkö oikeita asioita?

Kuuntelin Horisontti –ohjelmaa. Haastateltiin tärkeää hallintoherraa aiheesta, tekeekö kirkko mitään ennen kuin uusi avioliittolaki tulee voimaan maaliskuussa 2017.

Haastattelijat katsoivat eteenpäin, tärkeä hallintoherra taaksepäin.

Haastattelijat kyselivät, mitä tapahtuu ja miten varaudutaan. Tärkeä hallintoherra totesi, että asetetaan työryhmiä selvittämään, mitä ennen on tehty.

Tuli todella paha mieli.

Tällä pelillä rakas kirkkomme joutuu naurun ja pilkan alaiseksi.

Ennen sanottiin, että taaksepäin katsova kirkko on kuin maalari, joka maalaa itsensä nurkkaan vangiksi. Nyt alkaa näyttää siltä, että tuo maalari touhuaa jo kansaan nähden toisessa huoneessa ellei eri rakennuksessakin.

Luulee silti viimeiseen asti olevansa kaiken keskiössä ja painavalla asialla.

Mutta hups, elämä ajoi ohi.

Nyt pitäisi olla rohkeutta katsoa eteenpäin. Toki tietäen, millä pohjalla seisotaan, mutta eikö sitä ole selvitetty jo vuosisatojen ajan?

Nyt pitäisi selvittää, mitä tehdään, että olisi mahdollisuus puhua kansankirkosta eikä historiaan vajoavassa tiukaan napitettujen yhteisössä.

Terveisiä uusille päättäjille

 

Puolivallattoman rovastin ajatuksia lähestyvistä hiippakuntavaltuustojen ja kirkolliskokouksen vaaleista 9.2.2016.

Ensinnäkin, pidän vaaleista. Jos kohta tummistakin. Enkä väheksy muun värisiä tai kaljujakaan.

Työni puolesta olen hiippakuntani vaalilautakunnan sihteeri. Ymmärrän tehtävän vaatimukset ja pyrin parhaani mukaan osaltani vastaamaan siitä, että kaikki sujuu lain mukaan. Siitä ei kahta sanaa.

Mutta lakeja voi tarvittaessa muuttaa.

Elän toivossa, että joitakin asioita mietittäisiin vielä vuonna 2020 pidettäviä vaaleja ajatellen.

1) Onko koko revohka kaikkine säädettyine yksityiskohtineen tarpeellista ja tehokasta kirkon vähenevien varojen käyttöä?

Suuryritykset pystyvät hoitamaan edustajistojensa ja vastaavien elinten vaalit kätevänä posti- tai nettiäänestyksenä.

Kirkossakin on nyt ensi kertaa maallikkovaalissa postiäänestys, mutta ei vaalikokouksen tilalla, vaan sen lisänä. Monimutkaisuutta on siis lisätty, ei vähennetty. Jos on postiäänestys, se voisi olla ainoa vaihtoehto.

2) Toiseksi pohdin seurakuntien äänimäärien laskentakaavaa vaalijärjestyksen 72 §:ssä. On se matemaattisesti ymmärrettävä, mutta onko se järkevä ja tarpeellinen? Onko todella tarpeen laskea äänen painoarvo kolmen desimaalin tarkkuudella? Yhdessä seurakunnassa valtuutetun ääni on laskennassa 0,538, toisessa seurakunnassa 1,070.

Mutta kun päättäviin elimiin ei mennä Patajärven tai Kykytaajaman seurakunnan edustajana, vaan hiippakunnan tai koko kirkon, niin miksei voisi olla reilusti mies/nainen ja ääni, siis äänet kokonaislukuina? Papeilla se pelaa ihan hyvin, miksi ei siis maallikoillakin?

3) Kolmas kysymykseni lienee se kerettiläisin: Joko on keksitty, mihin hiippakuntavaltuustoa tarvitaan? Sehän syntyi, kun piti keventää hallintoa lakkauttamalla vähätuottoiseksi arvioitu hiippakuntakokous. Se lakkautettiin, mutta tilalle paukahti pysyvä 21 päättäjän elin.

Hiippakuntavaltuustolle on toki laissa määritellyt tehtävät, mutta aika niukat ne ovat, lähinnä tilinpäätökseen ja toiminta- ja taloussuunnitelmaan liittyviä. Ne voitaisiin hyvin hoitaa muutenkin.

Hiippakuntavaltuustoon valitut ovat kyselleet, milloin päästään oikeisiin töihin kirkon hyväksi. He ovat fiksuja ja ahkeria ihmisiä, joilla olisi annettavaa.

Omassa hiippakunnassani puheenjohtaja on aktiivisesti järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja seminaareja kokousten jatkeeksi. Ne ovat olleet antoisia, mutta ne eivät oikeastaan kuulu valtuuston tehtäviin.

4) Tällä erää viimeiseksi kysyn, onko välillinen vaali oikea ratkaisu. Mikä muuttuisi, jos seurakuntalaiset saisivat äänestää eivätkä vain luottamushenkilöt?

 

 

Täällä minulla on kaikki

Pappi kävi onnittelukäynnillä pitäjän perukassa. Pitkään niemeen vei yksi tie ja sekin ison kaarroksen kautta.

Ne tavanomaiset onnittelukuviot oli käyty, kädestä pitäen siunausta toivotettu ja virret veisattu. Juotiin kahvia ja siinä puhe kääntyi elämisen järjestelyihin.

Papissa oli herännyt diakoninen ote ja hän kysäisi: - Miten te oikein pärjäätte, kun ikääkin on jo 90 ja asutte yksin ilman mukavuuksia? On tämä asuntokin vähän syrjässä, ei naapuria näy?

Päivänsankari katseli hämmästyneenä vierastaan. – Jaa minusta kun täällä on kaikki. Oma rakas koti. Melkein koko ikäni olen tässä saanut olla ja siitä iloitsen. Pysyn terveenä, kun pilkon puut ja kannan vedet sisään ja ulos. Enkä minä asu syrjässä, minä asun kotona. Ja täällä minulla on kaikki.

Kadun sitä, mitä en tehnyt

 

Pappi vieraili ikäihmisten asuinyhteisössä, ja kun oltiin kiireettä yhdessä koolla, hän pyysi elämänohjeita, joita voisi rippikoulussa tarjoilla.

Klassiseen tapaan oli ensin vaivautunut hiljaisuus. Sitten tuli muutama hörähdys ja yritys lyödä asia leikiksi.

-         Tehkää jotakin sellaista, mitä voitte myöhemmin katua.

Ohje ei saanut yleistä kannatusta, mutta sitten huoneen loukosta, herrasmiesten joukosta, nousi esiin ajatukseen jossakin määrin yhtyvä.

-         Minä juuri luin artikkelin, jonka mukaan me vanhat emme niinkään kadu sitä, mitä olemme tehneet. Enemmän me kadumme sitä, mitä emme tehneet. Jätimme tilaisuuden käyttämättä. Se kaduttaa.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ajatus oli outo, uus.

Mutta kun puhe jatkui, yksi ja toinen yhtyi ajatukseen. Tuli esiin yhä uusia katumuksen aiheita siitä, mikä oli jätetty tekemättä. Ei oltu tarpeeksi lasten kanssa. Ei ymmärretty pitää huolta ystävyyssuhteista. Ei otettu vastaan työpaikkaa. Ei sitä ja ei tätä.

Miten tämän kääntäisi toimintaohjeeksi nuorille?

Olisiko se jotakin tällaista:

-         Olkaa rohkeat. Älkää pelätkö kokeilla uutta. Ei se ole maailmanloppu, jos jossakin epäonnistuu.

Samassa linjassa lienee Lutherin pöytäpuheissa muistiin kirjattu ajatus:

-         Tehkää rohkeasti syntiä!

Ajatus ei ole niin järkyttävä kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Sillä kehotetaan pois tekopyhyydestä ja hurskauden teeskentelystä. Se ei ole synnitön, joka ei vain vielä ole jäänyt kiinni. Rohkeasti syntiä tekevä myös rohkeasti tekee parannusta ja ymmärtää, mihin Kristusta tarvitsee.

Tunnetusti vakaan viisaat pitävät yhteiskuntaa pystyssä – ja hupsut sitä kehittävät. Erilaisuus koetaan yhä joskus hupsuudeksi, mitä se ei ainakaan aina ole.

Ihmiskunnan yhteistä aarretta ovat erilaiset kansanviisaudet ja sanaparsikokoelmat. Raamatussakin on Sanalaskujen kirja. Moni ikivanha ajatus on edelleen tuore ja käyttökelpoinen. Jotkut taas ovat mennyttä maailmaa ja joutavatkin unohtua.

Sanotaan, että on tärkeä oppia median lukutaitoa. Totta. Oppisiko sitä myös elämisen taitoa?

Toisaalta useampikin filosofi on todennut ongelmaksi sen, että kun vihdoin alkaa jotakin elämästä ymmärtää, ollaan jo lähellä sitä hetkeä, kun elämä jää taakse.

Mutta sitä ennen on meille varattuna vaikka mitä mielenkiintoista. Joku tallaa vakaata uraa, toinen kokeilee ja etsii. Molemmat voivat päätyä siihen, että katumista on vähän. Ainakin siitä, mikä hyvä jäi tekemättä ja mahdollisuus käyttämättä.

 

                                                                                   

 

HÄRKÄVIIKOT

Jouluajan päätyttyä alkavat härkäviikot. Se tarkoittanee reipasta töihin tarttumista juhlien jälkeen. Härkä on aikanaan ollut tärkeä työapu, vetojuhta ja voimanpesä.

Sanotaan, että joka härillä kyntää, se häristä puhuu. Hämäläisillä on Härkätiensä Turun suuntaan. Itä-Suomessa härkä on Joroisten vaakunassa. Siinä se viitannee Itä-Suomen ensimmäiseen karjanjalostusyhdistykseen sekä meijeri- ja karjanhoitokouluun.

Arvoeläin päätyi myös sukunimeen Hercepaeus = Härkäpää. Härkäpäisyys on sisua ja sinnikkyyttä.

Antiikin Egyptissä härkä oli nimeltään Apis. Mahtisonni se olikin, sillä sarviensa välissä se saattoi kantaa koko faraon valtakuntaa pallon muodossa. Muoto pohjautunee aurinkoon, jonka jumala Ra oli egyptiläisille tärkeä.

Joku on hoksannut, että Apis kantaisi maapalloa, mutta mahtoivatko muut kuin Eratosthenes tietää maata pallon muotoiseksi? Mainittu kreikkalainen 200-luvun eKr. matemaatikko laski myös maapallon ympärysmitan, otti käyttöön pituus- ja leveyspiirit ja laski maapallon kallistuskulman.

Raamatusta tuttu kultainen vasikka oli oikeastaan voimaa uhkuva nuori sonni. Sonni ei ollut varsinaisesti jumala, vaan jumalan tai hänen voimansa vertauskuva. Monissa tuon ajan piirroksissa ja korkokuvissa Baal-jumala seisoo sonnin vetämissä vaunuissa tai sonni tukee hänen valtaistuintaan.

Härkäviikkoja arvioidaan joskus myös rankaksi raadannaksi. Ravintokin yksinkertaistuu, kun juhlasta palataan arkeen.

Toisaalta on suuri viisaus siinä, että juhla ja arki vuorottelevat. Elämä ei ole yhtä ja samaa. Kaikki aikanaan.

(Tämä on aiemmin julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa Hiipan alta ja vierestä 12.1.2016)

Pappi, ministeri vai molemmat?

Miten papiksi tullaan?
Tietyt ulkoiset edellytykset on suhteellisen helppo selvittää. Pitää olla tehtävän edellyttämä terveys, on saatava kutsu seurakunnalta, on vakuutettava piispa ja tuomiokapituli. Osallistutaan ordinaatiovalmennukseen, joka useimmissa hiippakunnissa on jo koko viikon juttu. Suoritetaan pappistutkinto tuomiokapitulissa. Tarkastetaan, että on kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen.
Sitä ennen tarvitaan tietysti yliopistosta loppututkinto, yleensä teologian maisteri.
Töitäkin pitää olla tiedossa vähintään puoleksi vuodeksi. Muuten ei vihkimystä heru.
Mutta onko tässä kaikki?
Ei ole.
Tuo yllä oleva kuuluu pitkälti vocatio externaan, ulkoiseen kutsumukseen. Siihen liittyvän tulee olla kunnossa, mutta muutakin tarvitaan.
Siitä muusta käytetään nimitystä vocatio interna, sisäinen kutsumus.
Siihen liittyy sellaisia asioita kuin usko ja kutsumustietoisuus. Otan kirkon uskonkappaleet todesta, uskon niiden auttavan elämässä ja jopa viimeisen rajan yli. Haluan jakaa sitä hyvää, minkä koen itse saaneeni. On palvelemisen mieltä. Vanha nimitys papille onkin Minister Verbi Divini, Jumalan sanan palvelija. Tuo ministeri ei viittaa herrahissiin, vaan palvelemiseen. Jumalaa palvellaan palvelemalla hänen luotujaan.
Säädöksissä on lueteltu suoraan ja epäsuoraan hyvän papin ominaisuuksia. Niitä on hyvä miettiä, mutta ei siitä ahdistuen, että vaadittaisiin täydellisyyttä. Kasvuakin sopii toivoa, jos ei muuten niin kristinopin mukaista pyhittymistä eli lisääntyvää synnin ja armon tuntoa.
Ehkä on hyvä, että protestanttisilla papeilla on lupa avioitua ja useimmat perheellisiä ovatkin. Säilyy kosketus arkielämään.

Dekkarin kirjoittaminen ja sen haasteet

Marja-Sisko Anneli Aalto·2. marraskuuta 2015

 

Tarina

 

Kaiken A ja O on hyvä tarina. Se alkaa jostakin, kehittyy, usein mutkitellen, ja päätyy jonnekin. Jotkut jättävät loppuun tahallaan paljon auki. Minua sellainen ratkaisu ärsyttää. Aika tylsä on myös tehdä kaavaksi Agatha Christien Hercule Poirot –tarinoista tuttu päätös: päähenkilöt kutsutaan koolle ja suuri viisas luettelee, kuka valehteli mitäkin ja heittelee syyllisen palloa sinne ja tänne, kunnes lopulta osoittaa jotakuta ja toteaa, että tässä hän on. Asiat saisivat selvitä ainakin pääpiirteissään. Kuka teki, miten ja miksi. Mieluiten syyllinen vielä saatetaan vastaamaan teoistaan.

 

Uskottavuus

 

En halua kirjoittaa mitä tahansa, vaan tarinan on oltava totta tai ainakin että se olisi voinut olla totta. Juoni voi vaatia yllättäviä käänteitä ja joskus epätodennäköisyyden realisoitumista, mutta ei mahdottomuuksia. Sir Arthur Conan Doylen usein toistama Sherlock Holmes –viisaus: Karsi pois kaikki mahdoton, ja lopulta jää jäljelle totuus. En pidä supersankareista, vaan haluan ihmisten olevan lihaa ja verta, myös heikkouksineen. Olkoonkin että ratkaisijan ei tarvitse olla kliseisesti juoppo, avio-ongelmainen ja virkaura vaakalaudalla.

 

Kiinnostavuus

 

Seuraa tarinasta. Aiheen valinta voi olla jo ratkaiseva. Mikä on tilanne? Keitä mukana kuljettamassa juonta eteenpäin? Ei liian tuttua ja tuiki tavallista, mutta ei myöskään liian erikoista. Hyvä kertoja saa toisaalta arkiseenkin jonkin koukuttavan, kutkuttavan, yllyttävän mausteen. Tuttuus Kirjoittajan on tiedettävä riittävästi aiheestaan. Noloa, jos jokin fakta tai tulkinta on päin honkia. Taiteilija ei saa käydä ostamassa sinoberin sinistä eikä lääkäri sotkea menstruaatiota ja ejakulaatiota. Monelle on helpointa kirjoittaa omaa työtä tai rakasta harrastusta sivuavista teemoista.

 

Henkilöt

 

Onko henkilöitä paljon vai vähän? Minimalistinen ratkaisu tekee kirjoittamisen helpoksi, mutta lisähenkilöt, statistit, pistäytyjät, vihjeen antajat saattavat huomattavastikin lisätä mielenkiintoa, kunhan heitä ei ole liikaa. Puhelinluettelo ei ole romaani, vaan tarvitaan se tarina. Mutta tarinalle antaa huikean bonuksen, kun sen ihmiset ovat kiinnostavia hyvässä, pahassa tai molemmissa. He eivät saa olla liian samanlaisia, mutta eivät myöskään mahdoton kirjo erilaisuutta. Monen kriitikon mielestä Tuntemattomaan sotilaaseen Väinö Linna sijoitti liikaa eri murrealueilta tulevia.

 

Yllätys

Jos elämä soljuu rauhallisesti eteenpäin, se voi olla myönteinen ja seesteinen juttu. Dekkari ei kuitenkaan ole idylli, vaan tavanomaisen elämänmenon pitää särkyä ja mieluiten henkirikoksen takia. Mika Waltarin komisario Palmu piti murhaa ainoana riittävän hyvänä syynä vaivata häntä liikkeelle. Uhri voi olla kaikkien mieliharmi kuten eversti Protheroe (A.Christie: Murha maalaiskylässä), tai hän voi olla kaikkein vähiten odotettu kuten kiltti opettaja, pappi, harmaa hiirulainen. Oman mausteensa voi antaa tuntematon uhri. Kuka hiivatissa hän on? Miksi ruumis on täällä, miksi hänet tapettiin? (Marja-Sisko Aalto, Murha tuomiokapitulissa)

 

Huijaus

 

Asiaan kuuluu, että kaikki eivät puhu totta. Jokainen löytää itselleen siihen hyvän perustelun. Syyllinen peittelee, joku saattaa häntä suojella, jollakulla on muuten kaikkea muuta kuin puhtaat jauhot pussissaan. Joku voi tietoisesti johtaa harhaan. Suosittu kikka on lavastaa joku viaton syylliseksi joko ns. rysän päällä tai ripottelemalla häneen viittavia todisteita tutkijoiden löydettäviksi. Moni lukija yrittää ratkaista perusongelman eli kuka sen teki. Lukijaa saa kohtuudella kiusata jutun sotkuisuudella, mutta halpamaisena pidän, jos jokin fakta ei olekaan fakta tai lopputulemassa on jotakin ristiriitaista aiemmin kerrotun kanssa. Minä rakastan sitä, että asiat alkavat selvitä heti kun ihmiset luottavat toisiinsa niin paljon, että puhuvat totta.

 

Ratkaisun löytyminen

 

Kukaan ei ole Sherlockin veljen Mycroft Holmesin kaltainen yleisnero. Ainakaan rikostutkijoissa heitä ei liene. Ratkaisun löytyminen edellyttää enemmän perspiraatiota (hikoilu) kuin säkenöivää inspiraatiota. Kun pidän ihmisten sosiaalisuudesta ja yhteistoiminnasta, minusta on kiva antaa ratkaisun löytyä tavalla tai toisella yhdessä. Tutkijoita on pari (Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen). Tai sitten ratkaisevan vihjeen antaa ehkä puolivahingossa joku sivullinen, joka ei itse tajua vihjeensä arvoa. Se vain alkaa kehiä yhä lähemmäksi lopullista oivallusta.

 

Hankaluudet

 

Per aspera ad astra – vaikeuksien kautta voittoon. Ei ole uskottavaa tai hyvää kerrontaa kuvata silkoista polkua kohdasta A kohtaan B ja happy endiin. Tarvitaan mutkia matkaan, vastoinkäymisiä. Viittaan edellä kuvattuun huijaukseen ja sitten tuppisuisuuteen. Syystä tai toisesta jotkut vaikenevat, vaikka pitäisi puhua – ja päinvastoin puhua pälpättävät, vaikka joutavuuksia pitäisi välttää. Varsin yleinen ratkaisu on myös poliisin työyhteisö, joka vaatii huomion kiinnittämistä muihin juttuihin, tai ymmärtämätön esimies, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tunnustan, käytän näitä molempia. Rauno Hakovirran kaltaisia tyyppejä lienee joka työyhteisössä. Jostakin syystä heillä on nostetta esimiesasemaan.

 

Kuka sen teki

 

Syyllinen älköön olko hovimestari – ainakaan nykyisessä Suomessa. Ei myöskään epäilyttävä ulkomaalainen vakooja, vielä vähemmän maahanmuuttaja tai turvapaikan hakija, ellei ole kyse heidän keskuudessaan tapahtuvista jutuista. Varoisin syyllistämästä mitään kansanryhmää, etnisyyttä tai uskontoa. Syyllisessä voi olla jotakin yllättävää – hän onkin joku muu kuin pääepäilty. Itse olen käyttänyt epäillyn puolisoa. (Anita Salmelin ”Tappavassa lumessa”) Toisaalta aika yleistä on myös se, että syyllinen voi olla kauan tiedossa, ja kirjoittaja voi kuvata hänen vaikeuttaan selvitä asian kanssa, miltä tuntuu, mitä pitää pelätä.

 

Helppo vai vaikea ratkaisu

 

Lukija rakastaa sitä, että saa käyttää aivojaan ja punoa vihjeistä perustellun arvauksen tai päätelmän tapausten kulusta ja tekijästä. Jotkut vihjeistä voivat olla epäolennaisia tai jopa harhaan johtavia, mutta loogista ristiriitaa ei saa syntyä. Ratkaiseva vihje on kiva piilottaa sivulauseeseen tai muuten niin ettei sen antajakaan välttämättä huomaa, mitä sanoi ja mihin se johtaa. Ei ole kiva kuvata sitä tyypillisintä henkirikosta: kaverukset ryyppäävät yhdessä ja jostakin syystä joku otetaan hengiltä. Kukaan ei muista mitään eikä tekijä ymmärrä, miksi sen teki. Mukavampi on kuvata rikosta, jolla on motiivi. Se kehiytyy auki hiljakseen, ei heti. Luova ongelmanratkaisu lienee dekkarien perushuveja.

 

Rakas lukija

 

Kirjoittaja tai kirjoitus ei ole mitään ilman lukijaa. Lukijalle suotakoon se ilo, että hän saa viimeistellyn, tasokkaan tekstin, joka herättää mielenkiintoa ja pitää sen yllä. Lukija on kingi myös siinä mielessä, että tyytyväinen lukija on paras mainos. Vastaavasti pettynyt lukija näkyy ikävällä tavalla kustantajan ja kirjoittajan tilipussissa. Tässä maailmassa täytyy ajatella myös kaupallisia näkökohtia.

 

Mistä saa tietoja

 

Klassinen tapa on hautautua kirjastoihin tai arkistoihin. Voi myös kysyä niiltä, jotka tietävät. Mieluiten silmäkkäin ja nauhurin kanssa. Nykyisin on myös helpompi tie: rouva Kuukkeli (hakukone Google). Se avaa vaikka mitä ja johtaa niin helmien kuin sikojen luo. Täytyy olla kriittistä medianlukutaitoa ja kyky valita olennainen. Hyvä tietää, mitä etsii.

 

Onko kirjoittaminen kivaa

On!