Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Mörkö, hus siitä!

Aika monella ihmisellä on salaisuuksia. Joidenkin niistä paljastumista pelkäämme ihan tosissamme. Puhutaan luurangoista tai möröistä kaapissa.



Minun mörköni oli Marja-Sisko, oikea minäni, josta niin harvan kanssa saattoi puhua. Ympäristö oli opettanut minut pelkäämään, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua, jos paljastuisin. Lopulta päättelin, että se kauheus oli lähinnä sitä, että he pelkäsivät itselleen tulevaa häpeää, eivät minun puolestani.



Kun annoin mörölleni nimen ja kutsuin sen esiin kaapista, se osoittautui paljon pienemmäksi ja vähemmän pelottavaksi kuin kaapissa möristessään.



Tämä on yleinen lainalaisuus. Kun lopulta uskaltaudut kohtaamaan pelkosi tai elämäsi vaikeimmat asiat, yllätyt, miten paljon pienempiä ne lopulta ovat verrattuna siihen, mitä luulit.



Tuo luurangon tai mörön esiin kutsuminen pelottaa. Se voi myös tehdä kipeää. Se voi myös oikeasti johtaa siihen, että julmat tai ymmärtämättömät ihmiset käyttäytyvät hyvin ikävästi.



Kuitenkin se on pitemmän päälle yleensä helpottava kokemus. Häviää pelko, tulee vapautuneisuus. Tässä on jotakin sama kuin katharsiksessa, puhdistautumisessa. Vaikeiden asioiden selvittäminen ja niistä puhuminen voi antaa jotenkin puhtaan olon, kuin uuden alun.



Onko sitten sellaisia luurankoja tai mörköjä, joita ei pitäisi kutsua esiin? En ole ihan varma. Ajattelen esimerkiksi synkkiä sukusalaisuuksia vaikkapa vanhemmista tai isovanhemmista. Pitääkö kaikki tuoda julki? Erityisesti, jos asia koskee myös muita ihmisiä, olisin varovainen. Ehkä esim. sisarukset eivät ole vielä kypsyneet puhumaan asiasta tai kohtaamaan sitä.



Toisaalta on hyvä muistaa, että me emme ole syyllisiä muiden ihmisten tekemisiin. Kuviteltu esimerkki: Jos isoäiti murhasikin yhden lapsistaan tai isoisä istui kavalluksesta, niin ei se ole meidän vikamme. Itsestämme riippuu, miten me elämme ja kunnioitetaanko meitä.