- No nyt ne ovat vieneet meiltä seurakunnankin!
- Eivätkä ole.
Jos onkin käynyt niin, että kuntaliitoksen tai muun syyn takia sen oman kotiseurakunnan nimi on hävinnyt kartalta, niin ei se seurakunta ole mihinkään hävinnyt. Lähitoiminta on aina ollut kirkon vahvuus, ja niin on nytkin, vaikka hallinto- ja talousyksiköitä suurennetaan.
Useimmiten sen vanhan seurakunnan nimikin on jätetty elämään. Vaikkapa ”Nilsiän alueseurakunta.”
Toiminnan kannalta se pienempi, ihmisläheisemmäksi koettu ja ehkä vuosien mittaan tutuksi tullut on parempi kuin etäiseksi koettu. Eikä se entinen yhteisö ole hävinnyt mihinkään. Ei esim. vehmersalmelainen identiteetti katoa, vaikka kuulutaankin nyt Järvi-Kuopion seurakuntaan.
Isossakin yksikössä voidaan töitä jakaa niin, että pääsääntöisesti ne entiset tutut ihmiset ovat palveluksessa. Välillä sitten saadaan rikastua uusiin tutustumalla.
Identiteetin rakentuminen on monisäikeinen asia, jossa vaikuttavat esim. perinteet ja julkisuuskuva. Mutta kaikkein eniten vaikuttaa se, miten itse asennoidutaan ja suhtaudutaan.
On upeaa, jos oma seurakunta on niin tärkeä, että sen identiteetistä kannetaan huolta.
Vielä upeampaa on, jos emme vain voihki ääneen ja esitä, että joku jossakin tekisi jotakin, vaan olisimme itse se joku, joka tekee. Vaikka puhumalla hyvää. Tai tekemällä.
Yhdessä tekemisen henki ja myönteisyys ovat kantavia voimia.
Se suurin kantajakin taitaa sitä katsoa myhäillen.
