Samppa
Asunnan tekstistä ”Kirkkokahvit”-sivustolta kaappasin mielenkiintoisen
määritelmän. Sen mukaan seurakunta on lunastuskuntoista porukkaa.
”Lunastuskuntoinen”
viittaa arkisessa kielenkäytössä ajoneuvon vaurioitumiseen siinä määrin, ettei
vakuutusyhtiö näe mielekkääksi sitä korjauttaa, vaan arvioi jälleenmyyntiarvon
ennen vahinkoa. Aika rypistelty ja kolhittu ajoneuvo silloin on.
Millainen
sitten on lunastuskuntoinen seurakunta?
Rypistelty
ja kolhittu? Siinä tilassa, ettei sitä kannata enää korjata?
Ei nyt ihan
niinkään. Toki Jumalan seurakunta on – Lutheria muistaen – suuri
sairastupa. Kirkon isät puhuivat
compositio oppositorum et permixtasta, siis että kaikenlaiset ainekset ovat
sekaisin. Eikä se ole kaukana Jeesuksen vertauksesta pellon lusteesta
(rikkavilja), joka saadaan pois vasta sadonkorjuun yhteydessä.
Paavalin
seurakunnissa oli älyttömiä galatalaisia ja korinttilaisia, joilta hän kyseli,
tuleeko kepin kanssa tervehtimään.
Seurakuntaa
leimaa synti ja rajoittuneisuus, ei siitä mihinkään pääse. Ilman tahraa ja
ryppyä se on vasta iankaikkisuudessa.
Minua on
kauan viehättänyt tarina K.R. Kareksesta. Hän sanoi ihmetelleensä, miksi pyhä
Jumala uskoi niin suuren tehtävän kuin evankeliumin viemisen meille heikoille
ja syntisille. Miksei hän pannut enkeleitä asialle? Tarinan mukaan hän
olisi jatkanut: - Mutta kun minä teitä lapualaisia
katselen, niin tiedän, että te viimeistään kuukauden päästä tulisitte
kuiskuttamaan, että Ilmajoen kirkon enkelillä on pitemmät siivet…
Mutta totta
on myös toinen puoli. Seurakunta on myös pyhien yhteisö. Sitä kuvaa esim.
evankeliumin julistaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen käskyn
mukaisesti. Tai että pyhyyden antaa Kristus itse läsnä olollaan ja
toiminnallaan.
Lunastuskunnosta
kertoo esim. Ef. 1:7 ”Kristuksen veressä
meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.”
