Olen monesti miettinyt suhdettani Israeliin. Maassa
on kiva käydä, maisemat upeat, moni raamatunkohta palautuu etsimättä
mieleen.
Samalla kiusaannun, kun tiedän palestiinalaisten
olot. Monilla israelilaisilla on sukutaustassaan hirveyksiä kärsittyinä.
Nyt annetaan itse isän kädestä. Tai isketään ennakoivasti ensin.
Olisi Rauhanruhtinaalla töitä synnyinmaassaan.
Väkisin tulee myös mieleen ihmettely siitä, miksi
monen suomalaisen Israel-rakkaus kohdistuu vain juutalaisiin, joille
Kristus kelpaa huonosti. Samalla jätetään huomiotta, että alueen
kristityistä huomattava osa on palestiinalaisia tai muita arabeja. Heitä
tosin on muuttanut maasta pilvin pimein.
On ”raamatullista” rakastaa Israelia.
Kritiikittömyys tai sinisilmäisyys taas eivät sitä ole. Nykyinen
Israelin valtio voi olla hyvinkin eri juttu kuin ihannoitu ”Jumalan
silmäterä”.
Enkä ole löytänyt Raamatustani tietoa siitä, että
juutalaisilla olisi jokin erilainen pelastuksen tie kuin muilla
kansoilla. Heidänkin tulisi uskoa Herraan Jeesukseen. Lain teoilla kun
ei vanhurskautta saavuteta, tai sitten pitää Paavalin kirjeet hylätä.
Myös kristityt voivat omia itselleen Israelin
nimen. Roomalaiskirjeen luvut 9-11 piirtävät kuvaa uudesta Israelista,
jossa ratkaisevaa ei ole veren perintö, vaan usko.
No niin. Tällaisia kun pohtii, saa pian vastaansa ryöpyn syytöksiä ja suoranaista herjaustakin. Siitäkin on kokemusta.
Viehättäisi ajatus siitä, että jossakin eri tavoin
ajattelevat Israelin ystävät voisivat pohtia yhdessä erilaisia
näkökohtia, kuunnella ja oppia toisiltaan. Siis ilman pakotettua
yksimielisyyttä.
