Puijon laturetki 2012

Hiihdin Puijon laturetken sunnuntaina 26.2. Sää aurinkoinen, navakka tuuli. Nimestä huolimatta ladut olivat pitkälti Kallaveden jäällä, missä vesi vaivasi ja tuuli puhalsi uria umpeen.
Vaellus oli vaivaista, mutta kuljin kohti taivasta...
On riemullista todeta, että jaksaa ja pärjää. En tosin nopeudessa, niin moni meni menojaan. Mutta joka potkulla ja työnnöllä eteenpäin, ja ennen pitkää edessä näkyivät odotetut viisi kirjainta: MAALI.
Kuluneena talvena on ollut aluksi lumetonta, sitten julmetut pakkaset, ja kun kelit paranivat, iski iskias. Niinpä harjoituskilometrit olivat jääneet vähiin. Niitä tarvitaan rutkasti lisää, jos ja kun vajaan kolmen viikon päästä sinnittelen Pogostan hiihdon Ilomantsissa.
Jos et ole ikinä ollut laturetkellä, voin suositella. Huolto pelaa. Eikä heti tarvitse ahnehtia pisintä reittiä tai kilpasarjaa. Retkisarjoissa ehtii katsella maisemiaja nautiskella.
Pieni pronssinen muistomitali on kotona näkösällä.

Kirkon töissä ihan jees

Tuore kirkon työolobarometri kertoo kummia.

Ihmiset kokevat tekevänsä mielekästä työtä, esimies tukee, työyhteisö on hyvä...

Aivan toisenlaista tietoa kuin median hellimä kuva kirkon työoloista, jotka olisivat täynnä riitaa, kähmintää, välistä vetoja, välinpitämättömyyttä, alistamista...

Kirkossa palkka jää pieneksi

Olen huolestunut siitä, mistä kirkko luulee saavansa ammattitaitoisia työntekijöitä tulevaisuudessa.

Kutsumustietoisuus ei ole mihinkään hävinnyt, mutta kun myös seurakuntatyöntekijän pitää maksaa opintovelat, asuminen ja paljon muuta. Milläs maksat, jos palkka on kovin pieni?

Jäi juuri hyvä papin sijainen saamatta, kun hän totesi saavansa opettajan toimestaan lähes 2.000 euroa kuussa enemmän.

Palkkaerot muuhun yhteiskuntaan eivät ikävä kyllä ole supistumassa, vaan repeämässä entisestään.

Iso kirja sanoo, ettei puivan härän suuta saa sitoa ja että työmies on palkkansa ansainnut. Kirkossa se pitäisi muistaa myös omien työntekijöiden osalta.

---
Pieni kuvaava anekdootti vuodelta 1986:

Olin juuri sopinut asuntolainasta. Pankinjohtaja oli vähän hiljainen ja sanoi sitetn, että eikö pastori voisi antaa koko palkkansa tulla meidän pankkiin.Sanoin että voisi. Ja tuleekin. Pankinjohtaja ällistyi. Ei ollut uskoa palkkaani todeksi.

Naiset valtaavat alaa

Katselen viran puolesta Kuopion hiippakunnan papistoa koskevia tietoja päivittäin. Yritän löytää seurakunnille työntekijöitä ja työnhaluisille töitä. Usein nuo tarpeet kohtaavat. Kaikenlaista muutakin on: nimikirjan merkintöjä, virkavapauksia, sijaisjärjestelyjä, tutkintoja ja niihin liittyvien näytesuoritusten järjestelyjä. Joka päivä myös jotakin uutta.

Eräs kirkollinen taho pyysi tarkan luettelon seurakuntapapeista ninikkeellä kirkkoherra, kappalainen ja seurakuntapastori. Tässä joukossa on joitakin vs. ja vt. viranhaltijoita.Tein listaa sen mukaan, miten virkoja parhaillaan hoidetaan.

Siitä kertyi mielenkiintoinen ajankuva ja selvä näky tulevaisuuteen.

Noita seurakuntapappeja on kaikkiaan 212, ja heistä miehiä 131, naisia 81.

Selvästi miesvaltaisin nimike on kirkkoherra. Hiippakuntamme 55 seurakunnasta 48:aa johtaa miespuolinen kirkkoherra, kun taas 7.llä on ruotelissa nainen. Tähän on suurelta osin historialliset syyt, koska naiset ovat olleet pappeinakin vasta 24 vuotta ja pätevöitymisaikaa on ollut vähän.

Toisaalta myös asennepuolella on yhä sitä, että valitaan ehkä herkemmin mies kuin nainen, jos valinnanvaraa on. Huomattava osa naisista ei myöskään pyri johtaviin asemiin. Sen ilmiön syitä olisi mielenkiintoista selvittää.

Kappalaiset ovat suurin seurakuntapapiston ammattiryhmä, 76 kappaletta. Jakauma on jo paljon tasaisempi: 41 miestä, 35 naista. Tähän virkaan pätevyysvaatimuksena on mm. pastoraalitutkinto, jonka pian valmiiksi saamassa on viisi pappia - ja he ovat kaikki naisia.

Seurakuntapastoreissa muutos näkyy jo keikahtamisessa toisin päin lukemiin: 32 miestä, 39 naista, yhteensä 71.

Näistä voi päätellä, että papisto on hyvää vauhtia naisistumassa. Kirkkoherran viran osalta miesenemmistö säilynee vielä pitkään, mutta muuten on syytä opetella suhtautumaan siihen, että nainen pappina ei ole kummajainen, vaan pian enemmistön edustaja.

Ensimmäinen kirimaali

Tänään 31.1.2012 on Kuopion hiippakunnan piispanvaalin ensimmäisen kierroksen ratkaiseva päivä. Kuuden ehdokkaan joukko supistuu ilmeisesti kahteen. Kaksi parasta jatkaa toiselle kierrokselle, ellei kukaan saa heti vähintään puolta äänistä.

Usein olen erilaisissa vaaleissa ja miksei kilpailuissakin miettinyt, mikä on niiden osa, jotka eivät voita tai tule valituksi. Kaikkien huomio kiinnittyy menestyjiin. Muut saavat nuolla haavansa yksin.

Kaikilla kuudella on toki hyvä työpaikka, missä jatkaa. Henkisesti voi kuitenkin olla raskasta palata, kun on torvet soiden sotaan lähtenyt.

Ainakaan ähättelyä ei tarvita. Aikanaan sanottiin, että mies se on hävinnytkin. Tai nainen.

Tuohon piispankin hommaan voi monen hyvän joukosta vain yhden valita.

Vaalilautakunnassa

Jollakin ihme konstilla minut saatiin syksyllä ylipuhuttua hiippakunnan vaalilautakunnan sihteeriksi.

GRR!

Tehtävä on oikeastaan mieluinen. Olen selvittänyt, muitä kaikkea pitää tehdä, ja käsittääkseni myös tehnyt. Ja sitähän on riittänyt. Mielenkiintoista ja monipuolista hommaa.

 Se GRR! tulee siitä, että aikaa on mennyt todella paljon. Oman työn ohessa tämä on ollut iso urakka ja jatkuu vielä kuukauden.

Neljän vuoden päästä aion viisastuneena esittää joko lisätyövoiman palkkaamista tai sihteeriksi valittavan vapauttamista ainakin osasta omia töitään. Ihan jaksamisen kannalta.

Virkeä sihteeri tekee vähemmän virheitä. Jaksaa ehkä toimiakin terävämmin.

Julkinen, rajoitetusti julkinen, ei-julkinen vai salainen

Savon Sanomat on nostattanut myrskyä vesilasissa ihmetellessään, miksi Kuopion tuomiokapituli panttaa tietoa piispanvaalin maallikkovalitsijoista.

Väite on sikäli ihmeellinen, että lehti sai pyytämänsä tiedot.

Sen mielestä tiedot olisi pitänyt julkistaa netissä jonkinlaisena automaationa. Kuuroille korville kaikuivat oikeusoppineiden vakuutukset siitä, että asiassa jokaisella tuomiokapitulilla on kiistaton harkintavalta tai oikeastaan harkintavelvollisuus, ja että missään piispanvaalissa mikään tuomiokapituli ei ole vastaavaa listaa nettiin pannut. Espoossa ei kukaan edes kysynyt valitsijoiden nimiä.

Jos johonkin - vaikkapa nimilistan julkistamiseen - on oikeus, ei oikeus koskaan ole sama asia kuin velvollisuus.

Edustan itse luultavasti avarampaa ja julkisuutta lähestyvämpää suhtautumistapaa kuin lakimiesasessorimme. Toisaalta haluan julkisesti puolustaa hänen oikeuttaan harkita itse. Lakimies katselee asioita vähän toisin kuin pappi. Yleensä asioille on hyväksi, että eri näkökulmia sovitetaan yhteen.

Useampikin laki - esim. henkilötietoL ja julkisuusL - säätelevät sitä, mitä tietoja ja keistä saa julkisuuteen päästää. Osasta on selkeästi määritellyt rajat, joiden puitteissa operoidaan. Hyvin tarkkana pitää olla esim. osoitetiedoissa, ja henkilötunnusta on paras olla antamatta kuin viranomaisille ja heiltäkin yksilöityyn, lailliseen pyyntöön vastattaessa. Moni haluaa nykyisin kieltää nimensä ja yhteystietojensa antamisen.

Tulevien vuosien kirkollisia vaaleja ajatellen olisi selkeintä, jos esim. kirkon vaalijärjestykseen tai muuhun säädäntöön lisättäisiin yksiselitteinen pykälä siitä, mitä tietoja ehdokkaista ja valitsijoista saa julkaista, missä rajoissa ja minkä julkistaminen taas on kiellettyä.