1939 vai 2025?

 Maailmassa on pitkittyneitä kriisejä, hyvin vakaviakin. Venäjä raunioittaa Ukrainaa, Israel Gazaa. Syyttävä sormi osoittaa helposti muuallekin.

Ei ole konstikaan luoda kriisi. Vaikeampaa on lopettaa, kun on lupaavasti alettu.

Väkisin tulee mieleen 1930-luvun loppu. Silloinkin pantiin alulle sotaa ja kärsimystä, jonka loppu oli vielä hyvin kaukana.

Trump on  jo julistanut ansaitsevansa rauhanpalkinnon. Kysyn vain, millä ansioilla.

Tie rauhaan voi olla hyvin kivinen. Se on kuitenkin syytä kulkea.

Myydäänkö Ukraina?

 

Minua harmittaa.

Ei se, että Yhsysvaltojejn presidentti Trump ja Venäjän presidentti Putin tapaavat.

Vaan se, mitä aavistelen rivien välistä.

Sovitaanko Ukrainan asioista jotakin ilman että Ukraina itse on päättämässä? 

Onko kyseessä jotakin samaakuin lännempän Euroopassa muutama hetki ennen toien maailmansodan syttymistö? Silloinhan brittipääministeri Chamberlain paistatteli myönteisessä julkisuudessa "taattuaan rauhan meidän ajallemme." Siihen takaamiseen sisältyi Tsekkoslovakian uhraaminen Saksalle. Eikä Saksan johtaja Hitler aikonut pitää lupaustaan tyytyä siihen, vaan ennen pitkää rytisi jo Puolassa, jonka Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat.

Itsenäienn valtio päättää itse asioistaa, erityisesti rajoistaan, sodasta ja rauhasta.

Ketään ei tule palkita laittomasta hyökkäyksestä, naapurin alueiden valtaamisesta ja hirvittävän tuhon aiheuttamisesta.

Vaalit ovat jo käynnissä

 

Presidentinvaalien ennakkoäänestys on hyvässä vauhdissa. Jo 2018 ennakkoon äänestäneitä oli enemmän kuin varsinaisena vaalipäivänä äänestäneitä. Kehitys todennäköisesti jatkuu.

Kuluneet kuukaudet ovat osoittaneet, että ehdokkuus on täysipäiväistä työtä. Yksin televisiossa on lukemattomia tenttejä. Sitten radio ja muut mediat. Luulisi, että jokainen on saanut moneen kertaan ilmaista kantansa perusteluineen.

Kun pohdin ehdokkaita numerot 2-10, tulee mieleen tietty tasapaksuus ja värittömyys. Vasta viime viikkoina on nähty jonkin tason irtiottoja, joissa yhden väitetään puhuvan omiaan ja toisella mopo keulii, vaikka miestä matillisuudessaan yleensä sanotaan töin tuskin tapetista erottuvaksi.

Kaksi ehdokkaista on ollut tutkimusten kärjessä pitkään. Muiden joukosta kahdella on nostetta. Näinköhän se riittää vaalitulokseen asti? Varmin arvio taitaa olla, että tarvitaan toinen kierros.

Entä ne viisi muuta ehdokasta? Luulisi osaa heistä kiusaavan, kun oma kannatus on selvästi alempi kuin oman puolueen.

Hyvää kampanjoissa on se, että hyvin vähän on näkynyt loanheittoa ja toisten ehdokkaiden mustamaalausta. Maailmalla on toisenlaisiakin esimerkkejä. Ja sitten tietysti Venäjä, jossa  hyväksytään muutama muodollinen ”opposition ehdokas”.

Kuka sitten tulee valituksi? Tunnen ennusteet laskelmineen. Onko enää tilaa yllätykselle? Voisi olla, koska erot ovat pienet. Kumman taakse tulevat toiselta kierrokselta pudonneiden ehdokkaiden kannattajat?

Ei ole ns. yks hailee, kuka presidentin virkaa hoitaa seuraavat kuusi vuotta. Asian kääntöpuoli on, että hyviä ehdokkaita on useita. Tuskin maa repeää, tulisi sanotaan 4-6 kärkiehdokkaasta kuka tahansa valituksi.

Kun Isä Jumala on hiljaa

 Teodikea tarkoittaa pohdiskelua siitä, voiko Jumala olla oikeudenmukainen ja vanhurskas, kun maailmassa on niin paljon pahaa, väärää, tuskaa.

Mietin, että ensiksi ottaisin Isän Jumalan vapaaksi kaikesta siitä, mitä ihmiset tekevät. Meidän syntimme eivät ole Jumalan syntejä.

Silti jää paljon selittämätöntä pahaa.

Jos Jumala loi luomiskertomuksen mukaan kaiken hyväksi, miksi hyvä on muuntunut ainakin osittain muuksi?

Entä miksi hyvä Jumala, joka rakastaa meitä, niin harvoin tuntuu puuttuvan elämäämme?

Tai miksi hän on näkymätön, piilossa, salattu, mitenkään puuttumattomassa tilassa, kun apua tarvittaisiin?

Jotkut ovat kertoneet varjeluksesta ja suuristakin ihmeistä elämässään. Ehkä niistä voi puhua kokonaisyten kansojen vaiheissakin. Mutta tuntuu, että enemmän on sitä, että mikään ei muutu paremmaksi. Kärsivä kärsii yhä kunnes kuolee tuskinsa.

Japanilainen Shusaku Endo kirjoitti riipaisevan kirjan Vaitiolo. Siinä peruskysymys on, miksi Japanissa tapahtunut kristittyjen vaino vietiin loppuun asti. Kristinuskoon ohjautuneet tapettiin kaikki. Jumala pysyi vaiti, ei puuttunut asiaan. Miksi? Kirjasta on tehty ainakin kaksi elokuvaa.

Vastaavia kysymysten aiheta voi osoittaa tavattoman paljon muitakin. Peruskysymys on ja pysyy: - Miksi Jumala salaa itsensä, miksi Kaikkivaltias ei käytä valtaansa, miksi paha näyttää juhlivan?

Tiedän moniakin esitettyjä vastauksia. Osa on viisaan tuntuisia, osa kovin naiveja. Mutta kysely jatkuu.

Kuka ja mikä te oikeastaan olette?

 

Kävimme äänestämässä. Taas ikävä kokemus, nyt  vaalivirkailijan taholta.

- Onko tämä teidän ajokorttinne?

- On. Minut tunnistaa kuvasta.

- Mutta voiko nimenne olla Marja-Sisko?

- Se todellakin on.

- Mmm.

- Ymmärrättekö, että kysymyksenne ovat loukkaavia?

- No menkää äänestämään.

---

Ymmärrän, että vaalivirkailijan on todettava äänestämään pyrkivän henkilöllisyys.

Sen voi tehdä monella tavalla. Helpoimmin luottamalla esitettyihin asiakirjoihin, joissa tuore ja näköinen kuva.

Jatkokysymykset transsukupuoliselle kuullostavat siltä, että epäillään ihmisyyttä ja identiteettiä.

Olisiko pitänyt kysyä virkailijalta, kokeeko hän olevansa mies vai nainen? Onko varma kans?

Älyttömiä puheita translaista

 Kansanedustaja Sari Tanuksen (KD) puoliso ja eduskunta-avustaja Jukka Salmi on 2.2.2023 Iltalehden ja Iltasanomien mukaan julkisesti ilmoittanut vaihtavansa sukupuoelnsa ja viettävänsä sen jälkeen runsaasti aikaa eduskunnan naisten saunassa.

Ilmoitus on nostattanut aiheellisen tyrmistyksen ja kyselyn. Tätäkö on eduskunta-avustajien henkinen taso? Tätäkö on kristillisdemokraattinen politiikka?

Iltasaonomissa Sari Tanus selittää, että  "päivitys ei ollut loukkaava, vaan sen tarkoituksena oli nostaa esiin läpiviedyn lain heikkouksia." (IS 2.2.2023) MInun käsittääkseni eduskunnan pöytäkirjoista löytyy useita dokumentteja siiä, että noita lain tuulesta temmatuja heikkouksia on epäilty ja paisuteltu.

Ilmoitan olevani vahvasti sitä mieltä, että Salmen päivitys nimenomaan oli loukkaava, asiaton ja kielteisesti seksistinen.

Tällä kertaa asiatonta lausuntoa ei sentään selitetty vitsiksi. Vitsin varjolla on puhuttu ja kirjoitettu aivan liian paljon pahaa.

Tunnen jollakin tasolla kymmeniä transsukupuolisia tai transtaustaisia ihmisiä. En osaa mieltää heistä yhtäkään tirkistelijäksi tai vippaskonstien käyttäjäksi. Heille se on äärimmäisen vakava ja tärkeä asia. He kyselevät: - Saanko olla totta?

Toisin ajattelevat möläytteljäpoliitikot, jotka epäilevät ihmisten hetken mielijohteesta muuttelevan identiteettiään. Transsukupuolisten joukosta en ole sellaista havainnut. TS kun ei ole hetken oikku, vaan syvältä elämää kouriva pysyvä ominaisuus.

Vielä kerran tiedoksi: sukupuolta ei voi vaihtaa. Tiettyjä asioita voi korjata.

Hetki oli pyhä - koska oli helpompi uskoa

 Vaikka bensan hinta hirvitti, teimme kesäisen Lapin matkan. Ihastelimme tyttären ja vävyn ultrajuoksuja tunturissa (Pallas-Ylläs-Äläslompolo, tytär vetäisi 100 km rinnettä ylös ja alas alle 17 tunnin). Tunnelmoitiin metsissä ja Velhon kodalla. Siirryttiin Posiolle ja sieltä käsin pienelle Karhunkierrokselle (toinen tytär miehineen vaelsi sen ison) ja Riisitunturin henkeäsalpaavaan avaruuteen.

Monet kokemukset ja elämykset olivat sielua myöten virkistäviä. Niin erilaista on Luojan suuri luonto eri puolilla Suomea. Kuopion leveät pattirunkoiset kuusetkin ovat Lapissa "kynttilöitä", kapeita kestääkseen tykkylumen.

Mutta onko luonnosta ja siellä liikunnasta hurmioituminen hengellinen kokemus?

Riippuu tietysti käsitemäärittelystä, mutta minusta on.

Tiedän, että rovastina minun pitäisi kai kirjoittaa messun salaisuuksista ja kristittyjen siunatusta yhteydestä. Usein sitäkin toki koen. Silti olen niin keskeneräinen ihminen, että saatan ajatella ja tuntea kaikenlaista ikävää. Alttaritaulu viekin ajatukset uskon salaisuusista taidehistoriaan ja tekniikoihin, takanani yskivä harmittaa ja penkki puuduttaa, kun se on aivan liian matala pitkille jaloilleni.

Entä luonnossa? Sieltä yleensä puuttuvat soraäänet, kunhan liikenteen melu jää taakse eikä kukaan sahansoittaja ole siirtynyt moottoriversioon. Ei haittaa tuuli eikä sade, kaikki on jotenkin aitoa. Ehkä siinä on myös menneiden aikojen ihmisten elämänpiirin kunnioitusta.

Tiedän, että Jumalan ominaisuuksiin kuuluu ubikviteetti. Hän on kaikkialla yhtä aikaa. Fyysisesti en ole yhtään häntä lähempänä Riisitunturin huipulla. Mutta siinä kun istahtaa, antaa katseen kiertää neljään tuuleen, kuuntelee hiljaisuutta - se on sittenkin hengellinen kokemus.

Luomakunta kertoo Luojastaan. Hetki on pyhä, jos sen aikana ja jälkeen on helpompi uskoa.

Sukupuolta ei saa liikaa korostaa eikä kysellä turhaan

 17.6.2010 oli minulle tärkeä päivä. Helsingin maistraatti teki asiakirjojen perusteella juridisen sukupuolenkorjauksen. Sain naisen henkilötunnuksen.

Enää ei kaikista papereista heti näkynyt se vääräksi kokemani tieto, että olen juridisesti mies, vaikka minulle oli vahvistettu naisen etunimet. Sain myös anoa uuden passin ja ajokortin, joissa tärkeäksi osoittautunut kirjain M vaihtui kirjaimeen F.

Nyt vireillä olevassa henkilötunnuksen muutoksessa häivytetään sukupuolitunnus. Pidän sitä merkittävänä edistysaskeleena, koska omasta kokemuksesta ja monien ystävien kertomuksista tiedän, miten paljon harmia, vaikeuksia ja syvää surua sukupuolileimaaminen voi aiheuttaa.

Sukupuolijako kun ei ole jako kahteen eli että jokainen olisi selvästi mies- tai naispuolinen. On myös ihmisiä, jotka ovat siltä ja väliltä, ja heidän osanaan on ollut saada lunta tupaan.

Ole aina ihmetellyt, miksi melkein joka lipussa ja lapussa kysytään, onko sen täyttäjä mies vai nainen. Tasa-arvon kärkimaassa kummalista.

Monissa kielissä sanoissa on suku, ja se pitää tietää, että puhuu ja kirjoittaa oikein. Suomalais-ugrilaisissa kielissä tuota hankalaa ja tarpeetonta ominaisuutta ei ole. Se näkyy helposti yksikön 3. persoonan persoonapronominista: meillä se on hän. Kun mennään indoeurooppalaisiin kieliin, täytyykin muistaa han-hon, er-sie, he-she jne.

Minulle oli elämän uudelleen järjestymisen takia tärkeä saada oikea sukupuoli kirjoihin ja kansiin. Pitemmän päälle olisi parasta, ettei sukupuolta älyttömästi korostettaisi tai turhaan kyseltäisi. Se voi joillekin olla arka asia.

Olisin mieluummin nyt viisas kuin jälkiviisas

Ukrainan sota on kestänyt yli 7 viikkoa.

Kiistatonta, että Venäjä on hyökkääjä. Maailma on hämmästellyt puolustajan voimaa ja kykyjä. Sodan pitkittyessä sen eskaloituminen (kiihtyvä laajeneminen) on valitettavan mahdollista.

Miten pitäisi suhtautua?

Kristitty on tietenkin rauhan asialla.

Rukoilemme rauhaa ja mietimme keinoja, miten toimia rauhan - ja ehkä täsmällisemmin: oikeudenmukaisen rauhan - hyväksi.

Yhtä lailla on selvää, että pakolaisia tulee auttaa, samoin Ukrainaa, missä elämän olosuhteet ovat paikoin hyvin vaikeat lähes kaiken tuhouduttua tai miehittäjän vallan alla.

Vääryys ja paha ovat tuomittavia, mutta kuka sen tekee ja miten? Kansainväliset yhteisöt ovat olleet ihmeen hampaattomia, kun hyökkääjänä on ollut suurvalta ja YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeutettu pysyvä jäsen.

Yksityiset ihmiset sortuvat helposti ylilyönteihin ja yksipuolisuuksiin. Niitä pitäisi varoa.

Toisaalta mielessä jylisee Heramme sana aivan toisesta yhteydestä: - Jos nämä olisivat vaiti, kivet huutaisivat.

Onko mahdollista olla vaiti, kun miljoonat kärsivät?

Vuoden päästä on paljon viisaita kertomassa, mitä olisi pitänyt tehdä. Kuohujen keskellä tietäminen on vaikeampaa.

Osaan rukoilla, että Jumala avaisi silmiä ja johtaisi asiat. Olen avannut kukkaroani sen mukaan, mitä sydän ja omatunto sanovat.

Mutta... Riittääkö se? Riittääkö esim. lähimmäisenrakkautta venäläisille? Kuinka voidaan luoda uudelleen suhteita ja luottamusta?

Jyrkimpien mukaan ei voida. Haluan kuitenkin uskoa ja toivoa.

 

Ahneus ei ole hyve

 Ahneus on kristillisessä perinteessä yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Aika erikoista, että se on yhteiskunnassamme nostettu jos ei nyt ihan hyveeksi niin ainakin laajalti hyväksytyksi. Pitäähän sitä pyrkiä menestymään, suunnan on oltava eteenpäin...

Oma menestys voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että tukitaan tie toiselta. Menes ontuva Eriksson siitä syrjään...  Kaverille ei jätetä, tottahan minä minä MINÄ on tärkein.

Mikä sitten olisi ahneuden vastakohta?

Eräs vastaus on kohtuus. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.

Kristillisessä perinteessä on opetusta yksinkertaisesta elämästä, jossa "ei korkeita mielitellä", vaan tyydytään "määräosaani leipää".

Leipää voi myös jakaa sitä enemmän tarvitseville.

Ahneutta vastaan auttaa, jos voi luopua omastaan toisen hyväksi.

Iso laiva kääntyy hitaasti

 Helsingin tuomiokapituli on erottanut pastori Kai Sadinmaan pappisvirasta kuuden kuukauden määräajaksi. Erottamiseen on varmaankin riittävät perusteet. Pykälät ovat selvät. Yksittäinen pappi ei voi ohittaa kirkkolakia tai muuta ohjeistusta.

En nyt viittaa pastori Sadinmaahan, vaan pohdiskelen yleisellä tasolla.

Millä tavoin kirkkoinstituutiota voidaan laillisesti muuttaa?

En todellakaan usko, että kirkolliskokous olisi muutosvoima. Sen hurskaat konservatiivit ovat säilyttäjiä, eivät kehittäjiä tai uusien avausten tekijöitä. Toki kirkolliskokous säätää lakia - mutta se ei niinkään ole reipasta aloitteellisuutta, vaan tapahtuneiden tosiasioiden ja jo toteutuneen tilanteen tai kehityskulun laillistamista.

Kuinkahan monta kertaa on toteutunut sama kaava muunnelmineen (Tema con variazioni):

1. Joku rohkea aloittaa jotakin uutta.
2.  Varmuuden vuosi se kielletään.
3.  Jossakin vaiheessa se uusi todetaan niin hyväksi, että jopa päättäjät sen myöntävät.
4.  Asetetaan komitea tai ainakin työryhmiä, joihin päätös haudataan vuosiksi.
5.  Päätös on toiminnan sääntely ja rajoittaminen.
6.  Aidanseipäätkin nauravat.
7.  Siunatuksi lopuksi hyväksytään se, minkä se yksi rohkea näki jo vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin. Erittäin hyvä päätös, mutta rajusti myöhässä.

Tiedän useita mahdollisuuksia tehdä aloitteita. Kirkon hallinnossa aloitteita on käsitelty esim.             valmistusvaliokunnissa, jotka saivat lempinimen tappokomitea. Oivalluksen vaellus kirkossa on niin monipolvinen, että se on päässyt selvityksen nimeksi. Hyviäkin ehdotuksia on haudattu.

Joulun keskiö

 Olettekos kummempaa kuulleet… – Kotimaa

Vietän pyhäinpäivää, en halloweenia

 Jaroslav Hasekin luoma hahmo kunnon sotamies Svejk aloitti usein puheensa sanoilla "Ilmoitan nöyrimmästi" (Ich melde gehorsam).

Minä ilmoitan enkä mitenkään nöyrimmästi, että vietän hartaudella pyhäinpäivää enkä mitään halloweenia. Sille sanon Hello waan.

Pyhäinpäivässä on monta kaunista ja kristillistä sisältöä. Muistelemme kristikunnan pyhiä, iloitsemme pyhistä ihmisistä keskellämme ja muistamme, miten apostolin kirjeet saatetiin osoittaa siellä ja siellä asuville Jumalan pyhille, siis seurakuntaan.

Lutherin sanotaan rojauttaneen pyhät maan päälle, siis rohkaisseen huomaamaan oman ajan pyhät ja pyrkimään itsekin parempaan elämään - ei ns. lihaa pyhittäen, vaan eläen yhteydessä pyhään Jumalaan.

Liittyy pyhäinpäivään myös vainajien muistelu, mutta ei makaaberilla tavalla kuolemateemalla leikkien. Minusta rukous- ja muistohetket kirkossa ja kynttilän sytytys ovat paljon parempia tapoja.

Elämänmakuinen dogmatiikka

 Kristilliseen uskoon kuuluu tietty kiteytetty oppisisältö kuten uskontunnustus. Ilman opin määrittelyä usko on tunneläikähtelyä ja tuuliajolla tai ohjattavissa mielivaltaisesti.

Toisaalta pelkkä oppi, siihen takertuminen ja dogmien taakse asettuminen voi olla hyytävän kylmää ja heikompia jyräävää. Siitä on kirkon historiassa ja nykypäivässä esimerkkejä. Dogmi ilman rakkautta ja lähimmäisen huomaamista on se kirjain, joka kuolettaa.

Kultaiseen keskitiehen kuuluvat molemmat, selkeä opillinen pohja sekä avoin sydän ja tekevät kädet.

Kirkossa on kahden tason jäseniä - miksi?

 "Ei pidä vetää Jumalan nimeä (siunausta) sinne, minne se ei kuulu. Ne asiat, mitkä Hän sallii ja siunaa, on kyllä selkeästi ilmoitettu Raamatussa. Muut ovat sitten sen pahanhengen töitä, joista pyrkikäämme eroon."  (Samuel Kettunen)

Tuo on tyypillinen vastaus, kun olen kysellyt, milloin pääsen kirkossa vihityksi sen ihmisen kanssa, jonka kanssa sain kirkollisen vihkimyksen 1973.

Vastaus heijastaa sitä huonosti piilotettua ajattelutapaa, että kirkossa on tällä hetkellä kahden tason jäsenyys: osalle annetaan pyhä toimitus, osalta se kielletään. Armo on unohdettu jonnekin.

Minä ja entinen puolisoni olemme konfirmoituja kirkon jäseniä, täysijärkisiäkin. Kun meitä ei vihitä Jumalan edessä, hänen sanaansa esillä pitäen ja rukouksen ilmapiirissä, koemme väistämättä olevamme huonommiksi arvioituja kuin muut. Transtaustaisena minut on välillä julistettu avioon naisen kanssa kelpaamattomaksi. Nyt valtio en sallisi, mutta kirkko kieltää.

Tiedän, että voisimme saada kirkollisen vihkimisen, kun pyytäisimme sitä tiedossa olevilta avaramman avioliittokäsityksen omaavilta papeilta. Emme kuitenkaan halua tehdä sitä nurkan takana, vaan avoimesti uskosta ja kirkon jäsenyydestä iloiten ja ilman että joutuisimme tietoisesti toimimaan vastoin piispamme ohjetta.

Olisi hyvä, jos kirkon jäsenet olisivat samanarvoisia.

Hyvä olisi sekin, jos minua ei taas kerran leimattaisi ikävästi, kun tätä kyselen.

Piispainkokous antoi kannanottonsa, piispa Laajasalo omansa

https://www.kotimaa24.fi/blogit/joko-kohta-paastaan-kirkossa-vihille/

Vaikeat sanat

Vaikeimmaksi osaksi Isä meidän -rukousta on sanottu tätä:

• niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Sitä jos jää miettimään, alkaa tuntea oman pienuutensa tai sielunliikkeittensä vajavuuden. Olenko oikeasti antanut kaikille anteeksi? Myös sille kaikkein mahdottomimmalle ihmiselle, sille vihoviimeiselle, ärsyttävälle kiusanhengelle?

Jeesus näyttää kiusallisesti sitovan yhteen oman anteeksi saamisemme ja anteeksi antamisemme. Kun tarkastelee rukouksen kontekstia Matteuksen 6. luvussa, käsitys vain vahvistuu.

Niin että eipä jätetä mitään ikävää hampaankoloon ketään vastaan.

Nyt metsä kirkkoni olla saa

Tunnustan: rakastan luonnossa liikkumista. Minut ja Birgitan löytää usein metsästä. Minut sieltä, missä on mäntyjä, kallioita ja edes pilkahdus vettä. Luojan suuri luonto vetoaa niin monen aistiin. Tavallaan metsä on minulle myös kirkko, koska koen luonnon kertovan Luojastaan.

Muta onko se riittävä "kirkko"?

Hyvän vastauksen sain, kun minun todettiin olevan Covid-19 riskiryhmää. Piti varoa tuttujenkin tapaamisia. Kirkko alkoi tulla striimattuna tai tallennettuna, ja aina etänä eli itse en ollut mukana.

Konkreettisesti koin, että jotakin olennaista puuttuu. Ehtoollinen erityisesti, mutta myös paljon muuta, sellaistakin, mitä en pysty täsmällisesti ilmaisemaan.

Kuvittelen itseni seurakunnan kokoontumiseen kotikirkossa. Laulamista pitää välttää tartuntavaaran takia, muta kuvitelmassani laulan, että raplinki rapisee.

Tuolla on NN, rakas vanhus, joka on aina uskollisesti paikallaan. Tuossa taas OO, joka jostakin syystä minua ärsyttää, mutta eikö vain ole saanut sydämelleen tulla kirkkoon. PP on tuonut kylässä olevat lapsenlapsensa, hyvä! Rippikoululaiset ovat levottomia, mutta kirkossa kuitenkin. Jospa jotakin hyvää tarttuisi...

Metsä on hyvä, muta ei korvaa kirkkoa. Tällä en halua kumpaakaan rakasta paikkaani kritikoida.

Minä olen olemassa

Ilta-Sanomissa 29.2.2020 nainen purki sydäntään, kun viranomaiset olivat sotkeneet hänen henkilötunnuksensa jonkun toisen tunnukseen. Terveyspuolen palveluissa hän sai sitten kuulla, ettei häntä ole olemassa.

Mielenkiintoista, mutta ei tavatonta tai edes harvinaista.

Me transtaustaiset ihmiset joudumme silloin tällöin samaan ikävään tilanteeseen, kun palvelu ei pelaa ja asiakasta pompotellaan.

Meille on maistraatissa tehty virallinen muutos niin etunimiin kuin henkilötunnukseen. Ainakin Helsingissä sain pyytämättä ja maksutta vielä virkatodistuksen, jossa kerrottiin entiset ja uudet tiedot ja selostettiin, miksi muutos on tehty. Lukemattomissa viranomaisissa siitä on ollut apua.

Tiedot eivät kuitenkaan välity muualle ilman omaa aktiivisuutta.

Ensimmäiseksi törmäsin asiaan pankissa (Nordea Oulunkylä). Siellä paperit eivät riittäneet, vaan vaadittiin lisäselvityksiä. Oman tilin muuttaminen omalle nimelle oli yllättävän hankala asia vuonna 2010.

Seuraavana vuonna tarvitsin hoitoa kotikaupunkini Kuopion ylpeydessä KYS:ssä eli yliopistollisessa sairaalassa. En yllättynyt, kun minut käännytettiin pois. - Hoitaisimme teitä, mutta kun teitä ei tietojemme mukaan ole olemassa. Menkää omalle lääkärillenne Helsinkiin (400 km suuntaansa). Jos nyt välttämättä haluatte hoitoa Kuopiossa, pyytäkää häneltä se ja se lisäselvitys. Maistraatin selväkieliset paperit eivät siis riittäneet.

Lääkehoidon jatkuttua säädetyn ajan menin SPR:n veripalveluun Kuopiossa. Arvaatte jo: - Ette voi luovuttaa verta, koska teitä ei ole olemassa. Useita puhelinsoittoja ja lisäselvityksiä. Lopulta myös Veripalvelu uskoi, että olen olemassa. Pino asiakirjoja ei aluksi riittänyt.

Vuonna 2017 auton osto viivästyi, kun Nordean Kuopion konttori ei uskaltanut yhdistää minua ja tiliäni. Omien rahojen nosto oli yllättävän vaikeaa ja hidasta. Ei auttanut, vaikka konttorinjohtaja kävi paikan päällä ja sanoi tunnistavansa minut. Oli kuulemma Helsingistä tulleet tiukat ohjeet.

Sitten vaihdoin DNA:n tietokoneliittymän nopeampaan. Ei onnistunut kerralla sekään, vaikka taas oli peukalohangallinen papereita mukana. Laskut olivat lähes 10 vuotta tulleet oikealla nimellä, mutta nyt kaivettiin jostakin 12 vuotta vanha sopimuskopio, jossa oli toinen nimi. - Ei nimi ja hetu voi kellään muuttua! tuli lisäkaneetiksi. Tällä kertaa selvisin marssimalla kaupungin toiseen DNA-liikkeeseen, jossa asia ei ollut minkäänlainen ongelma. Nimen ja hetun muutos oli myös yksinkertainen juttu.

Mahdollisesti näitä tapauksia on muitakin.

Tiedoksi, että nimet ja henkilötunnus voivat laillisesti muuttua. Yleensä tällaisella ihmisellä on asiasta paperit mukana, koska hän on tottunut siihen, että muuten ei mitään tapahdu. On myös nöyryyttävää joutua julkisessa tilassa selventämään ääneen, että sukupuoli on korjattu.

Järjetöntä: Ei syntiä - Eikä silti saa

Olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää evlut kirkon kantaa kieltää avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta olevilta.
Kieltoa voidaan perustella lähinnä ikiaikaisella käytännöllä ja perinteellä.
Päätös kieltää vihkiminen on mielestäni jotenkin outo. En nyt sano skitsofreeninen, vaikka tuonkin sanan olen tässä yhteydessä kuullut.
Väännän rautalankaa:
1) Kirkon virallinen seksuaali- ja sukupuoliopetus toteaa, että homoseksuaalisuus, transsukupuolisuus, intersukupuolisuus ja muunsukupuolisuus tai vaikeasti määriteltävä sukupuolisuus on OK eikä missään nimessä synti. Syntiä olisi esim. vastuuttomuus, itsekkyys, hyväksikäyttö jne. - ja se koskee myös heteroita.
2) Kun samaa sukupuolta oleva pari haluaa solmia avioliiton rukouksen ja siunauksen hengessä ja Jumalan kasvojen edessä, kirkko ilmoittaa, ettei se käy. Muille käy, teille ei.
3) Kirkolta pakit saaneet kokevat, että valtio (jonka lainsäädäntö vihkimisen sallii) osoittaa armoa, kirkko jotakin muuta.
Loogisempi systeemi olisi joko todeta homot kauheiksi syntisiksi (mikä ei todellakaan enää onnistu) tai antaa halukkaiden saada kuulla papin aamen.
Toimin kirkon sääntöjen mukaan. Pidän rukoushetkiä solmittujen avioliittojen puolesta. Vihkisin, jos kirkkoni sen sallisi.
Kirkolliskokouksen vaali on aivan pian. Kokemus osoittaa, että vanhoilliset äänestävät varmimmin. Ehtinenkö elää niin kauan, että käytäntö muuttuu?

Luther ja tunnustuskirjat pitävät avioliittoon vihkimistä maallisen yhteiskunnan päätettävänä asiana - ei siis suinkaan pelastuskysymyksenä.