Aina ei mummi tai ämmi pääse

Minulla on Birgitan kanssa kahdeksan lastenlasta. Jos Luoja suo, kohta yhdeksän. Aivan ihana juttu.

Se mitä en loppuun asti ymmärrä, on monet kutsut isovanhempina osallistumaan erilaisten kerhojen, harrastusryhmien ja koulujen juhliin tai teemapäiviin yhdessä lapsenlapsen kanssa. Nyt mummot ja vaarit mukaan!

Siinä kun on ajatusnyrjähdys, että kaikki isovanhemmat asuvat siinä nurkalla ja ovat eläkkeellä tai muuten vapaita tulemaan milloin vain.

Mielellämme osallistuisimme, mutta kun me nykyajan kuusikymppiset emme ole kotinurkissa vapaina kyyhöttämässä, vaan joudumme/saamme tehdä töitä. Vielä ehkä 5-7 vuotta.

Emme tuosta vain voi ottaa vapaata ja lähteä satojen kilometrien reissuun, vaikka mieli tekisikin. Lähimmät lastenlapset kun asuvat 150 km:n päässä, muut lähemmäs 300:n.

Enkä tällä suinkaan moiti tilaisuuksien järjestäjiä. Kiva kun niin teette. Mutta ymmärtäkää myös niitä mummuja ja vaareja, jotka eivät voi tulla.

Tulppa tiellä papiksi

Suomessa on edelleen kohtuullisen paljon halukkuutta tulla papiksi. Maistereita myös valmistuu Helsingistä, Turusta ja Joensuusta.

Useimmilla heistä on korkea motivaatiotaso päästä papin virkaan ja käytännössä soveltamaan opittua.
Tässä maisterit törmäävät tulppaan.

Vihkimystä ei heru, koska ei ole osoittaa virkaa, jossa voisi palvella vähintään kuusi kuukautta.
Kun vihkimys on ollut ja mennyt, nämä sitä vaille jääneet maisterit lukevat lehdestä, että se ja se eläkeläinen on saanut määräyksen hoitaa sitä ja sitä virkaa. Osa ärtyneistä soittaa notaarille ja tekee klassisen kysymyksen HÄH?

Notaari kertoo, että seurakuntaan tuli ennalta arvaamaton sijaistarve eikä vihittyjen pappien reserviä tässä hiippakunnassa juuri ole. Kun ei työikäisiä työttömiä pappeja ole, on huudettava apuun eläkeläisiä, joista joku vielä jaksaa. Kaunis kiitos heille palvelualttiudesta.

Työttömiä maistereita vain jurppii se, että he olisivat käytettävissä, jos vain olisi vihkimys. Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä, ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä. Ollaan kuin sadun harakat vasta tervatulla sillalla. Kun saa nokan irti tervasta, pyrstö tarttuu kiinni, kun pyrstön saa irti, tupsahtaa nokka kiinni.

Tiedän, että joissakin etelän hiippakunnissa ihmetellään, etteikö muka ole valmiiden pappien reserviä. No ei ehkä siellä ei mitään pulaa olekaan. Täällä raukoilla rajoilla on.

Tunnetusti ihmiset ovat eteviä tietämään, mitä muiden pitäisi tehdä, joten toistan aiemmin esittämääni: mitä jos rohkeasti vihittäisiin pappeja vähän yli tarpeen tai alle kuuden kuukauden työjaksoihin? Vihityn papin – vaikka työttömänkin – on helpompi työllistyä kuin ehkä jo kauan odottaneen maisterin.

Kommentoijille voin valmiiksi sanoa, että tiedän myös muihin kirkon ammatteihin nyt olevan vaikea työllistyä ja että monilta osin ongelma koskee koko yhteiskuntaa.
 

Laulan pääsiäisen

Pääsiäisessä olen törmännyt harmitteluun siitä, ettei edes tiedetä, miksi tätä kristikunnan suurinta juhlaa vietetään.

Syitä on monia enkä käy niitä tässä luettelemaan tai arvailemaan.

Yksi on omaan mieleen tullut joka vuosi.
Pääsiäiseen ei liity lauluperinne.

Ajatellaan vaikka joulua, sitä toista suurta juhlaa.
Kuka tahansa voi luetella toistakymemntä mieluista joululaulua ja laulaakin niitä.
Mutta montako pääsiäislaulua tunnet?

Lapset saattavat osata "Lensi maahan enkeli".
Aikuisista asianharrastajat osaavat joitakin kuten "Nyt se suuri päivä koitti" tai "Pilvimuurista valo välähtää."

Mutta kun ns. suuri yleisö ei osaa yhtään pääsiäislaulua tai virttä.
Tarttis tehdä jotakin.

On upeaa kuulla toisten laulavan esim. passioita.

Paljon upeampaa on laulaa itse omaan ja toisen sydämeen.

Vedä ittes hirteen

Sosiaalinen media ja sen keskustelupalstat ovat luoneet keskustelukulttuurin muunnoksen, jolle on ominaista vihapuhe ja vihaviesti.

Se on kielenkäyttöä, johon harva silmästä silmään pystyy. Mutta kun saa nimettömänä puskista huudella, huudellaan myös. Loka lentää. On jo raportoitu itsemurhia, jotka perustuvat nettikiusaamiseen tai lehtien minikommenttipalstojen törkyisimpiin osiin.

Vihapuheelle on ominaista nimettömyys. Tekijää ei juuri voi jäljittää.

Edelleen ominaista on kohtuuttoman ilkeä sävy. Jutussa voi olla siteeksi tottakin, mutta rajusti paisutellen ja ilkeästi tulkiten. Voi se olla perätönkin.

Vihaviestillä halutaan vaikuttaa. Saada joku eroamaan, vetäytymään tai perumaan, vielä parempi jos itkemään.

6-7 vuotta sitten kuvittelin, että jakamalla pyynnöstä asiatietoa transsukupuolisuudesta silmät avautuisivat ja yhä useammat olisivat sinut asian kanssa. Ei se ollutkaan seksihurjastelua tai hulluutta. Moniin se myönteisellä tavalla tehosikin.

Toisaalta huomasin, että joitakin mikä tahansa vastaus lietsoi vain mitä kummallisimpiin reaktioihin, jopa vihaan.

-          Älä selitä. Oot latvasta laho. Huora. Vedä ittes hirteen tai vessasta alas. Kohta tullaan ja sitten lätty lätisee.

Julmimmat ottivat Jumalan takuumiehekseen:

-          Hän heittää sinut tuliseen järveen syntiesi tähden.

Ei julmureille muistunut mieleen, että Jeesus Kristus on syntimme sovittanut ja että uskossa häneen me pelastumme. Merkillisen hyvin nuo vihaviestien lähettäjät myös tiesivät, mitä Jumala minusta ajatteli. Tai siis uskottelivat tietävänsä. Itse ajattelen, että silmittömään vihaan sortuva on kaukana Jumalan tahdon ymmärtämisestä.

Mikä sitten voisi olla toisin? Voiko kehityksen suuntaa muuttaa?

Voi!

Uskon, että paljon auttaisi jo sekin, että arvostelua voisi antaa vain todistettavasti omalla nimellä. Se hillitsisi kummasti.

Vielä tehokkaampaa olisi sisimmän muutos. Jos siis osaisimme kilpailla toistemme kunnioittamisessa, rakastaa lähimmäistämme, tehdä toiselle sitä mitä itsellemme tahdomme ja muistaa, että Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(Tämä on julkaistu Savon Sanomien alakertana 20.3.2015)

                                           

KIPA-KASTI

Kirkossa on kipakasti siirrytty KiPa-kastiin eli kirkon palvelukeskuksen asiakkaiksi.

Asiaa perusteltiin sillä, että tietyt yhteiset taloushallinnon tehtävät hoidetaan keskitetysti ja seurakuntien voimavaroja vapautuu perustehtävään.

Missä kaksi tai kolme kirkkoherraa, talouspäällikköä tai taloustoimiston työntekijää kokoontuu, siellä kerrotaan toteutuma, joka ei ihan vastaa tavoitetta.

Onko työvoiman tarve jossakin vähentynyt? En tiedä. Jonnekin on pitänyt palkata lisää väkeä asioimaan KiPa:n kanssa.

Seurakuntien yksinkertaiset, elämänläheiset ja toimivat käytännöt vaikkapa matkalaskun teossa on korvattu järjestelmällä, jossa tumpelot pannaan koneen ääreen toteamaan, että eiku-näppäimiä on paljon. Taloustoimistoissa olisi ollut näppäriä IT-alan taitajia.

Puheiden tasolla toivotaan työntekijöitä toimistoista kentälle, käytännön ratkaisut menevät toisin päin.

Itse olen suhteellisen pieni KiPa:n kanssa asioija. Harvakseltani matkalaskuja tai lomia naputtelen. Silloin kun järjestelmä toimii, kaikki on suhteellisen helppoa, kunhan muutamat kummalliset nimitykset ja oudosti ajatellut järjestykset oppii.

Hankalampaa on, kun järjestelmä piilottelee osiaan eikä anna esim. lomaketta täyttää. Näitä häiriöitä on turhan paljon.

Itselleni on KiPa:n ikkunan ääressä tullut vaikutelma, että ostettiin johonkin muuhun organisaatioon tarkoitettu paketti, jota sitten sovitellaan kirkkoon.

Alkuvaiheen käynnistysongelmat toivottavasti saadaan hoitoon ja kaikki toimimaan. Josko sitten tapahtuisi se luvattu menojen säästö ja mahdollisuus resurssien suuntaamiseen.

Tulkoon silmitön talvi

Entisen seurakuntani työntekijä oli nuorempana käynyt pari vuotta Australiassa kokeilemassa, järjestyisikö elämä siellä. Tuli kuitenkin takaisin. Kyseltiin syytä. Vastaus oli lyhyt: - Vuodenajat.

Moni saattaa haaveilla ikikesästä, mutta toden tullen kaipaakin myös syksyn väriloistoa, hohtavia hankia ja kevään heräämistä. Jopa syksyn sateilla on ystävänsä. Joulun seudun lähes läpi vuorokauden jatkuva pimeys tai hämärä antaa huikean taustan pienillekin tuikuille. Kevään lähestyessä näkee, miten valo lisääntyy päivä päivältä.

Ihmisiä on ryhmitelty senkin mukaan, mikä vuodenaika heidän persoonaansa parhaiten sopii. Saahan sitä pohdiskella. Luultavasti onnellisinta olisi, jos pystyisi aina nauttimaan käsillä olevasta vuodenajasta. On suurempaa iloita siitä, mitä on, kuin murehtia siitä, mitä ei ole.

Läpi historian on verrattu ihmiselämää vuoden kiertoon. Heräämme elämään keväällä, kukoistamme kesän, rauhoitumme syksyyn kunnes on aika pudottaa lehdet tai antaa täyden tähkän taipua maata kohti.

Monissa lähi-idän uskonnoissa tunnetaan taru kuolevasta ja ylös nousevasta jumalasta. Talviajan karuus on se kuoleman jakso, joka päättyy kevään ensi merkkeihin. Niistä iloitaan käymällä rituaalisesti tuonelassa viemässä elämän viestiä kuolon uneen nukkuneelle, joka sitten herää luonnon kanssa.

Kristuksen ylösnousemus on eri asia. Se ei liity vuoden kiertoon eikä toistu. Silti joitakin yhtymäkohtia on myös meidän ylösnousemususkoomme. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa. Se on kuin uni, josta meidät herätetään johonkin uuteen, sellaiseen mitä ei silmä ole nähnyt ja mikä ei ole ihmisen ajatukseen astunut. On myös iankaikkinen elämä.

Talvi voi olla huikeaa aikaa, kun aurinko tulee esiin ja hanget ovat täynnä timantteja. Sieluni lepää, kun hiihtelen hiljakseen harjuja, katselen valkopeitteisiä puita, näen jäniksen jäljet. Toki myös kirkkorakennus ja messu ovat rakkaita, mutta usein ”metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa.”

Iän myötä vauhti on hidastunut ja huomaan vaikkapa tasapainokykyjeni heikkenevän. Moni ikätoveri on siirtymässä hiihdossa tasamaalle tai jäälle, mutta joka tapauksessa Luojan suuri temppeli saa heille hohtaa  raikasta ilmaa, puhtautta ja kirkastuvaa säätä.

Säätiedotus saattaa luvata huomenna kirkastuvaa. Jospa se olisi sitä myös sielun sopukoissa?

                            

Se on syntiä!

Tunnettu herätyspuhuja ähisi saunassa ystäviensä kanssa. Siinä vilvoitteluvaiheessa juteltiin niitä näitä, mutta myös vakavia.

Puhuja tuumi:

-         On se oikeastaan kumma, että saunan kaltainen kerta kaikkiaan mahtava nautinnon lähde ei ole päässyt mihinkään syntiluetteloon.

Sitä ihmeteltiin pian yhdessä. Ulkomaan elävien epäiltiin pitävän alastomuutta arveluttavana, mutta Suomessa saunassa olon alastomuus ei ole mikään seksististen juttujen aihe.

Mutta millaisia ne syntilistat voisivat olla?

Ehkä joskus ne olivat lyhyitä. Vaikkapa viinan juonti, kortin lyönti ja vieraat naiset. Nautintoaineet kuten tupakka ja alkoholi.

Joillakin listat pitenivät hyvinkin yksityiskohtaisiksi, joillakin toisilla homma meni hälläväliksi. Ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Kai se on kristityilläkin ikiaikainen kiusaus ainakin epäillä synniksi sitä, mitä joku muu tekee, kun taas omaa toimintaa ja sen motiiveja selitetään parhain päin.

Viime vuosina olen hämmästellyt, miten paljon energiaa on haaskattu kiivailuun seksuaalisuuden eri muodoista. Erityisesti on muistettu kovistella homoja.

Olen rohjennut ääneen ihmetellä, eikö evankeliumin aarre sisällä muitakin vivahteita, varsinkin kun eräältä nasaretilaiselta ei ole tähän asiaan säilynyt minkäänlaista kannanottoa. No, sen ääneen sanominen nyt ainakin on synti, kuulin.

Mietiskelen, että nykyajan syntiluetteloista unohtuvat kovin usein mm. kaikki muut Roomalaiskirjeen 1. luvun lopussa mainitut.

Vääryys, halpamaisuus, ahneus, pahuus, kateus? Kuka niistä puhuu? Puhumattakaan rakkaudettomuudesta ja säälimättömyydestä.

Omat syntini eivät yhtään vähene sillä, että osoittelen muiden syntejä, todellisia tai kuviteltuja.