Minulla on Birgitan kanssa kahdeksan lastenlasta. Jos Luoja suo, kohta yhdeksän. Aivan ihana juttu.
Se mitä en loppuun asti ymmärrä, on monet kutsut isovanhempina osallistumaan erilaisten kerhojen, harrastusryhmien ja koulujen juhliin tai teemapäiviin yhdessä lapsenlapsen kanssa. Nyt mummot ja vaarit mukaan!
Siinä kun on ajatusnyrjähdys, että kaikki isovanhemmat asuvat siinä nurkalla ja ovat eläkkeellä tai muuten vapaita tulemaan milloin vain.
Mielellämme osallistuisimme, mutta kun me nykyajan kuusikymppiset emme ole kotinurkissa vapaina kyyhöttämässä, vaan joudumme/saamme tehdä töitä. Vielä ehkä 5-7 vuotta.
Emme tuosta vain voi ottaa vapaata ja lähteä satojen kilometrien reissuun, vaikka mieli tekisikin. Lähimmät lastenlapset kun asuvat 150 km:n päässä, muut lähemmäs 300:n.
Enkä tällä suinkaan moiti tilaisuuksien järjestäjiä. Kiva kun niin teette. Mutta ymmärtäkää myös niitä mummuja ja vaareja, jotka eivät voi tulla.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
maanantai 8. kesäkuuta 2015
maanantai 11. toukokuuta 2015
Tulppa tiellä papiksi
Suomessa on edelleen kohtuullisen paljon halukkuutta tulla papiksi. Maistereita myös valmistuu Helsingistä, Turusta ja Joensuusta.
Useimmilla heistä on korkea motivaatiotaso päästä papin virkaan ja käytännössä soveltamaan opittua.
Tässä maisterit törmäävät tulppaan.
Vihkimystä ei heru, koska ei ole osoittaa virkaa, jossa voisi palvella vähintään kuusi kuukautta.
Kun vihkimys on ollut ja mennyt, nämä sitä vaille jääneet maisterit lukevat lehdestä, että se ja se eläkeläinen on saanut määräyksen hoitaa sitä ja sitä virkaa. Osa ärtyneistä soittaa notaarille ja tekee klassisen kysymyksen HÄH?
Notaari kertoo, että seurakuntaan tuli ennalta arvaamaton sijaistarve eikä vihittyjen pappien reserviä tässä hiippakunnassa juuri ole. Kun ei työikäisiä työttömiä pappeja ole, on huudettava apuun eläkeläisiä, joista joku vielä jaksaa. Kaunis kiitos heille palvelualttiudesta.
Työttömiä maistereita vain jurppii se, että he olisivat käytettävissä, jos vain olisi vihkimys. Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä, ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä. Ollaan kuin sadun harakat vasta tervatulla sillalla. Kun saa nokan irti tervasta, pyrstö tarttuu kiinni, kun pyrstön saa irti, tupsahtaa nokka kiinni.
Tiedän, että joissakin etelän hiippakunnissa ihmetellään, etteikö muka ole valmiiden pappien reserviä. No ei ehkä siellä ei mitään pulaa olekaan. Täällä raukoilla rajoilla on.
Tunnetusti ihmiset ovat eteviä tietämään, mitä muiden pitäisi tehdä, joten toistan aiemmin esittämääni: mitä jos rohkeasti vihittäisiin pappeja vähän yli tarpeen tai alle kuuden kuukauden työjaksoihin? Vihityn papin – vaikka työttömänkin – on helpompi työllistyä kuin ehkä jo kauan odottaneen maisterin.
Kommentoijille voin valmiiksi sanoa, että tiedän myös muihin kirkon ammatteihin nyt olevan vaikea työllistyä ja että monilta osin ongelma koskee koko yhteiskuntaa.
Useimmilla heistä on korkea motivaatiotaso päästä papin virkaan ja käytännössä soveltamaan opittua.
Tässä maisterit törmäävät tulppaan.
Vihkimystä ei heru, koska ei ole osoittaa virkaa, jossa voisi palvella vähintään kuusi kuukautta.
Kun vihkimys on ollut ja mennyt, nämä sitä vaille jääneet maisterit lukevat lehdestä, että se ja se eläkeläinen on saanut määräyksen hoitaa sitä ja sitä virkaa. Osa ärtyneistä soittaa notaarille ja tekee klassisen kysymyksen HÄH?
Notaari kertoo, että seurakuntaan tuli ennalta arvaamaton sijaistarve eikä vihittyjen pappien reserviä tässä hiippakunnassa juuri ole. Kun ei työikäisiä työttömiä pappeja ole, on huudettava apuun eläkeläisiä, joista joku vielä jaksaa. Kaunis kiitos heille palvelualttiudesta.
Työttömiä maistereita vain jurppii se, että he olisivat käytettävissä, jos vain olisi vihkimys. Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä, ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä. Ollaan kuin sadun harakat vasta tervatulla sillalla. Kun saa nokan irti tervasta, pyrstö tarttuu kiinni, kun pyrstön saa irti, tupsahtaa nokka kiinni.
Tiedän, että joissakin etelän hiippakunnissa ihmetellään, etteikö muka ole valmiiden pappien reserviä. No ei ehkä siellä ei mitään pulaa olekaan. Täällä raukoilla rajoilla on.
Tunnetusti ihmiset ovat eteviä tietämään, mitä muiden pitäisi tehdä, joten toistan aiemmin esittämääni: mitä jos rohkeasti vihittäisiin pappeja vähän yli tarpeen tai alle kuuden kuukauden työjaksoihin? Vihityn papin – vaikka työttömänkin – on helpompi työllistyä kuin ehkä jo kauan odottaneen maisterin.
Kommentoijille voin valmiiksi sanoa, että tiedän myös muihin kirkon ammatteihin nyt olevan vaikea työllistyä ja että monilta osin ongelma koskee koko yhteiskuntaa.
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Laulan pääsiäisen
Pääsiäisessä olen törmännyt harmitteluun siitä, ettei edes tiedetä, miksi tätä kristikunnan suurinta juhlaa vietetään.
Syitä on monia enkä käy niitä tässä luettelemaan tai arvailemaan.
Yksi on omaan mieleen tullut joka vuosi.
Pääsiäiseen ei liity lauluperinne.
Ajatellaan vaikka joulua, sitä toista suurta juhlaa.
Kuka tahansa voi luetella toistakymemntä mieluista joululaulua ja laulaakin niitä.
Mutta montako pääsiäislaulua tunnet?
Lapset saattavat osata "Lensi maahan enkeli".
Aikuisista asianharrastajat osaavat joitakin kuten "Nyt se suuri päivä koitti" tai "Pilvimuurista valo välähtää."
Mutta kun ns. suuri yleisö ei osaa yhtään pääsiäislaulua tai virttä.
Tarttis tehdä jotakin.
On upeaa kuulla toisten laulavan esim. passioita.
Paljon upeampaa on laulaa itse omaan ja toisen sydämeen.
Syitä on monia enkä käy niitä tässä luettelemaan tai arvailemaan.
Yksi on omaan mieleen tullut joka vuosi.
Pääsiäiseen ei liity lauluperinne.
Ajatellaan vaikka joulua, sitä toista suurta juhlaa.
Kuka tahansa voi luetella toistakymemntä mieluista joululaulua ja laulaakin niitä.
Mutta montako pääsiäislaulua tunnet?
Lapset saattavat osata "Lensi maahan enkeli".
Aikuisista asianharrastajat osaavat joitakin kuten "Nyt se suuri päivä koitti" tai "Pilvimuurista valo välähtää."
Mutta kun ns. suuri yleisö ei osaa yhtään pääsiäislaulua tai virttä.
Tarttis tehdä jotakin.
On upeaa kuulla toisten laulavan esim. passioita.
Paljon upeampaa on laulaa itse omaan ja toisen sydämeen.
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Vedä ittes hirteen
Sosiaalinen media ja sen keskustelupalstat ovat luoneet keskustelukulttuurin
muunnoksen, jolle on ominaista vihapuhe ja vihaviesti.
Se on kielenkäyttöä, johon harva silmästä silmään pystyy. Mutta kun saa
nimettömänä puskista huudella, huudellaan myös. Loka lentää. On jo raportoitu
itsemurhia, jotka perustuvat nettikiusaamiseen tai lehtien
minikommenttipalstojen törkyisimpiin osiin.
Vihapuheelle on ominaista nimettömyys. Tekijää ei juuri voi jäljittää.
Edelleen ominaista on kohtuuttoman ilkeä sävy. Jutussa voi olla
siteeksi tottakin, mutta rajusti paisutellen ja ilkeästi tulkiten. Voi se olla
perätönkin.
Vihaviestillä halutaan vaikuttaa. Saada joku eroamaan, vetäytymään tai
perumaan, vielä parempi jos itkemään.
6-7 vuotta sitten kuvittelin, että jakamalla pyynnöstä asiatietoa
transsukupuolisuudesta silmät avautuisivat ja yhä useammat olisivat sinut asian
kanssa. Ei se ollutkaan seksihurjastelua tai hulluutta. Moniin se myönteisellä
tavalla tehosikin.
Toisaalta huomasin, että joitakin mikä tahansa vastaus lietsoi vain
mitä kummallisimpiin reaktioihin, jopa vihaan.
-
Älä selitä. Oot latvasta laho. Huora. Vedä ittes hirteen
tai vessasta alas. Kohta tullaan ja sitten lätty lätisee.
Julmimmat ottivat Jumalan takuumiehekseen:
-
Hän heittää sinut tuliseen järveen syntiesi tähden.
Ei julmureille muistunut mieleen, että Jeesus Kristus on syntimme
sovittanut ja että uskossa häneen me pelastumme. Merkillisen hyvin nuo
vihaviestien lähettäjät myös tiesivät, mitä Jumala minusta ajatteli. Tai siis uskottelivat
tietävänsä. Itse ajattelen, että silmittömään vihaan sortuva on kaukana Jumalan
tahdon ymmärtämisestä.
Mikä sitten voisi olla toisin? Voiko kehityksen suuntaa muuttaa?
Voi!
Uskon, että paljon auttaisi jo sekin, että arvostelua voisi antaa vain
todistettavasti omalla nimellä. Se hillitsisi kummasti.
Vielä tehokkaampaa olisi sisimmän muutos. Jos siis osaisimme kilpailla
toistemme kunnioittamisessa, rakastaa lähimmäistämme, tehdä toiselle sitä mitä
itsellemme tahdomme ja muistaa, että Jumalan valtakunta on vanhurskautta,
rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.
(Tämä on julkaistu Savon Sanomien alakertana 20.3.2015)keskiviikko 18. helmikuuta 2015
KIPA-KASTI
Kirkossa on
kipakasti siirrytty KiPa-kastiin eli kirkon palvelukeskuksen asiakkaiksi.
Asiaa
perusteltiin sillä, että tietyt yhteiset taloushallinnon tehtävät hoidetaan
keskitetysti ja seurakuntien voimavaroja vapautuu perustehtävään.
Missä kaksi
tai kolme kirkkoherraa, talouspäällikköä tai taloustoimiston työntekijää kokoontuu,
siellä kerrotaan toteutuma, joka ei ihan vastaa tavoitetta.
Onko
työvoiman tarve jossakin vähentynyt? En tiedä. Jonnekin on pitänyt palkata
lisää väkeä asioimaan KiPa:n kanssa.
Seurakuntien
yksinkertaiset, elämänläheiset ja toimivat käytännöt vaikkapa matkalaskun
teossa on korvattu järjestelmällä, jossa tumpelot pannaan koneen ääreen
toteamaan, että eiku-näppäimiä on paljon. Taloustoimistoissa olisi ollut
näppäriä IT-alan taitajia.
Puheiden
tasolla toivotaan työntekijöitä toimistoista kentälle, käytännön ratkaisut
menevät toisin päin.
Itse olen
suhteellisen pieni KiPa:n kanssa asioija. Harvakseltani matkalaskuja tai lomia
naputtelen. Silloin kun järjestelmä toimii, kaikki on suhteellisen helppoa,
kunhan muutamat kummalliset nimitykset ja oudosti ajatellut järjestykset oppii.
Hankalampaa
on, kun järjestelmä piilottelee osiaan eikä anna esim. lomaketta täyttää. Näitä
häiriöitä on turhan paljon.
Itselleni on
KiPa:n ikkunan ääressä tullut vaikutelma, että ostettiin johonkin muuhun
organisaatioon tarkoitettu paketti, jota sitten sovitellaan kirkkoon.
Alkuvaiheen
käynnistysongelmat toivottavasti saadaan hoitoon ja kaikki toimimaan. Josko
sitten tapahtuisi se luvattu menojen säästö ja mahdollisuus resurssien
suuntaamiseen.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Tulkoon silmitön talvi
Entisen seurakuntani työntekijä oli nuorempana käynyt pari
vuotta Australiassa kokeilemassa, järjestyisikö elämä siellä. Tuli kuitenkin
takaisin. Kyseltiin syytä. Vastaus oli lyhyt: - Vuodenajat.
Moni saattaa haaveilla ikikesästä, mutta toden tullen
kaipaakin myös syksyn väriloistoa, hohtavia hankia ja kevään heräämistä. Jopa
syksyn sateilla on ystävänsä. Joulun seudun lähes läpi vuorokauden jatkuva
pimeys tai hämärä antaa huikean taustan pienillekin tuikuille. Kevään lähestyessä
näkee, miten valo lisääntyy päivä päivältä.
Ihmisiä on ryhmitelty senkin mukaan, mikä vuodenaika heidän
persoonaansa parhaiten sopii. Saahan sitä pohdiskella. Luultavasti onnellisinta
olisi, jos pystyisi aina nauttimaan käsillä olevasta vuodenajasta. On suurempaa
iloita siitä, mitä on, kuin murehtia siitä, mitä ei ole.
Läpi historian on verrattu ihmiselämää vuoden kiertoon.
Heräämme elämään keväällä, kukoistamme kesän, rauhoitumme syksyyn kunnes on
aika pudottaa lehdet tai antaa täyden tähkän taipua maata kohti.
Monissa lähi-idän uskonnoissa tunnetaan taru kuolevasta ja
ylös nousevasta jumalasta. Talviajan karuus on se kuoleman jakso, joka päättyy
kevään ensi merkkeihin. Niistä iloitaan käymällä rituaalisesti tuonelassa
viemässä elämän viestiä kuolon uneen nukkuneelle, joka sitten herää luonnon
kanssa.
Kristuksen ylösnousemus on eri asia. Se ei liity vuoden
kiertoon eikä toistu. Silti joitakin yhtymäkohtia on myös meidän
ylösnousemususkoomme. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa. Se on kuin uni, josta
meidät herätetään johonkin uuteen, sellaiseen mitä ei silmä ole nähnyt ja mikä
ei ole ihmisen ajatukseen astunut. On myös iankaikkinen elämä.
Talvi voi olla huikeaa aikaa, kun aurinko tulee esiin ja
hanget ovat täynnä timantteja. Sieluni lepää, kun hiihtelen hiljakseen harjuja,
katselen valkopeitteisiä puita, näen jäniksen jäljet. Toki myös kirkkorakennus
ja messu ovat rakkaita, mutta usein ”metsä kirkkoni olla saa, voin siellä
palvella Jumalaa.”
Iän myötä vauhti on hidastunut ja huomaan vaikkapa tasapainokykyjeni
heikkenevän. Moni ikätoveri on siirtymässä hiihdossa tasamaalle tai jäälle,
mutta joka tapauksessa Luojan suuri temppeli saa heille hohtaa raikasta ilmaa, puhtautta ja kirkastuvaa
säätä.
Säätiedotus saattaa luvata huomenna kirkastuvaa. Jospa se olisi
sitä myös sielun sopukoissa?
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Se on syntiä!
Tunnettu
herätyspuhuja ähisi saunassa ystäviensä kanssa. Siinä vilvoitteluvaiheessa
juteltiin niitä näitä, mutta myös vakavia.
Puhuja
tuumi:
-
On
se oikeastaan kumma, että saunan kaltainen kerta kaikkiaan mahtava nautinnon
lähde ei ole päässyt mihinkään syntiluetteloon.
Sitä
ihmeteltiin pian yhdessä. Ulkomaan elävien epäiltiin pitävän alastomuutta
arveluttavana, mutta Suomessa saunassa olon alastomuus ei ole mikään
seksististen juttujen aihe.
Mutta
millaisia ne syntilistat voisivat olla?
Ehkä joskus
ne olivat lyhyitä. Vaikkapa viinan juonti, kortin lyönti ja vieraat naiset.
Nautintoaineet kuten tupakka ja alkoholi.
Joillakin
listat pitenivät hyvinkin yksityiskohtaisiksi, joillakin toisilla homma meni
hälläväliksi. Ei voisi vähemmän kiinnostaa.
Kai se on
kristityilläkin ikiaikainen kiusaus ainakin epäillä synniksi sitä, mitä joku
muu tekee, kun taas omaa toimintaa ja sen motiiveja selitetään parhain päin.
Viime
vuosina olen hämmästellyt, miten paljon energiaa on haaskattu kiivailuun
seksuaalisuuden eri muodoista. Erityisesti on muistettu kovistella homoja.
Olen
rohjennut ääneen ihmetellä, eikö evankeliumin aarre sisällä muitakin vivahteita,
varsinkin kun eräältä nasaretilaiselta ei ole tähän asiaan säilynyt
minkäänlaista kannanottoa. No, sen ääneen sanominen nyt ainakin on synti,
kuulin.
Mietiskelen,
että nykyajan syntiluetteloista unohtuvat kovin usein mm. kaikki muut
Roomalaiskirjeen 1. luvun lopussa mainitut.
Vääryys,
halpamaisuus, ahneus, pahuus, kateus? Kuka niistä puhuu? Puhumattakaan
rakkaudettomuudesta ja säälimättömyydestä.
Omat syntini
eivät yhtään vähene sillä, että osoittelen muiden syntejä, todellisia tai
kuviteltuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
