Minä olen olemassa

Ilta-Sanomissa 29.2.2020 nainen purki sydäntään, kun viranomaiset olivat sotkeneet hänen henkilötunnuksensa jonkun toisen tunnukseen. Terveyspuolen palveluissa hän sai sitten kuulla, ettei häntä ole olemassa.

Mielenkiintoista, mutta ei tavatonta tai edes harvinaista.

Me transtaustaiset ihmiset joudumme silloin tällöin samaan ikävään tilanteeseen, kun palvelu ei pelaa ja asiakasta pompotellaan.

Meille on maistraatissa tehty virallinen muutos niin etunimiin kuin henkilötunnukseen. Ainakin Helsingissä sain pyytämättä ja maksutta vielä virkatodistuksen, jossa kerrottiin entiset ja uudet tiedot ja selostettiin, miksi muutos on tehty. Lukemattomissa viranomaisissa siitä on ollut apua.

Tiedot eivät kuitenkaan välity muualle ilman omaa aktiivisuutta.

Ensimmäiseksi törmäsin asiaan pankissa (Nordea Oulunkylä). Siellä paperit eivät riittäneet, vaan vaadittiin lisäselvityksiä. Oman tilin muuttaminen omalle nimelle oli yllättävän hankala asia vuonna 2010.

Seuraavana vuonna tarvitsin hoitoa kotikaupunkini Kuopion ylpeydessä KYS:ssä eli yliopistollisessa sairaalassa. En yllättynyt, kun minut käännytettiin pois. - Hoitaisimme teitä, mutta kun teitä ei tietojemme mukaan ole olemassa. Menkää omalle lääkärillenne Helsinkiin (400 km suuntaansa). Jos nyt välttämättä haluatte hoitoa Kuopiossa, pyytäkää häneltä se ja se lisäselvitys. Maistraatin selväkieliset paperit eivät siis riittäneet.

Lääkehoidon jatkuttua säädetyn ajan menin SPR:n veripalveluun Kuopiossa. Arvaatte jo: - Ette voi luovuttaa verta, koska teitä ei ole olemassa. Useita puhelinsoittoja ja lisäselvityksiä. Lopulta myös Veripalvelu uskoi, että olen olemassa. Pino asiakirjoja ei aluksi riittänyt.

Vuonna 2017 auton osto viivästyi, kun Nordean Kuopion konttori ei uskaltanut yhdistää minua ja tiliäni. Omien rahojen nosto oli yllättävän vaikeaa ja hidasta. Ei auttanut, vaikka konttorinjohtaja kävi paikan päällä ja sanoi tunnistavansa minut. Oli kuulemma Helsingistä tulleet tiukat ohjeet.

Sitten vaihdoin DNA:n tietokoneliittymän nopeampaan. Ei onnistunut kerralla sekään, vaikka taas oli peukalohangallinen papereita mukana. Laskut olivat lähes 10 vuotta tulleet oikealla nimellä, mutta nyt kaivettiin jostakin 12 vuotta vanha sopimuskopio, jossa oli toinen nimi. - Ei nimi ja hetu voi kellään muuttua! tuli lisäkaneetiksi. Tällä kertaa selvisin marssimalla kaupungin toiseen DNA-liikkeeseen, jossa asia ei ollut minkäänlainen ongelma. Nimen ja hetun muutos oli myös yksinkertainen juttu.

Mahdollisesti näitä tapauksia on muitakin.

Tiedoksi, että nimet ja henkilötunnus voivat laillisesti muuttua. Yleensä tällaisella ihmisellä on asiasta paperit mukana, koska hän on tottunut siihen, että muuten ei mitään tapahdu. On myös nöyryyttävää joutua julkisessa tilassa selventämään ääneen, että sukupuoli on korjattu.

Järjetöntä: Ei syntiä - Eikä silti saa

Olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää evlut kirkon kantaa kieltää avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta olevilta.
Kieltoa voidaan perustella lähinnä ikiaikaisella käytännöllä ja perinteellä.
Päätös kieltää vihkiminen on mielestäni jotenkin outo. En nyt sano skitsofreeninen, vaikka tuonkin sanan olen tässä yhteydessä kuullut.
Väännän rautalankaa:
1) Kirkon virallinen seksuaali- ja sukupuoliopetus toteaa, että homoseksuaalisuus, transsukupuolisuus, intersukupuolisuus ja muunsukupuolisuus tai vaikeasti määriteltävä sukupuolisuus on OK eikä missään nimessä synti. Syntiä olisi esim. vastuuttomuus, itsekkyys, hyväksikäyttö jne. - ja se koskee myös heteroita.
2) Kun samaa sukupuolta oleva pari haluaa solmia avioliiton rukouksen ja siunauksen hengessä ja Jumalan kasvojen edessä, kirkko ilmoittaa, ettei se käy. Muille käy, teille ei.
3) Kirkolta pakit saaneet kokevat, että valtio (jonka lainsäädäntö vihkimisen sallii) osoittaa armoa, kirkko jotakin muuta.
Loogisempi systeemi olisi joko todeta homot kauheiksi syntisiksi (mikä ei todellakaan enää onnistu) tai antaa halukkaiden saada kuulla papin aamen.
Toimin kirkon sääntöjen mukaan. Pidän rukoushetkiä solmittujen avioliittojen puolesta. Vihkisin, jos kirkkoni sen sallisi.
Kirkolliskokouksen vaali on aivan pian. Kokemus osoittaa, että vanhoilliset äänestävät varmimmin. Ehtinenkö elää niin kauan, että käytäntö muuttuu?

Luther ja tunnustuskirjat pitävät avioliittoon vihkimistä maallisen yhteiskunnan päätettävänä asiana - ei siis suinkaan pelastuskysymyksenä.

Joulu keskellä kesää

Olin vuosia sitten sairaalle ehtoollista jakamassa. Hänellä oli jo katse tuonpuoleisessa.

Kysyin, mitä veisataan. Hän ehdotti virsiä Maa on niin kaunis ja Enkeli taivaan. Varovasti ihmettelin ääneen, kun oli heleä kesäilta.

Sain hyvän opetuksen:
- Se on kuulkaa köyhä ristitty, jolla on joulu vain kerran vuodessa.

Veisattiin nuo jouluvirret ja otin raamatunkohdaksikin Jesajan sanat Pojasta, joka on meille annettu.

Kuukautta myöhemmin siunasin hänet sinne, missä usko muuttuu näkemiseksi. Samat virret kajahtivat koolla olevan seurakunnan voimin. Tuntui, että elokuun aurinkokin hymyili jouluisesti.

Joulukirkko

Jokunen vuosi siten olin seurakunnan X joulukirkossa, jossa sattui muutama pieni kömmähdys, mikä ei minua häirinnyt. Joitakin häiritsi, ja naulakolla kävi närkästynyt pupatus.

Kommentteja kuunnellessani ihmettelin. Muutamille oli jokin yksityiskohta jäänyt "vääränä" mieleen, ja se piti tietysti jakaa. Minusta olisi mukavampi jakaa ne sykähdyttävät kohdat, mutta kukin tyylillään.

Vallaton mieleni kävi kuitenkin kehimään "pupattajien kirkkoa" teemalla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..."

Joka välissä saisi joku seurakunnasta nousta sanomaan, mikä nyt ei mennyt hänen mielensä mukaan. Tai kun tuo toinen sai nousta enkä minä. Ja nouseminenkin on väärin...

Kaaos siitä tulisi.

Taidan suositella entisessä pysymistä.

Ja voi kun kirkkoon tullessa jätettäisiin pois vakuuttuneisuus omasta, ainutlaatuisesta etevämmyydestä. Ja pois myös arvosteleva mieli.

Kirkossa on Kristus. Siitä lähtee se oikea asennoituminen.

Yksi unohtui, se joulun pääasia

Saa nähdä, saadaanko tänä vuonna joulukortteja, kun posti on lakossa. Toivottavasti!

Kortti lämmittää aina enemmän kuin tekstiviesti tai sähköposti.

Muta etsipä joulukorttia, jossa olisi jotakin Kristuksen syntymään vivahtavaa! Voi olla, että kaupasta löydät sata muuta ja yhden kirkonkuvan. Kynttilä on rajatapaus, koska sillä on toki vankka kristillinen sisältö, mutta aika harva sen tietää.

Postimerkeissä ei ole yhtään parempi tilanne. Selasin läpi kaikki joulumerkkimme vuodesta 1973 ja tuli suru puseroon. Tontut telmivät ja pikkulinnut saavat ruokaa. Jeesus on päässyt lasimaalaukseen. Muutaman kerran näkyy kirkko lumen keskellä tai ollaan hevosella joulukirkkoon matkalla.

Olisiko mitenkään mahdollista saada joulun päähenkilöä joulun postimerkkiin?

Pyynnöstä laitoin portugalilaiselle filatelistiystävälle Suomen joulumerkit. Hän vastasi kohteliaasti ihmetellen: - Mitkä näistä ovat joulumerkkejä?

Maailmalla joulumerkit kertovat, että meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Meillä on hanget korkeat nietokset ja tontut valloillaan.

Sopimaton asia

Sosiaalisessa mediassa eli somessa sattui silmin piirros kahdesta miehestä bussipysäkillä. Toisen paidassa luki isolla Jutellaanpa Jeesuksesta (Let’s talk about Jesus). Toinen katsoi vähän ihmeissään ja sai selityksen: - Näin saan takuuvarmasti istumapaikan eikä kukaan tuppaa viereen.

Kun ilmoittaa halukkuutensa jutella Jeesuksesta, tulee ympärille tilaa. Onko niin? – On!

En liene ainoa, joka on joskus kiusaantunut yllättävän ja innokkaan uskontodistajan puhetulvassa. Tulee mieleen, että puhuisi vaikka jalkapallosta tai Mersun kaasuttimesta mieluummin. Tai keisari Napoleonin lausahdus, että aina hän vihollisista selviää, mutta kun Luoja varjelisi hankalista ystävistä.

Mikä siinä Jeesuksesta puhuvassa ihmisessä tökkii?

Ensinnäkin hän iskee kutsumatta ja yllättäen. Yleensä lupaa kysymättä ja vakuuttuneena oman asiansa ylivertaisesta tärkeydestä aina, kaikille ja kaikkialla.

Toiseksi hän ei oikeastaan keskustele, hän todistaa. Rumemmin sanottuna hän toistelee opettelemansa jutut kuuntelematta lainkaan kohdettaan ja ottamatta huomioon, onko tämä lainkaan vastaanottavalla tuulella.

Kolmanneksi se todistelun sisältö ei ole kovin syvällistä eikä välttämättä ihan kohdallaan teologisesti eikä pastoraalisesti (sielunhoidollisesti). Teologinen pohja on vapaakirkollis-evankelikaalinen ja siitäkin hyvin kapea-alainen tiivistelmä. Pastoraalisesti taas ollaan metsässä siinä, että pyytämättä ja yllättäen tullut ryöppy voi enemmän vieraannuttaa jalosta asiasta kuin herättää kiinnostusta.

Toki se joskus voi olla hyväksikin, että joku tuputtaa. Mika Waltarin pienoisromaanissa Felix Onnellinen miehen on sisäinen pakko joka päivä sanoa jollekin, että tämän synnit on annettu anteeksi, jos hän niin tahtoo. Merkillisesti monet saavat avun, mutta Felix itse käpertyy tuskaansa.

Itse arvostan sitä, että Jumala herättää meissä halun pohtia uskonasioita ja hän itse johtaa meitä sinne, missä Sana on esillä. Aloite on siis ylhäältä ja uskon etsijä tulee sinne, mihin itse haluaa. Silloin voi sydän olla ihan toisella tavalla avoin kuin vaikkapa bussipysäkillä.

Kuitenkin vaivaa Raamatun sana: - Saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämieleisyydellä ja opetuksella… (2 Tim. 4:2)

Kirkko vuonna 2040

Mitä kirkkoon kuuluu 10 tai 20 vuoden päästä?

Toivottavasti voin vastata, että kiitos, hyvää kuuluu. Joiltakin osin olen siitä varma. Tietty perusta on ja pysyy. Iso kirjakin vakuuttaa, että uskon kalliolle perustettua kirkkoa eivät tuonelan portitkaan voita.

Yhtä varmasti voin sanoa, että jotkin asiat varmasti muuttuvat. Tästä on vaikeampi selvittää, mikä muuttuu ja mihin suuntaan.

Arkkipiispa Tapio Luoma on todennut, että kirkon vihkimiskäytäntö laajennee lähivuosina koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Sukupuolikäsityksen vanhentunut binäärimuoto (on vain miehiä tai naisia) unohdetaan, kun elämä osoittautuu sitä rikkaammaksi.

Kirkon jäsenmäärä laskee edelleen, joten kansankirkosta puhuminen on ongelmallista. Kaikille tarkoitettu ei ole sama kuin suuren enemmistön omakseen kokema.

Seurakuntien talous kiristyy entisestään. Kun kiinteistöt ja maat on myyty, on pakko yhä rajummin puuttua henkilöstömäärään. Suurissakaan seurakunnissa ei riitä palkattua työntekijää joka ripsaukseen. Ei ainakaan kokoaikaista.

Henkilöstöstä merkittävä osa saa varsinaisen toimeentulonsa muualta ja palvelee kirkossa enemmän tai vähemmän talkoohengessä. Tämä koskee myös papistoa.

Jo nyt kirkko on suurelta osin toimitusten ja rituaalien yhteisö. Se kehitys jatkuu. Jumalanpalvelus ei ole IN, mutta hautaan siunaa pappi. Vihkimisen suosio kasvaa, kun kaikki konfirmoidut kirkon jäsenet saavat siihen oikeuden.

Kirkon yhteiskunnallinen asema on kauan sitten lipsahtanut alas kansakunnan kaapin päältä. Yhä harvempaa päättäjää tai vaikuttajaa arvostetaan statuksen, muodollisen aseman perusteella. Enemmän tarkataan sitä, mitä sanotaan ja mitä tehdään. Sanojen ja tekojen välillä ei saa olla ristiriitaa.

Hengellisessä mielessä polarisoituminen eli ääripäiden etääntyminen jatkuu. Karrikoiden toisessa päässä on pieni tosiuskovien yhteisö, joka heristelee tuomion sormea ja keskittyy raamatullisesti hyvin valikoituihin raamatunkohtiin. Toinen laita taas avautuu yhä enemmän yhteiskuntaan ja humaanisuuteen.

Teologisesti mielenkiintoista on konservatiivien lisääntynyt keskittyminen Jeesukseen, jolloin Isä Jumala jää vähälle huomiolle.

Onhan näitä visioita. Jotkin niistä ovat toivottavasti vääriä tai ainakin pahasti liioiteltuja. Toivon ja uskon, on se että vielä riittää käsiensä ristijöitä ja lähimmäisen auttajia. Vielä kun saisi elävän ja kunnioittavan keskusteluyhteyden eri suuntiin vetävien välille.