Lähdön tunnelmissa

Minulta on toistuvasti kysytty, millä mielellä lähden Imatralta.

Vastaus on aika odotettu: haikean surullisena ja kuitenkin toiveikkaana ja tarmoa täynnä.

Haikea suru, kun 28 vuoden työrupeama päättyy. Mieli olisi palanut edelleen palvella kotiseurakuntaa, mutta erinäisistä syistä se ei enää ollut mahdollista. Harkitsin olevan sekä itseni että seurakunnan edun mukaista antaa tilaa uudelle. Sanalaskun mukaan viisas väistää.

Toiveikkuus ja tarmo taas siitä, että tiedän nauttivani uuden kokemisesta ja työnhausta. Minulla on 9 työvuotta jäljellä ennen eläkeikää ja motivaatiotaso korkealla. Fyysinen kunto on ikäisekseni huomattavan hyvä.

Uutta ei voi saada, ellei osaa irrottautua entisestä. Se voi tehdä kipeää, mutta niin se tekee kipeää kasvaminenkin.

Ellei papintyötä löydy, täytyy katsastaa muuta. Ihmettelen, jos kukaan ei tarvitsisi kokenutta ammattilaista, jolla on melkoiset kyvyt kirjalliseen ja suulliseen ilmaisuun ja vuosikymmenten mieluisat kokemukset monenlaisista julkisista esiintymisistä.

---

Olen jo pariin haastatteluun sanonut, että kirkossa ja muillakin työantajilla pitäisi olla järjestelmä TS-työntekijöiden mahdollista uudelleenkoulutusta ja uudelleensijoitusta varten. Itse olen 1,5 vuotta pyytänyt toista työpaikkaa, vaikka vaatimatontakin, mutta piispat Huotari, Paarma ja Häkkinen eivät ole asialle syttyneet. "Sellaista käytäntöä kirkossa ei ole." Ei ole, mutta voisi hyvin olla. Meitä TSiä on hyvin vähän, mutta tilastollinen todennäköisyys on, että jossakin joku putkahtaa ennen pitkää esiin, ja sitten on päättäjillä taas sormi suussa.

Laki (2003) takaa työpaikan säilymisen, mutta tietyissä julkisissa tehtävissä se ei toimi. Tunnen henkilökohtaisesti muutaman työstään täysin kohtuuttomasti savustetun.