Kävin Birgitan kanssa katsomassa elokuvan "Prinsessa". Se kertoo Anna Lappalaisesta, joka eli vuosina 1945-1988 Kellokosken ja Nikkilän sairaalassa prinsessan elämää.
Ilmeisesti se oli hänelle harha, jonka hän itse vain ajoittain harhaksi ymmärsi. Kuolinvuoteella hän toki totesi, ettei hän mikään prinsessa ollut.
Mutta mitä tuo harha hänen elämäänsä vaikutti?
Todennäköisesti paljon hyvää. Se antoi elämänvoimaa, uskoa ihmisiin, laatuaikaa. Ketään hän ei vahingoittanut, vaan enemmänkin auttoi. Lähipankkikin teki lahjoituksen sairaalan hyväksi, kun palaute prinsessasta oli niin positiivinen.
Kysymys, joka esitettiin myös elokuvassa: Onko harhainen ihminen aina palautettava tähän todellisuuteen?
Kumpi hänelle on hyväksi, elämä Anna Lappalaisena mielisairaalassa vai elämä prinsessana hoviväen keskellä isossa palatsissa?
Todellisuuteen palauttaminen on ainakin teoriassa askel kohti kuntoutumista. Kroonikon suhteen se ei liene niin yksioikoista, jos oikeastaan muidenkaan.
Kuvittelen itseni prinsessan paikalle. Jos valinnanvaraa olisi, olisin juuri prinsessa, en mielisairaalan potilas.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
