Olen miettinyt erästä Herramme pienimmistä. Töistä palatessa tuossa ennen puoli viittä ohitan usein Kuopion torin kulmilla naisihmisen, joka laulaa ja välillä hihkuu. Sanoista en saa selvää. Välillä kuitenkin Halleluja ja Jeesus. Hihkaisuissa samoin. Sävelmä lienee omatekoinen ja vaihtuva, mutta hetkittäin tunnistaa jonkin hengellisen laulun tai virren.
Näitä ihmisiä lienee useimmilla paikkakunnilla. Jumalan hupsuja tai miten heistä sanoisi. Monella on vaikea suhtautua, on kiusaantunut olo. Itse olen ohi mennessä päivää sanonut, mutta keskustelua ei synny. Laulu jatkuu, kun olen jonkin matkan päässä.
Miten pitäisi suhtautua?
Kiirehtiä ohi ja leikkiä, ettei näe eikä kuule mitään? Mennä juttelemaan? (taitaa onnistua huonosti) Vai mitä?
Tuolla ihmisellä lienee palava halu julistaa Jeesusta ohikulkijoille.
En tiedä, mikä on vaikutus. Ainakin on raamatullisesti astuttu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla.
Mieleen on noussut Mika Waltarin romaani Felix Onnellinen. Sen päähenkilöllä oli pakottava tarve sanoa päivittäin jollekin tuntemattomalle, että tämän synnit on annettu anteeksi, jos tämä tahtoo. Joitakin hän auttoi, itseään ei koskaan.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
