Suomi maailman paras

Amerikkalaisen aikakauslehti Newsweekin mukaan Suomi on maailman paras paikka syntyä, jos haluaa hyvän elämän.

Newsweekin kriteereitä olivat mm. koulutusjärjestelmä, terveydenhoito, poliittinen kulttuuri ja kansalaisvapaudet. Suomi sai ykköspisteet koulutusjärjestelmästään, jonka tehokkuus on todettu toistuvasti mm. Pisa-tutkimuksissa. Myös yhteiskuntamme vähäistä korruptoitumista ihastellaan. Kriteereistä heikoimmin sujui terveydenhuoltojärjestelmämme, jossa sijaluvuksi tuli 17 sadan maan joukossa.

Alexander Stubb ja monet muutkin ovat onnellisina röyhistelleet rintaansa. On siihen syytäkin. Merkillisesti tämä pieni, karu, syrjäinen maa muukalaisille käsittämättömine kielineen on selviytynyt, kehittynyt ja vaurastunut.

Isojen linjojen ohella voi tietysti tarkata myös yksityiskohtia ja yksilöiden elämää. Väistämättä myös mallimaasta löytyy paljon kohennettavaa. Oikeastaan lähes kaikilta elämänalueilta, kun tarpeeksi tonkii.

Mitenkään muita asioita väheksymättä nostan esiin terveydenhuoltomme häpeäpilkun, viranomaisten siunaaman heitteille jätön.

Lukemattomat kerrat olen kohdannut vanhuksia, vammaisia ja pitkäaikaissairaita, jotka potevat kotonaan, kun hoitopaikkaa ei ole. - Anteeksi vain, mutta odottakaa siinä ovella tarpeeksi kauan. Minulta kun vie 20 min päästä vuoteesta ovelle...  Tai että älkää tulko tänään, tulkaa huomenna, kun tytär on täällä ja voi päästää sisään. Hyvä kun on se tytär.

Koti voi olla maailman paras paikka ja tiedän, että moni vanhus ei suurin surminkaan haluaisi sieltä lähteä. Mutta koti voi olla myös eristävä vankila tai tuonelan tuulikaappi, jonne harva pääsee käymään ja josta ei lähdetä kuin sairaalaan tai ruumishuoneelle. Muuan mies totesi, että kotipalvelusta kyllä käy ihminen kahdesti viikossa katsomassa, vieläkö hän on hengissä. Ei se paljon muuta ehdi tekemään.

Vastaavaa olen nähnyt ja kuullut mm. mielenterveyspotilaista, jotka ovat avohoidossa. Jos avohoidossa oikeasti olisi resursseja hoitaa, se olisi OK. Mutta kun ei ole. Niinpä ihmiset, jotka eivät oikeastaan edes tule toimeen yksin (ei muisteta ottaa lääkkeitä eikä ymmärretä, miksi pitäisi syödä joka päivä, miten sitä hygieniaa hoidetaan jne.) ovat kuitenkin yksin.

Suomen "afrikkalaistaustaiset" (HLB)

Olin hengellisessä tilaisuudessa, jonka osanottajista huomattava osa oli homoja tai lesboja. Taas kerran huomasin, että heillä on kova sanannälkä. Heillä on myös tarve tulla vaikka kaukaakin sinne, missä he pääsevät sisään. Kotiseurakunta kun saattaa yhä ajaa ulos.

Kahvilla tuli esiin jännä ajatus, että ainakin osa tuosta porukasta kokee olevansa nykyajan neekereitä. Tai anteeksi, sitä sanaahan ei saa käyttää. Tummaihoinen afrikkalaistaustainen?

Tuohon kokemukseen heillä liittyy toive, että jostakin nousisi suomalainen Martin Luther King Jr. heitä puolustamaan ja heille tasa-arvoisia oikeuksia taistelemaan.

Vielä 1960-luvun USA:ssa afrikkalaistaustaisille oli omat puistonpenkit ja paljon muutakin. Jos valkoihoinen nousi bussiin, jossa musta istui, mustan oli noustava ja annettava tilaa. Eräs rouva ei noussut, ja hänet heitettiin pahoinpideltynä ulos.

Tuosta järkyttävästä eriarvoisuudesta nousi kansalaisoikeusliike, jota elähdytti tumma saarnamies. Hänen sanomansa oli yksinkertainen: - I have a dream... (Minulla on unelma.) Tuo unelma koski yhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet mm. ihonväristä riippumatta.

Mikä meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme on vialla, jos seksuaalivähemmistöihin kuuluva saattaa kokea olevansa toisen tai kolmannen luokan kansalainen ja vailla perusoikeuksia?

Ja miksi enemmistö kokee itsensä uhatuksi, jos HLBTI-ihmiset (sateenkaari) pyytävät samoja oikeuksia kuin muut, eivät siis mitään erikoisoikeuksia tai mitään enemmän, vain sen saman?

Monessa asiassa jään kyselemään ja miettimään. Tiedätkö sinä vastauksia? Ja osaatko kuvitella, miltä maamme näyttää tässä suhteessa 10 vuoden päästä?

---
(Väärinkäsitysten välttämiseksi toistan taas kerran, etten puhu omassa asiassani, koska en ole homo enkä lesbo. Monet ystäväni ovat, ja sydäntäni riipoo heidän usein kuultu hätänsä.)

Tahtoisin tehdä työtä

Elokuu on jo puolessa välissä. Toista kertaa elämässäni saan virallisesti viettää Marjan nimipäivää.
On tapahtunut kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan sitä odotetuinta, työpaikan saantia. Yritystä on kyllä ollut. Toissapäivänä lähetin 17. työpaikkahakemukseni.
Olen hakenut johtavia virkoja, mutta myös ihan kuraportaasta kuten seurakuntapastoriksi. Sehän on vastavalmistuneen papin aloitusvirka, usein sijaisuus tai muu määräaikaisuus takana. Niihinkään en ole kelvannut.
Hain kahtakin sotilaspapin virkaa ja sain kuulla olevani liian vanha. Heillä on 55 vuoden eroamisikä.
Hain perheneuvontaan, en tullut valituksi.
Hain 3 eri sairaalapapin virkaa. Perästä ei ole kuulunut.
Hain hallintovirkoja. Yhteen olen päässyt haastatteluun. Ratkaisu on vielä edessäpäin.
Hain töitä erilaisista järjestöistä. Tarjottiin talkootyötä, yhdestä olisin saanut matkakorvauksen ja aterian. Muuten hyvä, mutta sillä ei elä.
Olen tehnyt ns. keikkapapin työtä eli hoitanut tavallisten ihmisten kirkollisia toimituksia heidän pyynnöstään. Kivaa ja säilyttää tuntumaa työhön, mutta kun se on palkatonta.

Ymmärrän, että ainakin osa työhönottajista arkailee minua seurakuntapapin näkyvään tehtävään. Onhan myös niitä ihmisiä, joilla on hyvin erilainen, syrjintää lähenevä käsitys transsukupuolisuudesta.
Mutta mikä estää palkkaamasta erityisvirkoihin, joissa ihmiset kohdataan pienryhmissä tai kahden kesken?
Sitä on vaikea ymmärtää.

En halua mitään erityisetua. Haluan vain saada työpaikan. Onko se kohtuuton toive?

PAM poissaolo

Sähköpostissa tuli vielä vahvistamaton tieto, että PAM:in luottamusmiehelle olisi ilmoitettu väärä kellonaika paneeliin. Jos niin on, kyseessä ei olisi jänistys, vaan inhimillinen erhe.

Oulun terveisiä

Palasin reilu tunti sitten Oulusta North Pride tapahtumasta 23.-25.7.2010. Olin siellä kutsuttuna töissä.

Perjantaina osallistuin tutkija Kati Mustosen ja SETA:n puheenjohtaja Outi Hannulan kanssa paneeliin, jossa pohdiskeltiin sateenkaariväkeä työelämässä. Oulun seudun PAM:in pääluottamusmies (?) jänisti, vaikka oli varmasti luvannut osallistua. Osin aika karua faktaa ilmeni. Esim. transsukupuolisista puolen elintaso romahti, kun he menivät tutkimuksiin ja hoitoihin. Hämmästyttävän monen kohdalle osui "tuotannollisia ja taloudellisia syitä", joiden takia irtisanottiin. Keskimääräistä huomattavasti useampi heistä on yrittäjä tai muuten itsenäisessä asemassa työskentelevä. Se kertonee jotakin työyhteisön kyvyttömyydestä nähdä asia rikkautena tai mahdollisuutena, ei ongelmana. Ruotsissa ja erityisesti Islannissa tilanne on aivan toinen. Kati Mustonen lanseerasi termin "sateenkaarikompetenssi", jonka hän toivoo lähivuosina ilmestyvän CV:hen ja ansioluetteloon myönteisenä terminä.

Lauantaina osallistuin Pride-kulkueeseen, joka iloisesti, ystävällisesti ja asiallisesti toi esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita. Mitään järjestyshäiriöitä ei ollut. Osanottajia oli noin 500, mikä ylitti selvästi järjestäjien toiveet. Vaikka Oulun kaupunki arvoissaan kertoo olevansa suvaitsevainen, sateenkaariväen kokemukset ovat olleet osin toiset.

Sunnuntaina oli vuorossa sateenkaarihartaus, jonka toimitin Pikisaaressa arkkitehtikillan talossa sanajumalanpalveluksen kaavan mukaan ja päivän tekstiin Matteus 7:15-23 liittyen. Kirkkoon emme päässeet emmekä voineet pitää ehtoollisjumalanpalvelusta eli messua, koska Oulun seurakuntayhtymä oli sen nimenomaisesti kieltänyt. Siitä moni pahoitti mielensä. Onhan niin moni sateenkaari-ihminen mulkoiltu ulos tavallisesta messusta. He ovat ihmisiä siinä missä muutkin, monet hartaita kristityitä ja täynnä kaipuuta kristittyjen yhteyteen Jumalan sanan ääressä. "Tule sellaisena kuin olet". Tuohon hartauteen he kokivat voivansa niin tulla.

Väkeä oli ahtautunut pieniin tiloihin satakunta, ja harvoin kuulee niin harrasta ja voimallista veisuuta. Kirkkokahvien keskustelu osoitti sekin, että tilaisuus tuli tarpeeseen, olkoonkin, että ehtoollista jäätiin kaipaamaan.

En tahdo leimautua pelkästään sateenkaariväen papiksi, mutta palvelen heitä, kun minulla työttömänä on aikaa ja he pyytävät. Seurakunnat eivät pyydä, vaikka olen tarjoutunut niin suoraan seurakuntiin kuin Helsingin ja Espoon kapitulien kautta.

Sydämestäni toivon, että saisin pian työtä. Neljän kuukauden työttömyys alkaa tuntua jo taloudessakin, mutta ennen muuta sielu huutaa kirkon palvelukseen.

Väkivalta ei ole ratkaisu mihinkään

En ole ainoa, jota on järkyttänyt se väkivalta, jonka kohteeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja heitä puolustavat ovat viime päivinä joutuneet.

Helsinki Pride kulkueeseen hyökättiin savupanoksin ja pippurisumuttein. Niistä kärsivät myös naiset ja pikkulapset. "Urhot" osoittivat urhokkuutensa juoksemalla karkuun. Onneksi poliisi sai tuoreeltaan kolme heistä kiinni.

Toinen isku tehtiin Helsingin SETA:n toimistoon. Siellä rikottiin paikkoja ja töhrittiin mm. hakaristejä oveen.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen ja johtavien puolueiden edustajat ovat tuoreeltaan tuominneet iskut. Niillä on vaikutusta jopa maamme julkisuuskuvaan ulkomailla. Onhan Suomi ollut mallimaa siinä, että täällä vähemmistöjen (siis muidenkin kuin SETA:an liittyvien) ei ole tarvinnut pelätä väkivaltaa läheskään samoissa mitoissa kuin vaikkapa itärajan takana.

Surulliseksi minut on tehnyt kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, joka hämmästyttävästi näyttää haluavan ymmärtää väkivallantekijöitä. He olivat "vastareaktio poliittisen vallan arvoliberalismille." Kun toimistoon hyökättiin, se oli "yksittäinen ilmiö". Noille kannanotoille en anna arvoa. Väkivalta on aina väkivaltaa, vaikka se sattuisikin tällä kertaa tukemaan kd:n linjauksia. (Räsäsen lausuntoja on voitu lukea mm. Helsingin Sanomista 10.7.)

Suomessa poliittinen väkivalta oli voimissaan 1930-luvulla. Sen ajan paluuta ei toden totta ole syytä haikailla.

Pride

Tällä viikolla on Helsinki Pride tapahtuma. Se kokoaa sateenkaariväkeä ja heidän läheisiään. Toivottavasti myös muut ihmiset ottavat edes vähän selvää, mistä on kysymys, ja edelleen toivottavasti asenteet edes vähän lievenevät.

Yleismaailmallisesti näistä tapahtumista käytetään nimitystä pride (ylpeys). Sillä haluttaneen kuvata, että ihmisyyden moninaisuudessa ei ole mitään häpeämistä.

"Sateenkaari" kuvaa monenlaisia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, joista voidaan toki käyttää muitakin nimityksiä kuten GLBTI (gay, lesbian, bi, trans, inter). Heidän yhteisenä tunnuksenaan sateenkaari kuvaa kirjoa ja moninaisuutta. Minua viehättää, kun se on jo Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa rauhan merkki Jumalan ja ihmisten välillä. Ei enää koskaan vedenpaisumuksen kaltaista tuhoa!

Sain pitää saarnan tapahtumasarjaan liittyvässä Kallion kirkon iltamessussa 2.7. Kolmisensataa kuulijaa. Tunnelma käsin kosketeltava. Moni sateenkaari-ihminen on aidosti uskova tai etsivä.