Tänään on esikoislapseni syntymäpäivä. Paljon muutakin rakasta sukua juhlii näinä aikoina syntymäänsä tai nimipäiviään, oikein juhlien suma.
Olen miettinyt, mitä vanhemmuus on vuosikymmenten saatossa merkinnyt. Suurta iloa, mutta myös huolia. Väsymystä ja onnen kyyneliä.
Kaikkien vanhempien tapaan olen jälkeenpäin, lasten muutettua pois kotoa, usein pohtinut, osasinko olla oikealla tavalla riittävästi läsnä, antaa perusturvallisuutta, aidon välittämisen tuntua.
Luonnossa liikkumisen perusteet tytöille ainakin tulivat selviksi, ja kaloista he tuntevat muitakin kuin puikkokalan. Peruskoulujutuissa kun väitetään, että puikkokalasta saa kalapuikkoja...
Vanhemmat eivät voi vaatia, että lapsista tulee heidän kaltaisiaan. Muuttuuhan maailma koko ajan, ja 50 vuotta sitten hyvät ohjeet voivat nyt olla arvottomia. Lapsen yksilöllisyys tulisi myös ottaa huomioon.
Aikuisuuteen kasvaminen ei ole mikään automaatio tai helppo juttu. Siinä on kasvukipuja, siinä tehdään virheitä - ja kuitenkin päästään eteenpäin.
Olen kiitollinen siitä, että kaikki lapseni ja lastenlapseni halaavat niin lämpimästi.
Kiitos Minttu, kun teit minusta ja Birgitasta vanhempasi. Onnea syntymäpäivänäsi!
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
