Varmimmin myyvät lehtijutut tihkuvat seksuaalisuutta. Niin siis myös tämä blogi.
Aloitetaan miettimällä, mikä oli ensimmäinen ihmisen Jumalalta saama tehtävä. Aivan oikein: olla hedelmällinen, lisääntyä ja täyttää maa. Se lienee parhaiten täyttämiämme Jumalan käskyjä. Monen mielestä myös mukavin.
Seksuaalisuus on suuri Jumalan lahja. Biologisesti se liittyy lajin säilymiseen, kuinkas muuten. Kun Luoja viisaudessaan ei antanut ihmisnaaraalle kiima-aikaa, se viitannee siihen, että ihmisillä seksuaalisuhde palvelee myös muita tarkoitusperiä kuin lasten saamista. Yleensä tällöin ajatellaan parisidoksen lujittumista ja hoitoa.
Miksi sitten seksuaalisuudella on uskonnollisissa piireissä myös kielteisiä sävyjä?
Ymmärrettävää on ohjeistus vastuullisuudesta ja toinen toisensa kunnioittamisesta. Halutaan myös varjella herkkiä elämänalueita. Varoittelu ja neuvonta muuttuu helposti sosotteluksi tai ainakin sen toinen voi niin kokea.
Pahalta kalskahtaa, jos seksuaalisuus sinänsä nähdään kielteisenä, epäilyttävänä tai asiana, josta aito uskova jotenkin kilvoittelee pois.
Tuon ajatustavan takana on jo moni antiikin filosofi ja koulukunta. Itsensä rääkkääminen luonnolliset tarpeet kieltämällä on jostakin syystä nähty yleväksi.
Kunnon kirkkoisä Augustinus (354-430) haksahti osittain samaan. Aikansa filosofioista hän omaksui ajatuksen ruumiin ja hengen vastakkaisuudesta. Kun ihmisen perusolemuksessa on pahaa, sen täytyy olla vanhaa perua. Augustinus pohti perisyntiä ja löysi sen takaa idean, että niin kuin elämä siirtyy sukupolvesta toiseen seksuaalisuuden kautta, niin myös seksuaalisuus itsessään on ainakin osittain pahaa koska se välittää perisynnin tahraisuutta.
Toki kunnon kirkkoisällä on myös kauniita tekstejä täyttymyksen kaipuusta. Jälkipolvet ja osin aikalaisetkin tulkitsivat niitä hengellisesti viittauksina sielun kaipuusta Jumalan yhteyteen. Moni arkisempi ajattelija miettii, eikö luonnollisempaa olisi ajatella kahden ihmisen keskinäisen rakkauden kehitystä.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
