Tarinan mukaan mies kertoi kaverilleen, miten ilta venähti aamun pikkutunneille. Kotiovella oli vaimo ollut vastassa.
Pahasti sanojiakin on ihan riittävästi. Kun mietin keskusteluja
lehdissä, internetissä ja oikeastaan kaikkialla, niin tuntuu vain
lisääntyvän tuo halu sanoa ilkeästi, loukkaavasti, satuttavasti.
Erityisen suosittua se on siellä, missä ei tarvitse olla kasvokkain,
vaan voi laukoa puskan takaa ja pysyä piilossa.
Se on raukkamainen ja arvoton, mutta yleistyvä käytäntö.
Mistä se kertoo, että ihmisillä on tarve puhua tai kirjoittaa pahaa?
Ensisijaisesti se ei kerro siitä, mistä puhutaan, vaan puhujasta itsestään.
Iso kirja sanoo, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mitä me puhumme, se kertookin siis jotakin meistä itsestämme.
Jos tuomme esiin vain kielteistä, se kertoo, että meillä itsellämme on paha olla.
Kuvitellaanko, että se lievenee, kun saa sen muihin purkaa? Helpottuuko oma olo, kun saa tölväistyä toista tai pahoitettua toisen mielen?
En oikein usko. Pahan jakaminen on pahan jakamista. Terapeuttinen katharsis, ”puhdistautuminen”, on ihan muuta.
On osoitettu, että tyytyväinen ihminen elää keskimäärin kauemmin ja laadukkaampaa elämää. Ei siis ole niin, että hän on tyytyväinen, koska elämä menee hyvin, vaan päinvastoin: elämä menee hyvin, koska hän on tyytyväinen.
Joitakin katkeria kahdeksankymppisiä tunnen. Sitä vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla on hymyrypyt vähän siellä ja täällä, kaikki hyvin.
Muuttuvatko nuo katkeroituneet tyytyväisiksi? Eivätpä juuri. He kuolevat pois. Hymytytöt ja –pojat jäävät elämään pitempään.
Tuo ei tietenkään ole yksilötasolla ehdoton ja virallinen totuus, vaan suurten ryhmien todennäköisyyksiä ja keskimääräistä ennustetta koskeva. Mutta ajattelemisen aihetta siinä on!
Tämän päivän sana voisi olla jouluevankeliumista tuttu ”Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”.
- Sanoiko tuo pahasti?
- Ei kun ”Hyvästi!”
Se on raukkamainen ja arvoton, mutta yleistyvä käytäntö.
Mistä se kertoo, että ihmisillä on tarve puhua tai kirjoittaa pahaa?
Ensisijaisesti se ei kerro siitä, mistä puhutaan, vaan puhujasta itsestään.
Iso kirja sanoo, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mitä me puhumme, se kertookin siis jotakin meistä itsestämme.
Jos tuomme esiin vain kielteistä, se kertoo, että meillä itsellämme on paha olla.
Kuvitellaanko, että se lievenee, kun saa sen muihin purkaa? Helpottuuko oma olo, kun saa tölväistyä toista tai pahoitettua toisen mielen?
En oikein usko. Pahan jakaminen on pahan jakamista. Terapeuttinen katharsis, ”puhdistautuminen”, on ihan muuta.
On osoitettu, että tyytyväinen ihminen elää keskimäärin kauemmin ja laadukkaampaa elämää. Ei siis ole niin, että hän on tyytyväinen, koska elämä menee hyvin, vaan päinvastoin: elämä menee hyvin, koska hän on tyytyväinen.
Joitakin katkeria kahdeksankymppisiä tunnen. Sitä vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla on hymyrypyt vähän siellä ja täällä, kaikki hyvin.
Muuttuvatko nuo katkeroituneet tyytyväisiksi? Eivätpä juuri. He kuolevat pois. Hymytytöt ja –pojat jäävät elämään pitempään.
Tuo ei tietenkään ole yksilötasolla ehdoton ja virallinen totuus, vaan suurten ryhmien todennäköisyyksiä ja keskimääräistä ennustetta koskeva. Mutta ajattelemisen aihetta siinä on!
Tämän päivän sana voisi olla jouluevankeliumista tuttu ”Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”.
