Jo vuosikymmeniä sitten Suomen Lähetysseura kierrätti maassamme elokuvaa ”Rummuta, veljeni.” Se kuvasi kristinuskon kotouttamista afrikkalaisiin kulttuureihin. Siellä uskon ilmentymän ei tarvinnut pitää sisällään vaikkapa 1600-luvun Saksassa syntyneitä virsiä. Sen sijaan paikallinen musiikki meistä katsoen erilaisine rytmeineen ja musiikin tahdissa liikkumisineen sai palvella jalossa käytössä. Me ehkä rakastamme urkuja ja rauhallisen raskasta mollivoittoista veisuuta, siellä jossakin taas rummut soivat, ilo pursuaa ja ihmiset tanssivat.
Kristillisessä uskossa on syvä ja muuttumaton hengellinen sisältö ja arvopohja, mutta sen ilmenemismuotojen on aina akkulturoiduttava, kasvettava osaksi paikalliseen kulttuuriin, jotta se todella voi tuntua omalta. Kun tämän siirtää maahanmuuttajien elämäntilanteeseen, voi todeta heidän rikastavan myös suomalaista uskonnollisuutta tuodessaan mukanaan omat perinteensä.
Eräs kokenut maahanmuuttajien kanssa työskentelevä kertoi, että hänen mielestään perusratkaisu moneen ongelmaan on suomalaisten kanssa tutustuminen ja ystävystyminen. Liian usein maahanmuuttajat jäävät yksin tai toimimaan keskenään ilman kunnon kontakteja kantaväestöön. Yksikin ystävä tai ystäväperhe voi avata ovia arvaamattoman paljon.
Monelle suomalaiselle on ollut silmiä avaavaa löytää maahanmuuttajissa valmius tehdä paljon myös itse. He eivät siis vain halua osallistua meidän suunnittelemiimme ja toteuttamiimme tilaisuuksiin, vaan he haluavat myös suunnitella ja toteuttaa itse tai yhdessä meidän kanssamme.
(Tämä on pätkä paljon pitemmästä tekstistäni, joka oli esillä eräässä kansainvälisyyden päivässä)
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
