Pelkäänkö Jumalaa, ihmisiä vai jotakin muuta?

2.11.2012 | Marja-Sisko Aalto

Kaikki pelko ei ole pahasta. On järkevää pelätä oikeasti vaarallisia asioita ja tilanteita. Itselleni on vuosien mittaan kehittynyt korkean paikan kammo. Pohjalla on ihan terve ajatus siitä, ettei putoaminen tee hyvää, mutta pelon kasvaessa se voi saada kummallisia mittasuhteita. En pysty tikkailta säätämään OK-talon TV-antennia tai naputtelemaan kattohuovan reunaa kiinni. Tornitalossa en mene parvekkeelle tai ikkunan viereen.

Oikeissa mittasuhteissaan ja oikeisiin asioihin liittyessään pelko voi olla hyväksi meille, suojella elämää.

Vääriin asioihin liittyessään tai suhteettomaksi kasvaessaan pelko voi alkaa meitä ohjata ja orjuuttaa. "Mitä ihmiset sanovat" voi olla hyvä ohjaamassa järkevään käyttäytymiseen, mutta ylikorostuneena se lamauttaa elämän.

Iso kirja puhuu Jumalan pelosta. Luther aloittaa katekismuksensa käskynselitykset samoin sanoin: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin että…”

Lapsena en ymmärtänyt, miten ketään voi pelätä ja rakastaa yhtä aikaa. Eihän sitä rakasta, jota pelkää. Ja jos rakkaus on molemminpuolista, ei pelkoa ole. En väitä ymmärtäväni tätä vieläkään loppuun asti, mutta oletan tuon Jumalan pelon olevan hyvin syvää kunnioitusta ja oman pienuuden tuntemista hänen suuruutensa edessä.

Uskontotutkija Rudolf Otto totesi sen niin, että Jumala jos kuka on mysteeri, vieläpä samalla kertaa kauhistuttava ja kiehtova. Tai minun sanoillani: ainutlaatuisen syvästi kunnioitettava ja kiehtova.