Eräät lehdet maksavat vihjepalkkioita paljastuksista ja
ilmiannoista. Kännykkäkamerat käyvät, yksityisyys on uhattu ja
kulttuuria leimaa kyttääminen. Myyvin uutinen on jonkun maineen
ryvettäminen, mieluiten kuvien kanssa ja houkutuslinnun avointa
tilitystä ihastellen.
Kenen etua pitemmän päälle palvelee se, että puhutaan pahaa, kytätään, tahrataan maine, tuhotaan toisten elämän edellytyksiä?
Sensaatiolehti saa isoja otsikoita ja parantaa myyntiään. Julkisuudenkipeät saavat nimensä esiin, ehkä rahaakin. Mutta millä hinnalla? Montako särkynyttä sydäntä, luhistunutta unelmaa ja katkennutta kehitystä jää taakse?
Salarakas keikistelee vähissä vaatteissa hymyillen. Hänestä tehdään sankari. Sitä on vaikea ymmärtää, kun vielä muutama vuosikymmen sitten salarakasta olisi sanottu julkihutsuksi. Mitä salaista siinä on, kun kaikki kerrotaan, ehkä vielä vähän väritettynä, lehtien keskiaukeamalla?
Toisaalta on selvää, että siitähän jutut tehdään, mikä myy. Moni noita skandaaleja kauhistelee, mutta eipä malta olla irtonumeroa ostamatta.
Aikanaan Hymy-lehdessä naureskeltiin, että Suomessa on yli 100.000 kampaamoa. Kukaan kun ei myöntänyt lehteä tilaavansa tai ostavansa, vaan oli ihan sattumalta kampaajalla tullut selailleeksi, ja voitteko uskoa, mitä siinä kerrottiin…
Julkinen asema tuo myös tuon kielteisen julkisuuden mahdollisuuden. Sitä on perusteltu hankalasti määriteltävän kansan edessä vastuullisuuden avulla. Tiedän, että myös iso kirja puhuu toimellisesti johtamisesta ja antaa esimiesasemaan asetetuille melkoiset eettiset vastuut.
Silti jään kysymään, eivätkö samat säännöt sopisi kaikille. Eihän siitä kenenkään moraali kohene, että päästään nokkimaan sen ja sen isokenkäisen hairahduksia. Pahaa puhuvan oma sieluntila ei taatusti kohene, enemmänkin päinvastoin.
Sanonnan mukaan vanhenevan väestön mukavimmat keskustelunaiheet ovat omat sairaudet ja toisten synnit. Jos niin on, elämänsuunnassa olisi ainakin tuon toisen kohdan osalta parantamisen varaa.
Kristittyä kun ei kehotella osoittelemaan ja kauhistelemaan toisten syntejä, vaan omiaan.
Kenen etua pitemmän päälle palvelee se, että puhutaan pahaa, kytätään, tahrataan maine, tuhotaan toisten elämän edellytyksiä?
Sensaatiolehti saa isoja otsikoita ja parantaa myyntiään. Julkisuudenkipeät saavat nimensä esiin, ehkä rahaakin. Mutta millä hinnalla? Montako särkynyttä sydäntä, luhistunutta unelmaa ja katkennutta kehitystä jää taakse?
Salarakas keikistelee vähissä vaatteissa hymyillen. Hänestä tehdään sankari. Sitä on vaikea ymmärtää, kun vielä muutama vuosikymmen sitten salarakasta olisi sanottu julkihutsuksi. Mitä salaista siinä on, kun kaikki kerrotaan, ehkä vielä vähän väritettynä, lehtien keskiaukeamalla?
Toisaalta on selvää, että siitähän jutut tehdään, mikä myy. Moni noita skandaaleja kauhistelee, mutta eipä malta olla irtonumeroa ostamatta.
Aikanaan Hymy-lehdessä naureskeltiin, että Suomessa on yli 100.000 kampaamoa. Kukaan kun ei myöntänyt lehteä tilaavansa tai ostavansa, vaan oli ihan sattumalta kampaajalla tullut selailleeksi, ja voitteko uskoa, mitä siinä kerrottiin…
Julkinen asema tuo myös tuon kielteisen julkisuuden mahdollisuuden. Sitä on perusteltu hankalasti määriteltävän kansan edessä vastuullisuuden avulla. Tiedän, että myös iso kirja puhuu toimellisesti johtamisesta ja antaa esimiesasemaan asetetuille melkoiset eettiset vastuut.
Silti jään kysymään, eivätkö samat säännöt sopisi kaikille. Eihän siitä kenenkään moraali kohene, että päästään nokkimaan sen ja sen isokenkäisen hairahduksia. Pahaa puhuvan oma sieluntila ei taatusti kohene, enemmänkin päinvastoin.
Sanonnan mukaan vanhenevan väestön mukavimmat keskustelunaiheet ovat omat sairaudet ja toisten synnit. Jos niin on, elämänsuunnassa olisi ainakin tuon toisen kohdan osalta parantamisen varaa.
Kristittyä kun ei kehotella osoittelemaan ja kauhistelemaan toisten syntejä, vaan omiaan.
